Uusliberalismi, yhteiskuntien rakentuminen ja tanssi

Teksti:

Eero K.V. Suorsa

Aloitan pitkällä johdannolla valistuksesta ja edistyksestä, ennen kuin siirryn varsinaiseen aiheeseen, eli etelä-aasialaiseen tanssiin Isossa-Britanniassa uusliberalismin aikakaudella.

Postmodernismin (mitä ikinä tuolla käsitteellä sitten ikinä tarkoitetaan, eikä kukaan postmodernistiksi kutsuttu ainakaan halua tunnustautua suin surminkaan postmodernistiksi, joten voimme todeta käsitteen karanneen määrittelyn ulkopuolelle) myötä "suuria kertomuksia" ja yhteisiä narratiiveja, tai yhteisesti jaettuja alettiin vieroksua, ja ne asetettiin kyseenalaisiksi. Ainakin akateemisissa piireissä, yliopiston parissa humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä.

Myös ajatus valistuksesta, jalo myytti edistyksestä asettui kyseenalaiseksi, ja kenties aivan oikeutetusti. Koska edistys ei merkitse kaikille edistystä, ja tuolla idealla on tehty myös paljon pahaa. On muistettava, että merkittävät valistusfilosofit pyrkivät oikeuttamaan niin kolonialismia, rasismia kuin misogyniaa. Niin John Locke kuin Immanuel Kant loivat perusteita ja oikeuteuksia kolonialismille, eivätkä pelkästään käytännöllisiä heittoja, vaan myös implisiittisiä teorioita siitä miksi kolonialismin tulisi tapahtua. Kun näitä perusteita avataan ja tutkitaan, niin huomataan valistuksen projektin olevan kummallisella pohjalla. 1782 Kant perusteli intialaisesten olevan onnellisempia lujemman brittivallan alla, koska Intia "ansaitsi" tuon brittihallinnon (Kleingeld 2014, 46).

Kantilla tämä alistamiseen ja valloittamiseen liittyvä näkökulma ei näy pelkästään käytännössä vaan siinä, miten hänen filosofiansa on rakentunut sisäisesti subjektin suhteessa maailmaan. Kantin subjekti asettuu kaiken materiaalisen yläpuolelle, tarkastellen sitä lohduttoman ylimielisesti. Tässä Kantin subjektikäsitys on saanut perimää René Descartesin pahamaineisesta cogitosta jossa materiaalinen on alistettu hengelle. Eräs Japanin vuoden 1968 perillisistä ja merkittävimmistä nykyfilosofeista ja kirjallisuustieteilijöistä, marxilainen Kojin Karatani, on pyrkinyt vapauttamaan Kantin näistä syytöksistä (Karatani 2005, 81-82), mutta nähdäkseni Karatani ei esitä riittäviä perusteita joilla Kant voitaisiin todeta viattomaksi.

Kun tarkastelemme tätä taustaa, huomaamme, miten valistuksen ja edistyksen projekteissa on tiettyjä valuvikoja. Tiedämme myös, että lopulta Kant päätyi vastustamaan Ranskan suurta vallankumousta. Valistuksen vastavoimaksi nousi naiivin konservatiivinen romanttinen liike kirjallisuuden parissa, jonka edustajiin kuuluivat mm. Pascal ja Herder (Gray 2007, 230). Valistuksen voidaan katsoa olevan eräs edistyksen idean ilmentymistä. John Gray on pilkkonut osuvasti tätä edistyksen ideaa klassikkoteoksessaan Enlightenment's Wake , jossa hän suhtautui perin kriittisesti ajatukseen "historian lopusta" Neuvostoliiton romahduksen myötä, jolloin edistyksen ja liberaalin kapitalismin piti täyttää koko maailma. Gray oli monessa kohtaa oikeassa, vaikka asenne hänellä oli teoksessaan perin kyyninen.

"Historian lopun myötä" suurten kertomusten piti olla ohitse. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, että aikana, jolloin suuria kertomuksia ja narratiiveja pyritään kiistämään, niin "historian loppu" on itse eräs tällainen suuri kertomus. Tätä suurta kertomusta ovat puolestaan seuranneet kertomukset "yhdestä suuresta keskiluokasta" ja muista päiväunista, joita ehti julistaa mm. Ison-Britannian Labourin Gordon Brown.

Tähän suureen kertomukseen kytkeytyy myös kertomus uusliberalismista, talouskurin tavasta hoitaa taloutta. Uusliberalististen valtiontalouden rakennesopeutusohjelmien keskeisimmät piirteet ovat valtiotieteilijä Wendy Brownin mukaan pääoman liikkeiden sääntelyn purkaminen, pyrkimys ammattiyhdistysliikkeiden poliittisen vaikutusvallan murskaamiseen, julkisten palveluiden yksityistäminen, progressiivisesta verotuksesta luopuminen ja sosiaalipalveluiden romutus (Brown 2019, 18).

Miten nämä heijastuvat kulttuuriin? Politiikka ei ole koskaan erillään kulttuurista, vaan muovaa sitä aina. Millainen politiikka on vallalla määrittää myös kulttuuria. Barokki syntyi Vatikaanin ja katolisten monarkkien sponsoroimana taidesuuntauksena vastauskonpuhdistuksen myötä, jonka voimalla haluttiin esittää suuria ja massiivisia spektaakkeleja, ja pitää massat tyytyväisinä ja erillään kapinoinnista. Mutta valtakulttuuriin myös reagoidaan taiteen keinoin.

Tästä kirjoittaa Anusha Kedhar tuoreessa kirjassaan Flexible Bodies: British South Asian Dancers in an Age of Neoliberalism joka perustuu Kedharin kenttätutkimukseen etelä-aasialaisen tanssin ja tanssijoiden parissa vuosina 2004-2010 tanssiryhmä Angikassa ja kahdessa muussa tanssiryhmässä.

Kirja kartoittaa niin etelä-aasialaisen tanssin historiaa, kuin myös nykypäivää, ja etenkin sitä miten uusliberalismi on vaikuttanut taidepolitiikkaan ja apurahapolitiikkaan. Etelä-aasialaista tanssia kutsuttiin alunperin "intialaiseksi tanssiksi", mutta 1970-luvulle tultaessa kategoriaksi muotoutui termi "etelä-aasialainen", koska tanssimuoto viittasi taustoiltaan niin intialaiseen, pakistanilaiseen, bangladeshilaiseen kuin srilankalaiseen tanssiin.

Yhtä lailla myös rasismin ja orientalismin kysymykset nousevat teoksessa ja tanssijoiden työurissa esiin; tanssijoita voidaan pitää erittäin arvostettuina taiteilijoina jos he esiintyvät Lontoon isoilla lavoilla englantilaiselle, valkoiselle yleisölle, mutta heidän taiteensa asettuu vähempiarvoisen "kansantanssin" asemaan, mikäli he esittävät sitä etelä-aasialaiselle yleisölle esimerkiksi sukujuhlissa ja festivaaleilla.

Myös itse brittiläisyys muovaa etelä-aasialaisen tanssin muotoutumista: Kedhar kysyykin, mikä tekee brittiläisestä etelä-aasialaisesta tanssista erityisen brittiläistä? (Kedhar 2020, xi) Brittiläis-bangladeshiläisen koreografi Akram Khanin teos Abide with Me (2012), joka esitettiin olympialaisten avajaisissa, on eräs tanssihistorian juhlituimpia töitä. Khanin tanssiteosten mieskuvaa on juhlittu, mutta se on ollut samaan aikaan ristiriidassa sen mieskuvan kanssa, mitä eteläaasialaisista miehistä muuten on esitetty brittiläisessä mediassa: heinäkuussa 2005 tapahtuneiden Lontoon terrori-iskujen jälkeen eteläaasialaiset miehet alettiin esittää mediassa uhkana rasistisen diskurssin myötä.

Samaan aikaan Khanin teosten etelä-aasialaisen tanssin mieskuva on ollut äärimmäisen ylistetty (Kedhar 2020, 74). Tässä on ristiriita, jota voinee ehkä avata eksotiikan käsitteen kautta, millä saamme kytkettyä tekstin sen aloitukseen; yhtä lailla kuin valistusfilosofeille Globaali Etelä oli vaarallinen ja alistettava, mutta samaan aikaan täynnä eksotiikkaa, niin yhtä lailla tanssista kirjoittaville kriitikoille, jotka rakentavat määrättyä juhlittua, eksoottista kuvaa. Antikolonialistisen filosofian isä Frantz Fanon kirjoitti, miten eurooppalaisuuden idea rakentuu hierarkioille, ihmisten asettelulle erilaisiin arvoasteikkoihin (Said 2014, 21). Tästä huomaamme, että eksoottinen on "turvallista" ja "ylistettävää" mikäli tuo eksoottinen on lavalla, mutta arjessa tuo eksoottinen on syrjinnän, väkivallan ja poliisiterrorin kohde.

Eksotiikkkaan sisältyy myrkyllinen valtasuhde, johon on ottanut kantaa esimerkiksi Salman Rushdie teoksessaan Imaginary Homelands. Pidemmälle tämän vie Rana Kabbani, joka teoksessaan Imperial Fictions. Europes Myth of Orient kirjoittaa naisten käsittelystä orientalismissa. 1800-luvun tutkimusmatkailun myötä Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta tulevat naiset nähtiin viktoriaanisen ajan hengessä pelkkinä objekteina, joita katsottiin alastomuuden ja kovettaneiden nännien lävitse (Kabbani 2008, 109).

Nämä naiset kytkettiin yliluonnolliseen, kuten Raamatun Salomeen tai Tuhannen ja yhden yön Šeherazadeen. Naisten tanssista tuli koko Lähi-idän symboli, jota länsi katsoi ahneella kulttuurisella katsellaan. Orientalististen maalauksien teemat haluttiin tuoda osaksi näitä naisia: milloin juonittelijoina, milloin vallanhaluisina lesboina, mutta myös "tummien miesten" väkivallan uhkan kautta (Kabbani 2008,115). Samalla tavalla tummat miehet esitetään tanssitaiteessa, jos ajattelemme esimerkiksi klassisen baletin Bajadeeria tai Raymondaa.

Ei olekaan enää hankalaa nähdä, miksi tanssitaidetta vaivaa ongelma eksotiikan käsitteen suhteen. Uusliberalismi myös ruokkii tätä, sillä uusliberalismin myötä kaikki vieras tulee joko sulauttaa yhteiskuntaan tai sitten poistaa siitä talouden ehdoilla, vaikka se virallisesti puettaisiin jonkin aatteen kaapuun. Lontoon terrori-iskujen jälkeen Ison-Britannian media alkoi täyttyä rasistisista assimilaatiovaatimuksista.

Suomalaisessa kontekstissa olisi mielenkiintoista tietää, miten esimerkiksi 1990-luvun lama ja 2008 alkanut finanssikriisi heijastuivat tanssitaiteeseen, sekä viimeaikaiset yhteiskunnalliset kriisit. Kuinka hyvin nämä on tiedostettu kentällä? Tällä en tarkoita pelkästään teoksia itsessään, vaan sitä, miten koreografit ja muut tekijät tiedostavat sen miten yhteiskunta ja sen arvot heidän ympärillään vaikuttavat heihin ja heidän tekemäänsä taiteeseen.

Taide on valtaa, ja valta vaikuttaa taiteeseen. Mikäli tätä ei tiedosteta, ollaan vaikeuksissa.

Kirjallisuus

Brown, Wendy (2019): In the Ruins of Neoliberalism. The Rise of Antidemocratic Politics in the West. Columbia University Press.

Gray, John (1995/2007): Enlightenment's Wake. Routledge.

Said, Edward (2014): Freud and the Non-European. Verso.

Kedhar, Anusha (2020): Flexible Bodies. British South Asian Dancers in an Age of Neoliberalism. Oxford University Press.

Kleingeld, Pauline (2014): Kant's Second Thought on Colonialism. Teoksessa Flikschuh, Katrin & Ypi, Lea (toim.): Kant and Colonialism. Oxford University Press.

Kabbani, Rana (2008): Imperial Fictions. Europes Myths of Orient. Saqi Books.

Karatani, Kojin (2005/2003): Transcritique. On Kant and Marx. Japanista englannintanut Sabu Kohso. The MIT Press.