Väärinymmärretty suvaitsevaisuus

Teksti:

Harald Olausen

"Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus hallitsevat osaltaan tämän vuosituhannen mielenmaisemaa yhtä hyvin kuin julkisuuttakin. Suvaitsevuutta vaaditaan ja suvaitsemattomuutta kaihdetaan ja pelätään. Tärkeintä tässä keskustelussa on muistaa, että kieltäytyminen suvaitsemasta olisi aina suvaitsemattomuutta. Otetaan kaksi esimerkkiä: Ensiksi, en halua suvaita naisten paljastavaa kesäpukeutumista, koska se on siveetöntä ja houkuttelee miehiä väärällä tavalla. Toiseksi, en suvaitse roskaamista julkisilla paikoilla. Edellisen henkilön asenne on suvaitsematon, jälkimmäinen ei ole"

Professori Timo Airaksinen ja dosentti Heta Gylling toteavat syksyllä 2020 ilmestyvässä uutuuskirjassaan "Suvaitsevaisuudesta" (Arktinen Banaani 2020) suvaitsevaisuuden olevan arvokysymys, joten suvaitsemattomuuden arviointi saattaa käydä hankalaksi ja tulokset kiistanalaisiksi. Suvaitsevaisuus on tärkeää, mutta suvaitsemattomuuden kriteerit ovat avoimet ja mahdollistaa esimerkiksi suvaitsevaisuus-sanan väärinkäytön ABC:n kuten nykyisessä arvokeskustelussa, lyömäaseena samaan tapaan kuin aikoinaan pakollinen hokema oli Suomen ulkopolitiikassa yya-sopimus kriittisesti Neuvostoliittoon suhtautuneita ja länsimielisiä suomalaispolitiikkoja vastaan. Kirjassa esitetään tärkeä selvennys suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden suhteesta toimintaan ja sitä kautta valtaan. Periaatteena on: jos henkilöllä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan, ei kannata puhua suvaitsevaisuudesta tai sen puutteesta:

"Sanon, etten suvaitse amerikkalaisten Kuuban politikkaa. Tässä ei ole mitään järkeä, koska pitäisi sanoa, että hyväksy sitä tai että paheksun sitä. Suvaitsemisen puute, että en suvaitse, edellyttää ainakin jotakin toimintamahdollisuuksia. Suomi valtiotoimija pystyy sanomaan, ettemme suvaitse Puolan nykyhallituksen toimia demokratiakehityksen jarruttajana, koska Suomi pystyy vaikuttamaan asiaan. Huomaamme jälleen, että Puola varmasti sanoo Suomea suvaitsemattomaksi ja Suomi kieltää asian. Suvaitsevaisuus ei siis koske vain yksilöitä vaan myös kansalaisyhteiskuntaan, valtiota ja sen lainsäädäntöä. Suvaitsevaisuuden ensimmäinen koetinkivi oli aikoinaan uskontoa koskeva lainsäädäntö. Antoiko valtauskonto tilaa muille uskoville - ateismia ei tietysti sietänyt mikään lainsäädäntö. Mitä tehdä uskoaan vaihtaville luopioille, tuomita vain ei?"

Mutta miten on pikkutyttöjen sukuelinten silpomisen kanssa, kirjoittajat kysyvät lukijoilta? Paheksumme sitä voimakkaasti, ja kieltäydymme suvaitsemasta sitä. Tuntuu järkevältä puhua suvaitsevuudesta ja sen puutteesta, tässä yhteydessä, koska olemme valmiit kannattamaan ja edistämään kaikkea sellaista lainsäädäntöä, joka puolustaa tyttöjen koskemattomuutta. Tämäkin on vallankäyttöä hyvän asian puolesta.

Vallankäyttö hyvän asian puolesta ei kuitenkaan ole ongelmaton. Joskus ihmisellä on paljon valtaa ja silloin kirjoittajien mukaan suvaitsemattomuus on ongelma. Patriarkaalisessa kulttuurissa mies, siis aviomies ja isä, on perheen pää. Jos hän on suvaitsematon, hänen lapsensa saattavat joutua vaikeuksiin. Isä ei suvaitse tyttären seurustelua toisen kulttuurin jäsenten kanssa. Pojan homous johtaa rangaistuksiin. Mitä enemmän on valtaa, sitä vakavampi ongelma suvaitsemattomuus on. Kunniamurhat ovat tietysti äärimmäinen esimerkki suvaitsemattoman ihmisen vallankäytöstä.

Airaksisen ja Gyllingin kirjoitukset ovat teoreettisia pohdintoja ja ongelmien kuvauksia, mutta he yrittivät tällä tavalla ylläpitää lukijan mielessä edes jonkinlaista alkeellista kuvaa suvaitsevaisuuden logiikasta, jotta voisimme keskustella oikeilla sanoilla ja oikealla tavalla paheksutuista ja paheksuttavista asioista. Hyvä keskustelu edellyttää nimittäin rutkasti tietoa ei vain siitä mistä keskustellaan, vaan miten keskustellaan ja mitä kielellisiä välineitä käytetään:

"Huonoa keskustelua ei tarvitse suvaita. Hyvän keskustelun vaientaminen on suvaitsemattomuutta. Ja keskustelua todella tarvitaan, koska niin kovin moni asia tuntuu vaivaavan ja ärsyttävän ihmisiä. Toisten ihmisten tapojen, toimien ja arvostusten sietäminen on kovan työn takana. Jotkut valitsevat välinpitämättömyyden. Mitä se minulle kuuluu, "yks hailee", kuulee sanottavan. Ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus ovat huonoja valintoja, mutta niin on välinpitämättömyyskin. On tietysti mahdollista kokeille siedätyshoitoa, joka tarkoittaa välinpitämättömyyden harjoittelua. Ennen monet asiat harmittivat ja vaativat kannanottoa, nyt mikään ei enää tunnu miltään."

Airaksinen ja Gylling ovat oman alansa huippua Suomessa. Airaksinen yhteiskuntamoraalin asiantuntijana ja Gylling yhteiskuntaetiikan. Siksi he kirjoittivat kirjan suvaitsevaisuuden puolesta, tai oikeastaan suvaitsevaisuuskeskustelun puolesta. Mitä meidän pitäisi suvaita, ei ole heistä ainoa meitä vaivaava ongelma, vaan myös se miten meidän pitäisi puhua suvaitsevaisuudesta on tärkeä kysymys. He kysyvät: pitäisikö suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta pitää luonteenpiirteinä ja hyveinä? Entä liittyykö suvaitsevaisuus tekoihin? Tai miten se liittyy valtaan? Oli miten oli, suvaitsevaisuus on heidän mielestään itsessään tärkeä arvo monikulttuurisessa avoimessa yhteiskunnassa. Suvaitsevaisuus on silti vaarassa, eikä ole lainkaan selvää, mistä uhat tulevat.

Julkisuudessa harvoin puhutaan siitä, miten suvaitsemattomia itseään suvaitsevina ja muilta suvaitsevaisuutta vaativat henkilöt ovat ja millaisen karhunpalveluksen he tekevät suvaitsevaisuudelle kieltäessään hyvän keskustelun mahdollisuuden linnoittumalla vahvan suojamuurin taakse puolustamaan omia arvojaan vastaväitteistä tai muiden mielipiteistä välittämättä. Juuri tätä keskustelua varten taustatiedoksi siitä, mistä puhumme kun puhumme suvaitsevaisuudesta, tämä kirja on tehty, jottei lapsi lentäisi pesuveden mukana.