Uusi perverssiyden laji on keksitty ja olo on ihan maaginen!

Teksti Harald Olausen

"Kahdeksan viikon ajan kilpailijat osallistuvat hulvattomiin haasteisiin, antavat kaikkensa catwalkilla ja joutuvat armottomien tuomareiden arvioitavaksi. Kenestä kruunataan Ruotsin ensimmäinen Drag Race supertähti? Mukana: Admira Thunderpussy, Fontana, Vanity Vain, Elecktra, Antonina Nutshell, Santana Sexmachine, Imaa Queen, Endigo, Almighty Aphroditey. (2023.)"-https://areena.yle.fi/1-65739448

Mitä sinulle tulee ensiksi mieleen sanasta Dragqueen, kysyi kerran eräs nuori homopoika minulta, kun olimme seuraamassa erästä melko keskinkertaista suomalaista dragesitystä. Vastasin että Jumalainen DIVINE. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi ettei edes tiedä kuka Divine on, ja ettei pidä koko hommasta – YÖK! Se oli hänestä sekä ällöttävää että löi halvan ja akkamaisen leiman koko homokulttuurin ylle. Oli helppo olla hänen kanssaan samaa mieltä. Dragesitys, jota katsoimme, oli hävyttömän huono, jopa suomalaiseksi kun siitä puuttui se tärkein: CAMP! Suomessa drag on lapsenkengissä ja tylsää. Siitä tuntuu puuttuvan edelleenkin kokonaan älyn ja mielikuvituksen käyttö. Suomi tulee dragissakin vanhaan totuttuun tapaan kymmenen vuotta Ruotsia jäljessä.

Suomessahan dragit ovat edelleenkin huulilta laulavia kopioita muutamaa poikkeuksetta lukuun ottamatta, eikä lajiin ole syntynyt omaa undeground-alaviitettään, joka haastaisi genren ja pistäisi kunnon kapinallisen tavoin ranttaliksi ja häpäisisi edeltäjänsä. Vielä 1990-luvulla kaksi turpeaa ja homssuista harrastajanäyttelijää, ääni ruosteessa oleva ex-iskelmälaulaja Markko Arokanto (1963-) ja pullealta eunukilta näyttävä Pertti Kinanen (1953-),homobingon esiäitinä tunnetun Sirkka Tällin esittäjä, häpäisivät itsensä mukadrageina ja piinasivat homomaailmaa aivottomilla kahden tuhdin tädin rimanalituksillaan, kunnes yleisö ensin harveni ja vihdoin kyllästyi, kuten esimerkiksi pohjanoteerauksellaan Eleganzia-kappaleessa (https://www.youtube.com/watch?v=MFrwz2Z-j9c.).

Monia katsojia oksettanut edellä mainittu esitys oli vuodelta 1997, jota pidetään suomalaisen dragin nollavuotena. Vuosi on siis tärkeä virstanpylväs ja puhdistautuminen menneen ajan hörhöjen sairaalloisesta huolimattomuudesta suomalaisessa dragkulttuurissa. Tänään suomalainen drag on jo hieman kehittyneempää. Sellaiset nimet, kuin Mika Tepsä ja Jarkko Valtee, ovat tuoneet dragiin persoonallista tulkintaa. Silti dragkulttuuri ei ole onnistunut huomionkalastelussa. Heteroillekaan drageista ei tule nuorukaisen tapaan mieleen juuri mitään muuta, kuin miehet mekoissa-tokaisu, sillä dragit eivät edusta valtakulttuurille mitään mainittavaa uutta tai mullistavaa uudistusta.

Niille taas, jotka asiaa hieman syvällisemmin tuntevat, dragit edustavat homokulttuurin erästä vihattua rappion aikakautta 2020-luvulla, jolloin hyvästä piiasta tuli huono emäntä, sillä jossain määrin drageja voidaan pitää homokulttuurin käenpoikasina, jotka työnsivät viimeistään prideillä julkisuudesta syrjään yläosattomat muskelimasat ja paikalliset tomoffinlandit repivien riitojen saattelemana, ja edustavat tänään vallalla olevaa pinnallista ja aivotonta superlatiivien kritiikitöntä sateenkaaribilelässytystä. Dragit ovat tragikoomisia oman elämänsä hyljeksittyjä narreja naurettavuuksineen ja akkamaisuuksineen, mutta samalla myös meidän muiden, hieman erilaisten onnenonkijoiden, esitaistelijoita ja ensi-iskun vastaanottajia. 

Vai ovatko sittenkään? Eivät ihan ehkä? Ohjelman mukaan kyllä ja kyllä nokkela jutuskelu ja loanheitto viehätti. Hoksottimet oli tallella tuomaristollakin, joka pani kuusi nolla kaikkea mikä liikkui, kun eivät voineet panna mitään muuta. Mutta kun ruotsalaisten hauskasti ja älykkäästi tekemää Drag Race Sverige-ohjelmaa katsoo, tulee ajatelleeksi, että ehkä sittenkin asia voisi olla, vaikka ei olisikaan, sillä niin hyvin kilpailuun on ympätty se tavanomainen sijaiskärsijä- ja kaltoin kohdellun maalaishomon ruma ankanpoikanen- satu. Ja vaikkei näin olisikaan, on ruotsalaisten kilpailu sekä visuaalista että dragin juhlaa isoilla kirjaimilla. Jo se, että ohjelmaan on valittu mukaan pulleita ja pahannäköisiä poikia, ansaitsee hatunnoston. 

Prinssi Rohkeiden prinsessa Ruususten aika on toivottavasti ohitse. Nyt valoa pimeään tuovat varjoisten kujien painajaismaiset roskisprinsessat ja fantasiamaailman hurjat möröt. Sen näkee myös sarjassa esiin loihdituissa hahmoissa. Monet ovat oksettavia, karmivia tai jopa vastenmielisiä rumuudessaan ollen tätä päivää. Mutta ne kirjoittavatkin parhaimmat kommentit ja vapautunut nauru kertoo onnistuneesta parodiasta: koko dragien kisa on kuin onkin yhtä onnistunutta parodiaa. En yhtään ihmettelisi ensimmäisen jakson jälkeen, että kohta ohjelmatekijät tunnustavat tehneensä kokonaisen sarjan dragia vain pilanpäiten kommentiksi maailman typeryydestä, pinnallisuudesta, sinisilmäisyydestä ja ennen kaikkea siitä, miten sille maistuu aina yhtä suurella ruokahalulla helpot nakit.

Tämä kaikki sen ns. oikean, tahmaisen ja surkean, kauniita poptähtiä kopioivan dragin kiusaksi ja harmiksi tavoitteenaan murskata ja hävittää ne dragit, jotka ottavat itsensä liian tosissaan ja uppoavat liikoja kyselemättä dragien Liisa ihmemaa -maailmaan muuttuen jonkin ajan kuluttua ilkeiksi ja suurisuisiksi bitcheiksi. Drag-ohjelma ei ole ehkä ihan viaton julistaessaan ja juhlistaessaan glitteröityä bilettämistä kaikkea vakavahenkistä heteropönötystä (yhden reiän maailma) vastaan, näyttämällä televisiossa itsestään pitävistä kehopositiivisista drageista romanttisessa haavematkassaan dragien muotimaailmaan. Ohjelmahan ei yhtään laskelmoi? Vai eikö? Sillä ei ole väliä, sillä se on yhtä muovinmakuinen kuin ruotsalainen kertakäyttökulutuskulttuurikin. Toissapäivänä se oli humppaa maalaiskylissä, eilen Abbaa discoissa ja tänään homoklubien dragkilpailuja. Mutta mitä se on huomenna? Hyvä kysymys. Vastaus voi olla vaikea ja epämiellyttävä.

Sarja ei tähän vastaa, koska se ei ole tarpeeksi omaperäinen, jos sitä vertaa ohjelmaformaatin kantaäitiin, RuPaul`s Drag Race UK – queenit kehiin, joka on paljon uskaliaampi, hervottomampi ja kaikissa mittareissa mitattuna tyylikkäämpi ja rennompi kuin ruotsalaiskopionsa. Siitä huolimatta juuri ruotsalaiskopio kannattaa katsoa. Se on kaikesta huolimatta aidompi ja rehellisempi. Mutta mikä parasta: ruotsalaisten ohjelma ei ehkä sittenkään ole niinkään kertomus drageista, vaikka he ovatkin omilta osiltaan pääosissa tässä valtavassa lähes teollisessa tuotannossa, kuin kertomus ruotsalaisesta kyvystä tuottaa laadukasta suuren rahan viihdettä popkulttuurin ikonisesta pintaliitäjämaasta, varjonaan ensimmäisenä Ruotsin maailmanmaineeseen nostanut Abba sekä euroviisujen muut siloposkiset voittajat siipenään eriskummalliset draginsa.

Ne voisivat yhtä hyvin sopia sekä postpunkhenkisen muotisuunnittelija Vivienne Westwoodin ärhäköihin muotiesityksiin, että yhtä hyvin islantilaisiin saagoihin, kuten nähty satuprinsessaa ja lohikäärmettä yhdistellyt hahmo, joka osaa viedä oivaltavasti dragtaiteen uudelle tasolle vähäeleisessä ja burleskissa mimiikassaan. Dragit saavat itse suunnitella oman lookinsa annettuihin teemoihin ja lopputulos on ällistyttävän onnistunut. Olen ihan varma, että aikoinaan Kustaa III:sen suosiman Drottningholmin linnan kesäjuhlissa nähtiin ja koettiin jotain samanlaista rohkeaa ja villiä. Mutta se mikä vasta tekee ohjelmasta unohtumattoman, on sen sisältämä vastustamaton eroottisuus, rentous, hurtti huumori ja esiintyjien vilpittömät reaktiot toisiinsa sekä omiin esityksiinsä että hullunhauska rohkeus. 

Parhaimmillaan hahmot ovat kekseliäitä ja imaisivat katsojan mukaansa; niistä välittyi paljon iloa, leikillisyyttä ja huumoria. Esiintyjät ja tuomariston jäsenet paukauttelivat toisilleen nasevaa huumoria pilke silmäkulmassa samalla kun ruotsalaisessa dragissa on moraalista ja yhteiskunnallista sanomaa – tässä suuri ero Ruotsin hyväksi - sitä kuuluisaa eetosta ja paatosta mikä tekee heistä sympaattisia, ainakin tarkoin harjoitellussa televisiosarjassa, jota myydään ympäri maailmaa. Tämä yhdistelmä sai dragista piittaamattoman katsojankin sulamaan ja nauttimaan esityksestä, kuten esityksessä mm. nähdyn ballerinakyberpunkhahmonkin ja monen muun yhtä taidokkaasti väsätyn. Mutta oliko niissä mitään uutta? Eipä juuri ja päälle liimatuilta sanomisiltakaan ei vältytty.

Mutta mikä mahtava tuomaristo olikaan kaksimielisine välikommentteineen, ihan kuin uusi Ruotsin television suojeluksessa oleva perverssiyden laji olisi keksitty - niin kuin onkin (olo on ihan maaginen)! Mutta koska kyseessä on suuren rahan kilpailu, jossa ratkaistaan monen loppuelämäntie, meidän pitää tutkia hieman sitä, mikä ei ole näkyvää; kuka päättää ja mitä kulisseissa? Jo heti alusta lähtien oli selvää, että maailman kauneimpien ihmisten maassa dragkisan voittajan pitää olla perintöprinsessa alan konkarille, Christer Lindarwille ominaisuuksiltaan pitkäsäärisenä, suurisilmäisenä ja kauniina muuntautumiskykyisenä miesnaisena, joten kenellekään asiaa seuraavalle ei varmasti jäänyt sarjaa katsoessa epäselväksi kuka voittaja tulisi olemaan. 

Oli vain yksi mahdollisuus ja se oli tietenkin kuvankaunis koviskaunotar Admira Thunderpussy. Mitä muut ovat ajatelleet tästä? Entä hän itse? Miten tuottajaporras ja mediat sekä suuri yleisö? Kuka on ollut, ja miksi se, joka on päättänyt ennen kuin hän astui edes koko kisaan, että hän on se mahdollinen voittaja. Se on ruotsalainen piilofasismi, joka yhdenvertaisuuden nimissä hallitsee maan mentaalista todellisuutta omasta ylhäisestä norsunluutornistaan. Juuri sen mukaan toimien rumat ja lihavat kilpailijat lisäämään jännitystä, mutta paljastui koska oli malttamaton eikä suvainnut köyhyyden löyhkää ja keltaisia hoitamattomia hampaita sekä itsetehtyjä repaleisia vaatteita sarjan Qruella-pahiksen Admira Thunderpussyn sanoin: "Pitää näyttää kalliilta…"

Sehän on se Ruotsin perintö maailmanmarkkinoilla, josta se on elantonsa saanut 1500-luvulla tervan ja järvimalmin muodossa ja hieman myöhemmin Abban, Ingemar Johanssonin, Patrik Sjöbergin, Volvon ja Björn Borgin sekä Anita Ekbergin ikonisissa ja ikimuistoisissa hahmoissa. Ruotsi myy ammatikseen maailmalle hyvää toivoa kauniiden asioiden, tapojen ja ihmisten paketissa unelmana puhtaasta pohjoismaasta extrakalliilla hinnalla (ennen pakettiin kuului vakaat olot ja demokratia mutta enää ne eivät kehtaa lumisena Mexicona moista mainostaa oikeistolaiseksi muuttuneessa maassa, jossa kuolee joka viikko 1-5 ihmistä rikollisliigojen keskinäisissä välienselvittelyssä). Siksi ei ollut samantekevää kuka kisan voitti. 

On hyvä myös kysyä, miksi kisassa ei ollut yhtään tummaa? Voittajan piti olla vaalea, sinisilmäinen, pitkä, kaunis ja aitoruotsalainen, kuin Kallen mätitahna ja Ramlösän kivennäisvesi. Siksi Admira Thunderpussy käyttäytyi alusta lähtien kuin voittaja ja piikitteli muita varmana voitostaan: hän tiesi voittavansa ja oli siitä satavarma. Hänen voittonsa puolesta oli aloitettu tahkoa jo ennen kuin hän oli edes astunut televisiostudioon. Vain hän oli sopiva nykyruotsalaisuuden konseptin uudeksi päivitykseksi. Hän oli myös jokaisessa esiintymisessään ylivoimaisena päänmitan - ihan kirjaimellisestikin - yläpuolella ja edellä muita. Hän oli se tähti, jonka Ruotsi tarvitsi taivaalleen himmenevää mainettaan kirkastamaan nyt, kun muista edellä mainituista vanhoista tavaramerkeistä alkaa jo aika jättää ja hohto lopullisesti kadota. 

Hänen puolestaan tuottajat tekivät jo kisan keskellä sopimuksia ja suunnitelmia. Hän oli se hevonen, joka ovelasti ujutettiin ohjelmassa kansan päähän voittajana. Ja koska koko konsepti toimii aina ja kaikkialla, samalla tavalla, ruotsalaisia itseään ei voi syyttää muusta kuin epärehellisyydestä ja teeskentelystä. Ehkä epäonniset oli otettu mukaan korostaakseen onnellisten asemaa, kun roskista tehdään timantteja. Nyt myytiin vain unelmaa olla vapaa ja erilainen, vaikka olivat kaikkea muuta kuin erilaisia ja vapaita kahleissa, joita ohjelman takana vaikuttava viihdekoneisto medioineen ja tähteyksineen asettelevat jatkaakseen mielien hallintaa hauskalla ja pehmeällä tavalla, etteivät he tuntisi kaulassaan koko ajan kiristyvää narua koska luulevat olevansa sankareita, kuten ohjelman juontaja Robert Fux, joka oli parempi kuin itse sarja, joka oli, muistakaa, vain hyvin tehtyä viihdettä, ei siis totta vaikka todesta otettavaksi se olikin tarkoitettu. 

Ruotsalaiset löivät laudalta itse varsinaisen kisan eli Ru Paulsin ja etenkin suomalaiset drag-leidit lavalla, jotka häpeäkseen näyttävät siltä mitä ovatkin, eli halvalta maitolaiturihumpalta taskulämpimän kossukännin jälkeisenä aamuna. Nojaa! Ainakin hauskaa oli. Vai oliko? Se mikä ainakin oli hauskaa, että sarjassa tuli selväksi miksi löyhäpäiset dragit ovat vain laulavinaan eivätkä näyttele. Koska eivät muista sanoja. MUTTA EI OLLA ILKEITÄ KOKO GAYMAAILMAN HIENOIMMAN NYKYTAIDETEOKSEN EDESSÄ, mikä ei tietenkään ole mikään mauton nuuhkahtanut ja liikaa poppersia nuuskinut Tom-kyrpä Kiasman seinällä keuruulaisia marttoja härnäämässä, vaan ajanhenkeen elävä esitys primetimeaikaan maan ykkösmediassa eli televisiossa.

Kunnia sille, jolle se kuuluukin, eli Ruotsin dragin vaikuttaville vaikuttajille! Ei voi muuta kuin ihailla sarjan visuaalista ilotulitusta ja kykyä sitoa yksityiset ongelmat yleisiksi huolenaiheiksi. Kyllä ruotsalaiset osaavat. Ja kun kaikki muut haluvat olla barbie-nukkeja, on heillä varaa näyttää synkkänä seisovia punkin goottikuningattaria. Tässä on ruotsalaisten uusin vientituote ja Robert Fux Ruotsin uusi Jonas Gardell, ellei jopa enemmänkin, ja sofistikoituneena sekä älyllisenä koomikkona jo huomattavasti parempikin, samaan aikaan kun gardellismi on kokenut jo viimeisen auringonlaskunsa. Aivan upeeta! Kerrassaan hienoa työtä!  Oli ilo katsella ja tuntea kuuluvansa tuohon joukkoon ilolla. ONNITTELUT ja ONNEA! Mutta älkää tehkö sitä virhettä, että sarja jatkuisi iäisyyksiä. Kymmenen vuotta olisi passeli ja siinä se sitten olisi. Yksi mikä on ainakin varmaa. Tästä tulee muoti-ilmiö ja se on vain hyvä: keksiä koko ajan jotain uutta ja yliampuvaa erottuakseen joukosta. Parasta drag on silloin kun siinä on katu-uskottavuutta, ja se on vähän kaikkea roskikseen tungettua, ja sieltä pieteetillä pelastettua, mutta ennen kaikkea kun se on avarusoliomaisen outoa ja häiritsevää, eikä ripaus kiihottavaa keimailuakaan ole pahitteeksi.