Uutta runoa, kirja-arviointi

Teksti professori Timo Airaksinen

Runoteos

Johanna Joukontytär, Sanojen synnystä. Aihia kustannus, 2021, 100 s.

Per aspera ad astra: nainen itseään etsii - vain muistonsa löytää, ilman sanoja

Tämä ei ole runokokoelma vaan runoteos, sillä osat I-VII muodostavat kokonaisuuden, kuten runoilija asian ilmaisee: "Tarinassani kaksi kaunista kulkee / polkuaan pitkin". Katsotaan tarinaa ja kieltä, siis tarinaa ja tarinan ilmaisun tapaa ja keinoja. En osaa kiinnittää huomiota runon japanilaiseen tankatavutukseen - ehkä taiturimaista, en tiedä, en osaa välittää, piitata.

Tarinassa keski-ikäinen nainen tempoilee seksuaalisen himonsa ja halunsa kanssa, kunhan on ensin päässyt eroon huonosta avioliitostaan. Avioliitto rajoittaa naisen vapautta: "En halunnutkaan / mahtua siihen muottiin / jota ojensit". Tässä on näppärästi käsitelty kulunut fraasi, muotti. Avioliitto ja koti ovat "Sydämen kivikirkko, / veretön musta maja". Minä kirjoittaisin "musta malja", koska maja ei ole veretön tai verinen, veri kun valuu maljaan eikä majaan. Veretön maja, mikä se sellainen on? Eikä maja mitenkään rinnastu kivikirkkoon.

Mutta asia selviää silti: huonosti menee liitossa, josta on aivan pakko paeta: "Aamukammasta / piikit pistelen poikki" on veitikkamainen armeijamuistuma, muu on sitten tätä tasoa: "Revin kuvasi" ja "Aion sinut unohtaa". Toisaalta "Tuoreen haudan äärellä, / meteli mullan alla", putoaa hyvin, osuu ja upottaa. Mikä kiehtova runokuva, meteli mullan alla!

Lähtee etelään ja armottomasti panettaa itseään siellä gigololla, vanhakantaiseen perisuomalaiseen tapaan "Päästät petosi irti", "otathan minut". Ja tietysti kuvittelee rakastuneensa, niinhän ne aina: "Olet unessa / matkamuistoni vanki". Juttelin kerran jossain amerikoissa Espanjan aurinkorannikolta olevan miehen kanssa, oli ollut ravintolatyöntekijänä. Hän sanoi, aivan vakavana, melkein kuin huolissaan, samalla vilkuillen alta kumiensa josko suutun vai en, "ne suomalaiset naiset syövät siellä kahdella lusikalla". Kuvaava ilmaisu. Niin kai se sitten on, itse en ole käynyt, en tiedä. Mutta villi ja vapaa on Suomen neito, sen tiedän. Tämä hyväkäs menee Argentiinaan asti, ainakin runossa mainitaan argentiinalainen tangohanuri, mutta kai sen soitto osataan Euroopassakin. Alun perin tuo hanurimalli on peräisin Saksasta.

Runon kertoja ei ole enää nuori nainen, vaan oikea eronnut rouva, kokenut ja perin illuusioton, kykenevä omaehtoiseen seksuaaliseen nautintoon, kunhan vain saa tilaa ja tilaisuuden. Sitten matkan jälkeen hän pukee sateenkaarisukat, ja mehän kaikki tiedämme mihin tämä viittaa. Mitä sitten seuraa, sitä en ymmärrä: nainen on mettässä selällään sammaleen päällä hyvin jyystettynä ja spermat sisällään, onnesta mykkänä. Miten se nyt niin meni, mihin ne sateenkaarisukat jäivät?

Lopuksi nainen on taas rakastunut kuin pikkutyttö, illuusiot palaavat, kuin teini ensi onnensa kukkuloilla. Seksiä ja armastelua oman kullan kainalossa. Kovin hempeää on kaikki, mutta paratiisissa on käärme: halu ja seksihimo ovat loppujen lopuksi ongelmallisia pahan valtakunnan airueita. Halun toteuttaminen on eri asia kuin halun tyydyttäminen, joten halu orjuuttaa. Haluamastaan ei saa tarpeekseen, on saatava lisää seksiä ja rakkautta, aina vain lisää. Nainen siteeraa Herakleitosta aivan kuin huomaamattaan: "Samaan virtaan astumme, emmekä astu" (Saarikosken Herakleitos -suomennos). Siis näin: "Minähän olen tässä / enkä kuitenkaan ole". Etevä sovellus, kieltämättä. Niin se menee, seksi on aina uutta ja kuitenkin sitä samaa, rakkaus ei ole edes uutta vaan aina sitä samaa. Kuka sitä vanhana enää jaksaisi rakastaa, kunhan sietää.

Himosta ja halusta hienosti: "Keväisen kiiman kaiku" lupaa paljon, mutta sitten: "Helvetin portit / aina avoinna meille, / kun janoamme. / Halu synneistä raskain, / ahneus alati läsnä." Tämä kertoo paljon, oikeastaan kaiken haluamisesta. Jännite on valtava, koska sellainen rakkaus josta tässä puhutaan, on samalla myös haluamista eikä vain auvoista oloa: "Minun tahtoni, / minun tarpeeni todet, / eivät ne kohtaa." Kukaan ei koskaan saa mitä haluaa, aavistelee runoilija. Siinä se helvetti onkin: pettymys on halun totuus. Rakkaus haluna ei koskaan toteudu ja autuaana olona loppuu lyhyeen.

Loppujen lopuksi runoilija luopuu seksin haaveesta, olla nainen kuin omena, punaiset posket ja siemenet sisällä. Paneminen miehen kanssa on hyvästä, kun mies on iso ja täyttää naisen - mutta mihin se sitten riittää? Ei mihinkään. Kaiken ytimessä on kuitenkin rakastava oleminen, ei haluaminen, yhdessä käsi kädessä käveleminen, "olla lähellä, / puhua sanatonta / yhteistä kieltä / sulautua samaksi". Rakkauden ihanne on kai platoniskristillinen. Ja seksihalut unohtuvat.

Kun on sulauduttu yhdeksi, kaikki seksi on itsetyydytystä. Pitääkö selittää: kun kaksi harjoittaa seksiä, ne naivat keskenään; kun kahdesta tulee yksi, se pystyy vain runkkaamaan. Näin ajatellen, kuten runoilijamme kai ajattelee, rakkaus on seksin tuho ja turmio. Rakastavat eivät enää nai. Moni sen on havainnut ja siksi he hakevat aina ja vain vierasta. Tai kuten kuulin sanotavan, en ole koskaan nainut vierasta, aina on tutustuttu ensin. Ihan vieraan naiminen olisi siis raiskaus.

Teos loppuu hempeilyyn, kun nainen muistelee rakkauttaan ja sen onnea. Loppu on haikea: "Iltaruskossa / ihoni alla ilo / ilman ikävää." Himon ja halun kauheudet unohtuvat, joten kovin tyttömäinen vapautuminen jää päällimmäiseksi tunteeksi. Eikä lukija saa koskaan tietää sen enempää sanojen synnystä, sääli. Oikeastaan tässä runoelmasta puhutaan asioita, jotka eivät sanoja salli eivätkä kestä sanojaa. Joka tapauksessa nainen on avannut lukon ja päästänyt petonsa irti, kuten runoilija sanoo, joka tarkoittaa seksuaalista vapautumista, ja sen kautta lupaa rakastaa ja lopultakin muistella rakkauttaan: "Kun tuuli kääntyy, / pilvet muuttavat suuntaa, / karkaavat kauas". Baddinghan tässä laulaa ja Aki Kaurismäki komppaa - laina on varmasti tietoinen.

Kun runolle on ruvettu ja runo luettu, yksi on runo ylitse muiden: "Ennen aamua / suloinen seireenisi / siipesi katkoo. / Pikkusormi puhdasta / karvasta katinkultaa." Tähän loppuu jakso, joka kuvaa intohimon suuruutta ja seksin mahtia "Umpikujassa / hulluuden rajamailla". Tulkinta kiusaa minua, tai oikeastaan se, etten osaa tulkita. Tämä runoelma ei juurikaan tarjoa tulkintaongelmia vaan sanoo kuinka asiat ovat ja miltä tuntuu. Mutta mitä tarkoittaa pikkusormi, joka on karvasta katinkultaa? Ymmärrän, että seireeni katkoo siipesi, koska antiikin seireenit houkuttelivat merenkulkijat laulullaan haaksirikkoon karikoille - seireeni tappaa, se on sen työ. Sen tapat, ketä rakastat, niinkö? Mutta entä se pikkusormi katinkultaa? Katinkulta on perinteinen valheellisen arvon ja arvottomuuden symboli, mutta pikkusormi? Selvä viittaus penikseen, Freudin mukaan, liian pieni ja siksi katinkultaa. Karvasta kalkkia on sen kaiken toteaminen. Ei pieni penis oikeasti vaan symbolisesti: ei naisen pidä pelkkään kulliin ripustautua. Tämän totuuden nainen tajuaa - kai?

xxx