Uudessa Filmihullussa ”hämärä kiihdyttää hulluja”
Teksti Harald Olausen
Uusin Filmihullu 4/2022 ilmestyi tänään. Numero on taas täynnä älyllisesteettistä välipalaa niille, joita keskinkertaisen ympäristön tylsyydet ahdistavat ja rasittavat. Suomen ainoan vakavasti otettavan kulttuurilehden Pääkirjoitus alkaa päätoimittajansa Lauri Timosen sanasukkeluuksilla mm. jo otsikossa mainittu Baudelair-sitaatti "hämärä kiihdyttää hulluja". Herjat ovat osuvia, eivät ylimitoitettuja, kuten hän pelkää kirjoituksessaan. Filmihullun älyllisesteettinen stimulaatioseikkailu alkaa aina pääkirjoituksesta, joka sisältävät avaimet jokaisen numeron veijarimaisuuteen ja pähkinöihin purtavaksi.
Itse luen ja kirjoitan joka päivä mutta kun Filmihullu tulee, otan taukoa ja luen sen läpi ensin alleviivaten ja seuraavana päivänä nautiskellen sen parhaista helmistä, sillä siinä on aina jotain uutta mieltä avartavaa ja henkistä vireystilaa ylläpitävää materiaalia, joka on kuin vettä kukkasella (ei onneksi vielä nuukahtaneelle). Filmihullun Sodankylä-erikoisnumero on aina kirjaimellisesti kurkistus avarampiin maailmoihin ja ovenavaus maailman elokuvataiteen helmiin ja siksi erityisen kiinnostava niille, jotka pelkäävät jämähtäneensä uriinsa pysytellessään omilla älyllisesteettisillä turvallisilla takapihoilla.
Mutta toisaalta miksi tullakaan niistä pois, jos saa viettää aikaa omassa kuplassaan omien suosikkiensa seurassa illasta iltaan samoja unia hieman eri tavalla nähden. Filmihullu kuitenkin houkuttelee uskaltautumaan vieraille ulapoille. Itse pidän tätä Filmihullun numeroa erityisen arvossa siksi, ettei tarvitse kaikessa melussa ja meuhkaamisessa matkustaa Sodankylään turhaan katsomaan jotain elokuvaahelmeä ja erinäisten sattumien takia menettäisi sen oleellisemman. Se oleellinen on minusta pohtia elokuvien rakenteen, aiheiden ja käsittelytapojen lisäksi ideoita ja ihmisten välistä suhdetta ja tämän kokonaisuuden merkitystä niin menneelle, nykyisille kuin tulevallekin (elokuva)maailmalle.
Sen tekee puolestamme Filmihullun toimittajat Sodankylässä ja uusimmassa Filmihullu-lehdessä. Esimerkiksi elokuvahistorioitsija ja -kirjailija (Katson neuvostoelokuvaa, Kulttuuriklubi 2022) Mia Öhman suomentamassaan ja toimittamassaan Olaf Möllarin jutussa otsikolla Sinäkin voit tehdä elokuvan - Nicholas Meyerin haastattelu sekä elokuvatoimittajuuden grand old manina kunnostautunut (myös Öhmanin tapaan elokuvakirjailija ja kirjan Katson neuvostoelokuvaa toinen kirjoittaja) Velipekka Makkonen jutussaan Maailma Mathieu Amalricin mietteinä.
Neljäs kiinnostava kirjoittaja edellisten lisäksi on Filmihullun nuori ja lahjakas Joonas Nykänen, jolta ilmestyy ensi viikolla oma runokokoelma Pitkälle yöhön venyneet päivät (Kulttuuriklubi 2022), mistä huomaamme, että monilahjakas Nykänen on suurien trubaduurien sukua aina Francoise Villonista Arthur Rimbaudin kautta Charles Bokowskiin, ollen kuitenkin tarpeeksi vakuuttava omaperäisyydessään runoilijana. Nykänen kirjoittaa uusimmassa Filmihullussa jutun otsikolla Kosketuksia, jossa kuvailee samannimistä Ildko Enyedin elokuvaa.
Ja sillä aikaa, kun muut Filmihullun toimittajat nauttivat Sodankylän tunnelmasta ja katsoivat ja keskustelivat elokuvista, kävin itse katsomassa Suomen valokuvataiteen museossa kesällä järjestettyä näyttelyä Agnes Varda - ensimmäinen elämäni (13.5-28.8.) Kaapelitehtaalla Helsingissä ja kirjoitin siitä Filmihulluun otsikolla Itseään saalistava mielikuvitus.
Miksi kirjoitin jutun? Koska monet hänen valokuvansa olivat lohduttomia muistuttaen ranskalaisen kubismin tunnetuksi tekemiä asetelmia. Tarkemmin katseltuna ne olivat tarkkoja tutkielmia muistoista ja muistista; kun niitä katsoi, tunsi suupielissään voimakkaana elämän maun ja takaraivossaan elämän rytmin sekä sykkeen valokuvien todistusvoiman kietoutuessa kieleen ja muistojen häilyvään luonteeseen.
Ymmärtääkseen Agnes Vardan poliittis-esteettistä ajattelua, mitä hän on "imenyt ja syönyt" sisäänsä omassa ajassaan ja uskaltanut niiden pohjalta kurkistaa sekä yhteiseen että omaan taiteelliseen tulevaisuuteensa, täytyy tutustua hänen valokuviinsa, jotta ymmärtäisi, miten Varda osasi hajottaa kuvillaan kertomuksen myyttisen universaaliin ja yksityiseen reaaliseen, samalla kyseenalaistaen sekä muistojen että todelliseksi dokumentoidun maailman rikkumattoman dualismin.
