Vaasa-kuvat/vasabilder

Teksti Harald Olausen

Suomalaista arjen harmautta ja nykypäivän rumuuden estetiikkaa esittelevässä CITY BOOK SERIEssäni on ilmestynyt jo 15 kuvakirjaa, jotka kaikki ovat lainattavissa mm. Helsingissä Rikun kirjaston taideosastolta. Seuraava kirja S.T.Petersburg ilmestyy heti kun koronarajoitukset sen sallivat, sillä sain kirjaa varten Svenska Kulturfondenilta kolmen kuukauden mittaisen työskentely- ja oleskelustipendin viime vuonna rahaston omistamaan residenssiin Pietarin Suomi-instituutissa.

Nyt kallis Canon-kamerani on kanissa (Helsingin Pantti oy Sörnäinen), jotta selviäisin arjessa, kun apurahat menevät parempiin suihin, niille, joilla on näyttää kulttuurista pääomaa monen sukupolven päähän ja vielä hyväksyttävällä tavalla. Velkoja on n. 18.000 ja nettotulot kuussa noin 1000 euroa eikä helpotusta ole näkyvissä. Revi siitä sitten huumoria. Miksi tämän pitää olla aina kaikkien toisinajattelevien- ja tekevien taiteilijoiden pahnanpohjimmaiskohtalo? Minusta se epäreilua, sillä jos ketkä, juuri me ansaitsisimme arvon jo eläessämme. Ja jos joku on ihmettellyt miksen ole tänä vuonna kuvannut muuta kuin BUSHOLMEN-kuvakirjan. Syy on tässä.

Sen verran taidepolitiikkaa väliin, että avantgarde-undegroundilla menee huonosti, vaikka se onnistui näyttävästi kieltämään korkeataiteen instituutiot ja irtautui osasittain sen elitistisesta ideologiasta. Mutta se ei ole siitä huolimatta onnistunut vapauttamaan taidetta sen pikkuporvarillisesta painolastista ja mitättömästä tylsyyslatteudesta, mikä nykyisin kulkee viihteen nimellä ja on vallitsevan kokoomus-sosialidemokraattisen sopeuttamispolitiikan yksi keskeinen työkalu - ei vain halpaa ja helppoa viihdettä suosineen presidentti Mauno Koiviston huonon taidemaun toisinto.

Korkeataide ja rahastojen sekä valtion tukeman taiteen yksi vika on se, että se usein kohdetuu väärin. Samoin kuin kaikki muutkin sosiaaliset tuet eli tulonsiirrot: ne, jotka niitä eniten tarvitsisivat ja joille pienelläkin kädenojennuksella pimeään kuoppaan olisi suurtakin merkitystä, eivät koskaan sitä saa. Kykyä ja mielikuvituksen käyttö ei arvosteta niinkään, kuin hienoja sekä näyttäviä ansioluetteloja ja oikeissa oppilaitoksissa opiskelua, vaikka itse taiteen tekemisen sisäinen hurmos syntyy jostain ihan muusta, kuten myös tuloksetkin. Tällä tavoin epäsuorasti tuetaan vain lisää muutenkin vinsallaan olevaa epäoikeudenmukaista sosiaalista todellisuutta, tarjoamalla korviikkeeksi kuviitteellinen viihdemaailma, jossa toteutumattomat toiveet paremmasta elämästä korvataan, mutta vain mielikuvituksessa, mikä sekin on keskinkertaisten ärsykkeiden säätelemää.

Suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektin johtaja, professori Timo Airaksinen on kotoisin Vaasasta. Ohessa liitteenä näytiksi olevat Vaasan mustavalkokuvat ovat menossa Hampurin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessorin Manfred J. Hollerin toimittamaan vertaisarvioidun tieteellisen julkaisuun, Finnish-German Yearbook of Political Economyyn, jonka suomalaisena toimittajana professori Airaksinen toimii.

Vaasan legendaarinen kuvaaja, Airaksisen isä, oli tunnettu valokuvaaja, joka platonistisesti koki olevansa sanomalehtikuvaajana käsityöläinen eikä taiteilija - erotukseksi akateemisen koulutuksen saaneista valokuvaajista. Olen aina ihaillut mustavalkokuvia ja sen uranuurtajia, lehtivalokuvaajia, jotka eivät lisää kuviinsa teennäisesti sellaista, mitä niihin ei kuulu. Arjen rujouden estetiikka on paljon kiinnostavampaa kuin sen kaunistellut ja imelät nyyhkyversiot, kuten naistenlehtien tunnistamattomiksi kaunistelluista värikuvista olemme nähneet.

Usein juuri lehtikuvat ovat suggestiivisia ja niihin kätkeytyvät tarinat dramaattisia. Mieluummin niitä katsoo, kun liikaa asteltuja ja turhaan käsiteltyjä taidevalokuvia, joista puuttuu sattuman oikullisuuden tarjoama arjen estetiikka, ja sitä kautta kokonaan valokuvallisuus; ne kun ovat, ja yrittävät ollakin, jotain muuta kuin valokuvia. Siksi ihmettelen suuresti, miksi niitä edes kutsutaan valokuvataiteeksi, ellei juuri sen takia, että niin tekevät samanlaista kikkailua harrastavat akateemisesti koulutetut valokuvataiteilijat osoittaakseen olevansa jotain erikoista.

Oikea kuva on käsittelemätön. Se on harkitsemattomasti laukaistu "momento mori" ja yhtä sattuman oikullisuuden osoitus kuin itse äkkiarvaamaton elämäkin. Minusta valokuvan pitää saada rauhassa olla valokuva eikä yrittää esitttää olla pakolla jotain sellaista, mitä ne eivät ole.

Asiaa tutkineet Baudrilland ja Barthes ovat samaa mieltä. Jälkikäteen lisätyt ulottuvuudet, kuten valo eivät kuulu valokuvallisuuteen. Valokuvallisuus tekee kuvista ainutkertaisia ja siksi ne ovat tämän päivän mainosmaisesti kuvattavaa kohdettaan myyvien halpiskuvien tai akateemisen taidevalokuvan täydellisinä vastakohtina kuin aitoustodistus elämästä.

Tällaisten kuvien tunnelma on todiste mahdollisesta, ihan kuin se tapahtuisi juuri nyt silmiemme edessä. Mutta mikä tärkeintä, juuri kukaan - muutamaa harvaa lukuun ottamatta - ei yleensä katso kameraan, kun eivät ehdi sitä riittävän ajoissa huomaamaan, joten kuvat eivät toista mitään tai ole typerää ja kyllästyttävää poseeraamista, vaan kuin äänettöminä yhtiökumppaneina jännittävien tapahtumien päätodistajia itse aitiopaikalla.