Uusi versio Frasierista on floppi!
Teksti Harald Olausen
Maksullisilta taivaskanavilta tippuu niskaamme toinen toisiaan huonompia elokuvia ja sarjoja, kuten Skyltä 80- ja 90-luvuilla maailmanmaineeseen kirineen amerikkalaisen humoristisen Frasierin väkisin tehty ja täyteen typeryyttä ympätty jatko-osa, ja erityisesti sen ärsyttävän innottomat jaksot kuin kiusaksemme. Aikoinaan Frasier edusti parhaimmillaan nokkelaa aivojumppaa ja oikein säkenöi. Nyt kaikki on valitettavasti toisin. Nokkeluus on sakean puuromaista tasaisuutta ja keskinkertaisuutta täynnä.
Kahvittelu on vaihtunut juopotteluun, Frasier on väsynyt ja hahmo tuntuu ummehtuneelta. Mutta mikä pahinta, koko sarjaa tuntuu vaivaan aneemisuus sekä alkuperäisestä poiketen melko ruokoton huumori. Fasier oli aikoinaan tervetullut päivien pelastus dostojevskilaisella idiotismillaan, ja omassa lajissaan oman alansa huipputuote - ei ole enää. Nyt tunnelma on väsähtänyt, vitsit vanhoja ja koheltaminen teennäistä ja moneen kertaan yritettyä sekä täyteen ympättynä vaivaannuttavaa.
Se on harmi. Ainekset olisi olemassa, jos tiimi osaisi ne jatkojalostaa selvästikin Shakespearelta (Kesäyön unelma, Myrsky) lainattujen teemojen kehittelyssä. Nyt jatko-osien kirous tuntuu vaivaavan myös Frasieria perinpohjaisesti. Uudessa Fasierissa tohtori omahyväisyys jatkaa oman napansa ympärillä koheltamista. Jaksoista ovat tippuneet pois isä, Niles ja Daphne. Fasier on muuttanut professoriksi Harvardiin taloon, jossa asuu myös hänen Freddie palomiespoikansa, joka on yhtä fiksu kuin isänsä.
Mutta mikä on fiksuutta Frasierin mielestä, on järjellä ajateltuna silkkaa turhamaisuutta, jonka pohjalla vaikuttaa ihmiskunnan ainoa ehtymätön virta: typeryys. Frasier on hauska, koska on niin aidosti tyhmä eikä tunnu oppivan mistään töppäyksestään juuri mitään. Freddie-poika on ottanut ennen Frasierin ja Nilesin isälle kuuluneen roolin elää tavallista elämää jalat maassa ja vastustaa suorasukaisesti kaikkea snobismin sekä kirjanoppineiden höpöpuheisiin käärittyä epäaitoutta ja omahyväisyyttä.
Ja jotta juttu ei olisi ongelmaton, turhantärkeä ja tittelinkipeä sekä ärsyttävän pinnallinen ja omahyväinen Frasier yrittää saada koko ajan tavalla tai toisella opintonsa Harvardissa keskeyttäneen Freddie-poikansa palaamaan joko opintojen pariin tai muuttumaan itsensä kaltaiseksi. Siinä lyhyesti kupletin juoni. Meno on hurjaa verbaaliakrobatiaa, tahallista ylinäyttelemistä koheltamisineen sekä sattumuksien sekamelskaa, juuri niin kuin kansanteatterissa ivakuvalemia erinomaisina pitävistä esitetään.
Nyt ärsyttävä barssaileva kulttuurisnobi Frasier on imelyydessään paistattelevana upporikas tv-shownsa ansiosta, ja ostanut itselleen ja pojalleen kokonaisen kerrostalon, jossa tutut hahmot, kuten ex-agentti Bebe, tuottaja Roz (ja Nilesin estoton idioottipoika David) vierailevat. Frasierin lämmin huumori ja ymmärtävä elämänmakuisuus on muuttunut sivalteluksi, ja usein itse köykäiset tarinat lässähtävät liian täynnä vähän kaikkea, sinne tänne heittelevinä pannukakuiksi, eivätkä siksi maistu miltään.
Silti Fraiserissa on outoa, kummitusmaista viehätystä. Tunne kaiken katoavaisuudesta ja merkityksettömyydestä iskee eksistentiaalisena ahdistuksena sarjan läpi katsojaan. Tuntuu kuin uudelleen (tietenkin rahan takia) lämmitetty Frasier loukkaisi ja häpäisi alkuperäisen Frasierin. Uutta sarjaa katsoessa tulee myös ikävä ja haikea olo. Frasierin isä, joka oli alkuperäisen sarjan keskeisin hahmo typerien veljesten vastavoimana eli "kansan terveenä järkenä", on enää vain haalistunut muisto valokuvina.
Vanha kunnon Frasier on toista maata kuin monet nykyajan tyhjät hömpötykset. Jokaisessa jaksossa on opetusta ja piilotettua saarnaa oikeudenmukaisuuden sekä hyvän ja hyvyyden sekä kohtuuden puolesta. Jumalaa ei tarvita, kun on koko ihmiskunnan Frasier, joka puolestamme kärsii, sekoilee, hallitsee kaikki, ja oikeastaan ei oikein mitään. Frasiella menee Aku Ankan tapaan kaikki, mitä hän yrittää, jollain tavalla pieleen, ja silti hän osaa nauraa itselleen, hymyillä ja olla vielä armollinen muita kohtaan.
Oikeastaan Frasierissa on kysymys sarjasta hyvin tehtyjä epäonnistumisia kulttuurissa, jossa ylikompensoimisella kuitataan se, että kaikkien pitäisi yrittää yhteisön koossapitämiseksi pysyä jollain tavalla ruodussa "yhtenäisesti". Juuri siksi on hauska katsoa, kun Frasier palaa yhdessä jaksossa Seattleen ja nuhjuiseen KACL-radioasemalle, missä naisia kiusannut macho-Bulldog on tullut ulos kaapista, ja naismainen ruokakriitikko, vetelyshinttari Gil, jatkaa huvittavaa kaapissa oloaan kertomalla satuja "vaimostaan".
Kuolema nuolee jo esiintyjien huulia. Bulldog on harmaahapsinen vanhus, Gilin posket roikkuvat ja hän nojaa kävelykeppiin. Astuminen KACL:n rähjäiseen studioon rikkoo taian ja vaikuttaa painajaismaiselta kohtaukselta, varsinkin kun niin moni keskeinen hahmo on poissa. Nostalgia on kaukana. Lähinnä tilalle on tullut kauhu, pelko ja kuoleman länsäolon vahva vaikutus. Frasier, jonka silmät ovat sumeat, ei enää ole entisessä vedossa. Maailma on muuttunut ikäväksi kuoleman odotushuoneeksi.
Ehkä se onkin uuden sarjan tarkoitus: palata menneisyyteen muistutuksena kuin ikävän nykyisyyden vaivaamana. Vanhasta on jäljellä enää vain hataria kuvia mielissä kummittelemassa, kuten tavallisessa ihmiselämässäkin, missä aika ja ikä ei ole vain numeroita vaan myös kauhunsekaisia nauloja arkuissamme. Sarjalla oli aikoinaan hurjat katsojaluvut kymmenissä maissa. Onkohan tällä. Itse näin vain kaksi kautta. Tehdäänköhän sitä lisää vai onko tekijöitä jo liikaa mullan alla tai ties missä kadoksissa?
Medioissa Frasieria näytellyt Kelsey Grammer, joka on myös uuden sarjan yksi päätuottajista, kehuu tietenkin sarjaansa, itseään ja muitakin tuttuja mukana olevia näyttelijöitä maksetun marakatin tavoin, juuri niin kuin maksullisissa mainoksissa eli ns. viihdejutuissa on tapana. Mutta mikään kehu mistään, mitä hän hunajaisesta suustaan ylistyksenä sarjalle antaa, ei pidä paikkaansa, sillä koko sarja on omituisen vääristynyt kopio alkuperäisestä - eikä miksikään muutu frasierfanien mieliharmiksi.