Vaikenijoista vaikuttajiksi–ruotsinsuomalaisten kivikkoinen tie ruotsalaisdemareiden puristuksessa

26.05.2021

Teksti:

Harald Olausen

Kukaan ei ole vielä käyttänyt sanaa fasismi siinä, miten ruotsalaiset ylemmyydentuntoiset ja valtaa lähes 70 vuotta käsissään pitäneet sosiaalidemokraatit kohtelivat vähemmistöjä, mutta minusta sitä kannattaisi jossain määrin harkita tai sen lievempiä muunnelmia kuvaamaan tuon ajan ihmisten armottomuutta ja lyhytnäköisyyttä. Kun lukee tutkimuksia ruotsalaisesta siirtolaispolitiikasta demarien valtakaudella, hämmästyy niiden samanlaista retorista henkeä kuin nykypäivän vaalilupaukset, mitkä eivät tosiallisesti lupaa mitään konkreettista vaan osoittavat miten pihalla demarit todellisuudesta ovat asiakysymyksissä. Raporteissa puhutaan paljon myötäelämisestä ja solidaarisuudesta, mutta varsin vähän mitään konkreettista tapahtui tai tehtiin. Tuntuu kuin pelkät juhlapuheet riittivät. Demaripoliitikot puhuivat vappuisin arvoistaan ja siinä se oli. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Menneet tapahtumat eivät ole kuitenkaan täysin unohtuneet. Lukemalla tutkimuksia noista päivistä, huomaamme niiden yhtäläisyyden demaripolitiikkaan tänä päivänä siinä, että puhetta riittää vaikkei mitään asioiden edistämiseksi tehdä. Pohjoismaissa oli vielä monissa maissa tapana kuulua samaan aikaan yhdellä liittymisellä sekä ay-liikkeeseen että demaripuolueeseen. Keputaustaisista kodeista lähteneet syrjäseutujen suomalaissiirtolaiset kauhistuivat myöhemmin kuultuaan liittyneensä samalla melko radikaaliin demaripuolueeseen. Hei eivät tiennyt ammattiliittoon liittyessään liittyvänsä samalla myös sosiaalidemokraattisen puolueen jäseneksi Ei ihme, että näiden kollektiivisten kauhukokemusten jälkeen ruotsinsuomalaiset itse inhoavat muita vähemmistöjä ja syyttävät heitä samoista ongelmista ja virheistä, kuin ruotsalaissosiaalidemokraatit aikoinaan heitä. Ruotsin demarit loivat tällä asenteellaan itselleen vastavoimaksi ruotsidemokraatit, joiden kantavia voimia ja perustajajäseniä sekä johdossa toimivia nykyisin monet ruotsinsuomalaiset ovat. Ihan samoin Lipposen I- ja II-hallitusten köyhiä kyykyttänyt linja ja mm. eläkkeiden sitominen indeksiin synnytti eripuraa ja persuilmiön, mitä ilman Suomen poliittisen kartan ensimmäistä kertaa täydellisesti muuttanut JYTKY vuodelta 2011 olisi jäänyt toteutumatta.

Ruotsissa parhaimpaan siirtolaiskauteen asuneen Reino Toivion POLIITTISEN HISTORIAN PRO GRADU -TUTKIELMA HELSINGIN YLIOPISTO TOUKOKUU 1984 otsikolla Vaikenijoista vaikuttajiksi - ruotsinsuomalaista JÄRJESTÖTOIMINTAA POHJOISMAISTEN TYÖMARKKINOIDEN AVAUKSESTA MUUTTOVYÖRYYN - poliittisen historian tutkimus ruotsinsuomalaisesta järjestötoiminnasta Ja identiteetin kehityksessä sekä suhteista poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen vuosina 1954 - 1970 löytyy mm. Sörnäisistä työväenliikkeen kirjastosta. Tutkimus on mielenkiintoinen, sillä tutkimuksen syntyyn on vaikuttanut olennaisesti se, että tekijä asui Ruotsissa vuodesta 1972 lähtien vajaan kuuden vuoden ajan ja osallistui ruotsinsuomalaisten järjestötoimintaan sen eri muodoissa. Kuva sosiaalidemokraateista tasa-arvon ja tasavertaisuuden edistäjinä rapautuu, kun lukee tätä tutkimusta ja alkaa miettiä onko demareilla kaikissa maissa sama sannamarinilainen tapa valehdella, johtaa tahallisesti harhaan puhumalla ylevistä ja kauniista periaatteista mutta tekemällä käytännön tasolla täysin päinvastoin? Ylen kunnallisvaalien puheenjohtajatentin jälkeen mm. Iltalehden Kreeta Karvala kysyi ihmeissään, Kummasta pitää olla enemmän huolissaan, siitä että pääministeri puhui vaalitentissä tahallaan puuta heinää, vai siitä ettei Marin tiennyt mistä puhui? Vastaus voi löytyä niinkin kaukaa kuin Reino Toivion pro gradusta. Toivio ei anna suoraa vastausta ajan takaa sannamarinilaiseen valheellisuuteen, mutta se paistaa kaikesta tekemisestä ja sanojen välisestä ristiriidasta demariliikkeessä kamalan totuuden: he eivät tunnu tietävän useinkaan mistä he puhuvat (tämä sama ilmiö oli alituinen kiusa edellisen SDP:n puoluesihteeri Reijo Paanasen sanomisissa ja tekemisissä). Reino Toivion kokemukset ja huomiot asiasta ovat lähinnä kauhistuttavia ja silmät aukaisevia. Ruotsalaiset sosiaalidemokraatit käyttivät valtaansa niitä arvoja vastaan, joiden puolesta he puhuivat, ihan samalla tavalla kuin mitä Sanna Marin tekee Suomessa:

"Opinnäytetyön aihevalinta ei ollut ongelmaton. Aihepiiri tuntui tutkimuksellisesti vaikeasti lähestyttävältä. Etäisyys asioiden objektiiviseen tarkasteluun ei tuntunut riittävältä, mutta aihe sinänsä tuntui mielenkiintoiselta ja historiankirjoituksenkin kannalta tärkeältä. Laajempaa historiallista tutkimusta ruotsinsuomalaisen järjestötoiminnan eri sektoreista ei ollut tehty ja kirjoittajalle oli kertynyt verrattain runsaasti siirtolaisuutta käsittelevää autenttista aineistoa, joka koski suomalaisten toimintaa Suomi-seuroissa, Ruotsin Suomalaisseurojen Keskusliitossa, ammattiyhdistysliikkeessä sekä Ruotsin sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen suomenkielisissä osastoissa. Ruotsinsuomalaisten laajan omaehtoisen järjestötoiminnan syntyä ja laajenemista ei ole tutkittu historian kannalta laisinkaan, mikä käy ilmi seuraavista luvuista. Miltei yhtä tutkimattomia näyttävät olevan myös niiden eri organisaatioiden vuorovaikutussuhteet, joissa suomalaiset siirtolaiset vaikuttavat. Läheisesti edellä mainittuun kytkeytyvä poliittisen historian kannalta kiintoisa ongelmanasettelu liittyy kysymykseen ruotsinsuomalaisen vähemmistötoiminnan vaikutuksista Ruotsin siirtolaisuuspolitiikan yleiseen kehitykseen sekä toisaalta kysymykseen omaksutun siirtolaisuuspolitiikan vaikutuksista -Suomalaisseurojen Keskusliittoon. Historiallisia tutkimuksia ei mainituista aiheista löydy ja aihepiiristä on alkanut ilmestyä historiatiedettä tukeviakin tutkimuksia vasta aivan viime vuosina."

Monille suomalaisille oli järkytys huomata, miten sekä ammattiyhdistysliike LO että vallassa pitkään ollut sosiaalidemokraattinen puolue SAP ylenkatsoivat, alistivat ja suoranaisesti halveksivat ja vähättelivät paskatyöpaikkojen työvoimareservinään pitämiään suomalaisia. Suomalaisten toivottiin olevan kiitollisina työpaikoistaan hiljaa, mutta mitään oikeuksia tai kunnioitusta heille ei osoitettu. Voisi hyvin sanoa, että Ruotsissa valtaa pitäneet demarit elivät tietämättä valtansa huipun viimeisiä hetkiä kuin siat pellossa. Vasta kun demarit saatiin tiputettua valtaistuimeltaan, suomalaiset alkoivat saada oikeuksia ja ääntään kuuluville. Pitkällisen kamppailun jälkeen ruotsinsuomalaiset saivat oikeuden kotikielen asemaan ja moniin suomalaisten asuttamiin kuntiin suomen toiseksi viralliseksi kieleksi. Juuri siksi Reino Toivion pro gradu on tärkeä. Siinä on tarkasteltu ruotsinsuomalaisen järjestötoiminnan kehitystä, ruotsinsuomalaisen erityisidentiteetin syntyä sekä vuorovaikutussuhteita poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen Ruotsin siirtolaisuuspolitiikan tärkeinä kehitysvuosina 1954-1970. Siirtolaisuuspolitiikan kehitystä tarkastellaan aina siirtolaisuuspoliittisten periaatteiden vahvistamiseen valtiopäivillä 1975. Tutkimuksessa on ollut tavoitteena tarkastella toisaalta Ruotsin Suomalaisseurojen Keskusliiton kehitystä ja sen kykyä toimia yhä kasvavan ruotsinsuomalaisen vähemmistön niin aineellisen kuin henkisenkin hyvinvoinnin turvaajana ja edistäjänä. Toisaalta tavoitteena on ollut tarkastella ruotsinsuomalaista omaehtoista kehitystä ja erityisidentiteetin syntymistä. Lähtökohtana ja tosiasiana tälle kehitykselle on ollut se, että suurin osa siirtolaisista on lähtenyt hakemaan Ruotsista jotain, mitä entisen kotimaan ei katsottu voivan tarjota sekä se, että ruotsinsuomalaisista miltei kaikki kuuluvat työväestöön, joka työskentelee usein raskaimmissa ja vähiten arvostetuissa ammateissa:

"Siis lähtökohtana tässä identifioitumiskehityksessä on ollut negatiivisen varauksen ja usein heikon itsetunnon omaava ihmisen. Siksi tutkimuksessa on selvitelty muuttoliikkeen taustaa ja vaikutuksia siirtolaiseen itseensä, että yhteiskuntaan sekä myös sopeutumiseen vaikuttavia tekijöitä verrattain seikkaperäisesti, jotta voitaisiin ymmärtää paremmin poikkeukselliset olosuhteet ruotsinsuomalaisten identiteetti kehityksessä, ja siinä institutionalisoitumisprosessissa, joka on ruotsinsuomalaisten keskuudessa parhaillaan käynnissä. Perimmäisenä tavoitteena tässä prosessissa on tunnustettu vähemmistöasema. Ruotsin Suomalaisseurojen Keskusliitto ei onnistunut 1960-luvulla toimimaan kasvavan ruotsinsuomalaisten joukon sosiaalisten, kulttuurillisten, koulutuksellisten, taloudellisten ja poliittisten vaikuttamistarpeisiin kohdistuneiden odotusten mukaisesti. Osaltaan tähän vaikutti se, että keskusliiton johto ei katsonut olevan mitään erityistä tarvetta yhteistyöhön ammattiyhdistysliikkeen kanssa, vaikka LO:ssa oli kymmeniätuhansia suomalaisia jäseniä. Yhteiskunnallisten tarpeiden kanavoituminen tapahtuikin muuta kautta. 1960-luvun puolivälissä syntyi suomenkielisiä sosiaalidemokraattisia yhdistyksiä eri puolille maata. Yhteydet poliittiseen työväenliikkeeseen syntyivät ammattiyhdistysliikkeen tuella. Järjestöväen keskuudessa alkoi voimistua käsitys siitä, että keskusliiton oli vaihdettava linjaa ja johtoa. Landskronan liittokokouksessa molemmat tavoitteet toteutuivat. Liitto vaikutti suomalaisen vähemmistön keskeisten etujen ajamiseen ruotsinsuomalaisen työväestön omaehtoiseen ajatteluun ja siihen rakentuvaan omailmeiseen identiteettiin pohjautuvasti. Tutkimuksen viitekehys rakentuu niihin havaintoihin, joita tekijä sai Ruotsissa 1972-78."

Pro gradu on hyvä ja perusteellinen mutta samalla myös asioita yksinkertaistava ja vain yhdestä näkökulmasta katsova. Tutkija tutkii LO:n ja sosialidemokraattisten yhdistysten aloitteita ja kirjoituksia enemmän kuin muita lähteitä ja se tekee tutkimuksen epäluotettavaksi. Mutta jutun juju ei olekaan se, mistä hän kirjoittaa ja miten, vaan se mitä hän ei kirjoita ja jättää tahallaan kirjoittamatta ikään kuin puolustaakseen tutkimansa kohteen asenteita ja toimenpiteitä. Tämähän on yleinen epä-älyllinen historiatutkimuksen ongelma laajemminkin. Esimerkiksi otan hänen kirjoituksensa aikakauslehti Tidenistä, jota pidettiin tuolloin SAP:n aatteellis-teoreettisena keskusteluja mielipidelehtenä, hieman samanlaisena kuin Suomessa oli Sosialistinen Aikakauslehti (se oli ainoa sana sosialismi, joka esiintyi SDP:ssä vuoden 1956 raastavan ja repivän puoluehajaannuksen jälkeen):

"Siinä julkaistiin ensimmäinen siirtolaiskysymyksiä käsittelevä artikkeli 1965. Vuosina 1965-1969 julkaistiin 10 artikkelia, jotka käsittelivät siirtolaiskysymystä, mutta vuosina 1970 - 1976 ei yhtään. Numerossa 6/77 on D. Schwarzin artikkeli "Siirtolaiskysymys - sosiaalidemokratian suuri ongelma". Siirtolaisuutta koskevat artikkelit Tidenissä julkaistiin samaan aikaan, kun fackföreningsrörelsenissä käytiin keskustelua säädellystä maahanmuutosta. Nyberg ei kuitenkaan katso näiden tiettynä ajanjaksona julkaistujen muutamien siirtolaisaiheisten kirjoitusten olevan mikään mittari sille, kuinka aktiivisesti SAP:n sisällä keskusteltiin. Tällainen näiden lehtien vertailu ei ole muutenkaan mielekästä, koska Tidenistä ilmestyi 10 numeroa vuodessa. LO:n lehteä sen sijaan julkaistiin joka viikko."

Ihan näin selvä asia ei ollut kuin kirjoittaja antaa paremman tiedon puutteesta erheellisesti lukijansa ymmärtää. taustalla oli poliittisia intohimoja ja ruotsalaissosialidemokraattien enemmistön välinpitämätön ja jopa suorastaan halveksiva asenne suomalaisia kohtaan, jotka olivat kouluttamattomia idän ja pohjoisen kehitysalueiden vähään tottuneita ja auktoriteetteja kyseenalaistamatonta kansaosaa, jota oli helppo viedä narusta mihin halusi kuin mätää pässiä. Esimerkiksi vuonna 1968 SAP:n puoluekokouksella oli käsiteltävänään kaksi siirtolaisaloitetta, jotka olivat kolmen yksittäisen henkilön jättämiä. Molemmat aloitteet käsittelivät periaatteita tulevaksi siirtolaispolitiikaksi ja tulivat Tukholmasta. Se että Tukholman kunnallisjärjestön edustajisto ei asettunut mainittujen SAP:n puoluekokoukselle tehtyjen aloitteiden taakse kertoo omaa karua kieltään sosiaalidemokraattisen järjestöperheen sisällä vallinneesta vastenmielisestä suhtautumisesta asiaan. Närää ilmeni erityisesti suomalaisten ruotsinkielen taidon puutteesta. Siitä keskusteltiin pitkään ja hartaasti ja se otettiin esille aina, kun suomalaissiirtolaisista puhuttiin ikään kuin esimerkkinä heidän kelvottomuudestaan. Tätä samaa jatkui aina 1990-luvulle saakka, kun demarit onnistuivat epäämään ruotsinsuomalaisilta vähemmistökieliaseman. Vasta Carl Bildtin johtama porvarihallitus antoi suomenkielelle sen kauan kaipaaman vähemmistökielen aseman:

"Vuoden 1969 puoluekokoukselle kertyi yhdeksän aloitetta siirtolaiskysymyksistä. Näistä viisi oli turvapaikkaoikeutta koskevia, eikä niitä käsitelty puoluekokouksessa. Varsinaisissa siirtolaispoliittisissa aloitteissa oli kysymys siirtolaisten äänioikeudesta, paremmasta yhteiskuntainformaatiosta siirtolaisille sekä siirtolaisopetuksesta. Mikään aloitteista ei johtanut toimenpiteisiin."

Miksi sitten ruotsalaisdemarit jarruttivat puolueensa sisällä jo hallitsemattomaksi kasvanutta siirtolaisongelmaa. Vuodesta 1970 vuoteen 1975 ei käytännössä tehty mitään ongelman ratkaisemiseksi. Vuoden 1975 puoluekokouksen-kuten edellisenkin-hallitsevana siirtolaiskysymyksenä oli ruotsin kielen opetus. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kysymys uudistuksen toteuttamisesta vaan siitä, että reformi tuli ulottaa myös kotona työskenteleviin maahanmuuttajanaisiin. Neljä aloitetta seitsemästä käsitteli tätä asiaa. Muut aloitteet koskivat oikeutta kansalaisuuteen, siirtolaisasiain käsittelyä sekä ruotsin kielen opetuksen ulottamista myös Ruotsin kansalaisuuden saaneisiin maahanmuuttajiin, muistuttaa Reino Toivio tutkimuksessaan:

"Edellisen puoluekokouksen konferenssin jälkeen uudistukset olivat leimaa antavia edustajien käyttäytymiselle siirtolaiskysymyksiä käsiteltäessä. Tärkeä kysymys, josta kokous keskusteli, oli SAP:n oman siirtolaispoliittisen ohjelman aikaansaaminen. Edellinen kokous oli jo päättänyt, että tähän kokoukseen tuodaan luonnos ohjelmaksi, mutta näin ei käynyt. Syyksi ilmoitettiin, että SAP:n siirtolaispoliittinen työryhmä oli pannut kaikki voimansa siirtolaiskomitean työhön. Kokous oli yksimielinen SAP:n siirtolaispoliittisen ohjelman tarpeesta, ja valmistelu annettiin työvaliokunnan tehtäväksi. Kokous päätti, että siirtolaispoliittinen ohjelma otetaan puolueen poliittiseen ohjelmaan kohdaksi 24. Vuosien 1972 ja 1975 puoluekokousten yhteydessä syntyneet päätökset siirtolaispoliittisen ohjelman valmistelemiseksi toteutuivat 1978 kokouksessa. Esitys ohjelmaksi esiteltiin syyskuussa 1977."

Siis vasta vuonna 1977, jolloin suomalaissiirtolaisuuden huippu alkoi olla jo takanapäin ja maassa oli lähes puoli miljoona ruotsinsuomalaista. Miksi näin? Jo tässä vaiheessa ruotsalaisdemarit olivat tehneet päätöksen siirtolaisuuden säätelystä siirtolaispolitiikkansa kulmakiveksi. Se tarkoitti myös sitä, että ruotsalaisdemarit eivät olleet kiinnostuneita siirtolaisista itsestään vaan siitä, miten siirtolaisia voitiin valvoa ja estää yli tarpeen tulevan maahanmuuton Suomesta. Medioiden kautta ja ohjelmissa sekä juhlapuheissa annettiin kuitenkin tahallisesti toisenlainen, virheellinen käsitys suomalaisille. LO alkoi informoida säännöllisesti suomeksi ja SAP:n sisällä nostettiin ns. pitkiltä listoilta kaksi näkyvää työläistaustaista suomalaissiirtolaista valtiopäiville, Lahja Exner (1979-1994 kansanedustajana) sekä Erkki Tammenoksa (kansanedustaja 1983-1991) ikään kuin näyteikkunoiksi demaripuolueen siirtolaispolitiikalle, jonka todellisuuden tiedettiin olevan kaukana asetetuista päämääristä. Ruotsissa kansanedustajat eivät ole näkyviä toisin kuin Suomessa, eivätkä itsenäisiä tai omaa samaa valtaa toimia omantunnon mukaan, kuin Suomen valtiopäiväjärjestyksessä kansanedustajia velvoitetaan. Mutta suomalaismedioissa ja julkisuudessa molemmat saivat paljon huomiota ja SAP:n tavoite saada näyttämään, että siirtolaispolitiikka oli hyvin hoidettu ja ruotsinsuomalaiset hyvin edustettuna maan mahtipuolueen johdossa, onnistui siihen saakka, kun molemmat jäivät eläkkeelle ja kertoivat sekä radiossa että televisiossa omista poliittisista, melko vähäpätöisistä uristaan ja poliittisista tehtävistään, jotka olivat yhtä vähämerkityksisiä ja yhtä kaukana puoluejohdosta kuin he itsekin olivat tyhjän panttina vain imagosyistä kiillottamassa ruotsalaissosiaalidemokraattien julkisuuskuvaa suomalaissiirtolaisiin päin, kunnes RSKL hermostui kun mitään ei tapahtunut ja alkoi toimia aggressiivisemmin suomenkielen ja ruotsinsuomalaisten aseman parantamiseksi ruotsalaisyhteiskunnassa.

Ruotsissa on ihan sama tilanne kuin Suomessakin. LO eli Ruotsin SAK oli täysin sen vahvimman liiton eli metalliliiton (nykyinen pääministeri Stefan Löfven on liiton entinen puheenjohtaja sen mahtipäiviltä) ohjailtavissa. Se teki mitä se halusi kuuntelematta muita. Ikävintä oli se, että metalliliiton liittokokouspäätökset tulivat myöhemmin myös SAP:n päätöksiksi sen musertavan ylivoiman ansiosta. Esimerkiksi metalliliiton näkökohdat vaikuttivat suoranaisesti päätökseen muuttaa lakia 240 tunnin ruotsin kielen opetuksesta siten, että se tuli koskemaan myös niitä, jotka olivat muuttaneet maahan ennen lain voimaan tuloa. Jostain kumman syystä laki koskenut niitä tuhansia kielitaidottomia suomalaisia, jotka olivat jo saaneet Ruotsin kansalaisuuden.

Loppuosa tutkimuksesta sortuu uskomaan asiakirjoja eikä tutki syvällisesti esitettyjen väitteiden todenperäisyyttä tai kyseenalaista niiden käytännön vaikutuksia. Toukokuussa 1975 valtiopäivät hyväksyi hallituksen esityksen maahanmuutto- ja vähemmistöpolitiikan suuntaviivoiksi, jotka tulevaisuudessa ohjaisivat siirtolaispolitiikkaa tunnetusti päin seiniä, vaikka kaikki näytti paperilla hienolta. Missä vika? Siihen tutkimus ei joko osaa tai halua ottaa kantaa ja on siksi loppuosaltaan lähes merkityksetön. Tutkijan mukaan siirtolaispolitiikan tavoitteet voidaan ilmaista käsitteillä tasa-arvo, valinnanvapaus ja yhteistyö. Kovin kuolleiksi kirjaimiksi kaikki nämä kävi käytännössä ja synnytti eripuraa ja pohjusti samalla ruotsidemokraattien syntytarpeen ruotsinsuomalaisten keskuudessa. Tasa-arvo tarkoitti tutkijan mukaan sitä, että maahanmuuttajien tulee saada samat mahdollisuudet, oikeudet ja velvollisuudet kuin muidenkin asukkaiden. Eivät saaneet. Esityksessä korostettiin erityisesti, että yhteiskunnan tuen täytyi antaa todelliset edellytykset oman kielen säilyttämiseen - harjoittaa kulttuurista omatoimisuutta ja ylläpitää yhteyksiä lähtömaahan. Ei antanut. Valinnanvapaus tarkoitti tukijan mukaan taas sitä, että kielivähemmistöjen jäsenille täytyi antaa mahdollisuus itse valita, missä määrin he tahtoivat säilyttää ja kehittää kulttuuri- ja kieli-identiteettiään. Ei onnistunut. kaikkein kamalinta demarijargonia- tyhjää fraseologiaa tulee lopuksi. Esimerkkinä mainittiin, että siirtolaisryhmien tuli saada taloudellista ja muuta tukea kulttuurisen omatoimisuuden kehittämiseen ja yhteistoiminta tarkoitti, että "yhteistoimintaa tulisi käynnistää maahanmuutto- ja vähemmistöryhmien sekä kantaväestön välillä". Ei onnistunut sekään, kun kukaan ei tehnyt asialle mitään:

"Lisäksi todettiin, että maahanmuuttajien ja ruotsalaisten välistä ymmärtämystä tulisi edistää mm antamalla siirtolaisille enemmän mahdollisuuksia osallistua poliittiseen ja ammatilliseen työhön. Samanaikaisesti korostetaan kantaväestön tarvetta saada siirtolaisista kertovaa tietoa ehkäisemään kansallisin tai kielellisin perustein syntyviä eturistiriitoja."

Yllätettiinkö ruotsalaiset maahanmuuton suhteen? Tuntuu kummalliselta vastata, että kyllä, sillä tutkijan mukaan Ruotsissa ei käyty minkäänlaista siirtolaisuuspoliittista keskustelua vuoteen 1963 mennessä, olipa kysymys sitten siitä, kuinka suuren siirtolaismäärän Ruotsi kykeni tai sen olisi pitänyt kyetä ottamaan vastaan tai kuinka jo maahan muuttaneita olisi tullut kohdalla. Esimerkiksi hänen mukaansa väestönlaskennoissa nettosiirtolaisuus laskettiin erikseen vasta vuodesta 1950 alkaen. Silloin Ruotsi oli ollut siirtolaisia vastaanottava maa jo kolmen vuosikymmenen ajan:

"1930-luvulla maahanmuuttajavirta oli ollut vähäinen. Muuttajat olivat pääasiallisesti palaavia amerikanruotsalaisia 1940-luvulta alkaneeseen siirtolaisuuteen oli kolme syytä. Humanitaareja muuttosyyt olivat Ruotsin sotaa käyvistä naapurimaista muuttaneiden pakolaisten näkökulmasta. Baltian maista, Norjasta ja Tanskasta saapui kymmentuhantinen joukko pakolaisia sekä lisäksi Suomesta 90 000 sotalasta. Väestöseikat olivat syynä 1940-luvun puolivälistä alkaneeseen siirtolaisvirtaan. Tämä johtui siitä, että 1930-luvulla Ruotsin syntyvyys oli alhaisimmillaan ja työvoimasta tuli pulaa 1940-luvun loppupuolella huolimatta siitä, että työmarkkinoille siirtyi entistä runsaslukuisemmin naisia ja että maataloudesta siirtyi väestöä joka vuosi 2 % teollisuuden piiriin. Kolmanneksi siirtolaisuuden kasvuun vaikuttivat taloudelliset tekijät. Sodanjälkeinen korkeasuhdanne jatkui 1960-1uvulle asti. Se loi edellytykset laajoihin yhteiskunnallisiin, lähinnä sosiaalista turvallisuutta koskeneisiin uudistuksiin. Ne puolestaan kasvattivat julkista sektoria, jolle lasketaan syntyneen 500 000 uutta työpaikkaa vuosina 1955-1970. Kaikki tämä johti työvoiman maahantuontiin, jota jatkui 1960-luvun loppuun. Selvittämättä oli, millaisen työvoimatarpeen aiheuttivat työajan lyhentäminen 48:sta 40:een tuntiin, oppivelvollisuuskoulun uudelleenjärjestely, muun koulutuksen uudistaminen sekä sosiaali- ja terveydenhoidon uudistus. Riittikö käytettävissä oleva työvoima tähän kaikkeen? Jonas Widgrenin, 1968 asetetun parlamentaarisen maahanmuuttokomitean sihteerin, mielestä tärkein syy siihen, että Ruotsia ei nähty maahanmuuttajamaana, oli, että se itse oli ollut muutamia vuosikymmeniä aiemmin maastamuuttajamaa. Ilmeisesti valtion johdon oli vaikea mukautua ajatukseen. Tätä vuoteen 1963 jatkunutta jaksoa voitaisiin kutsua "siirtolaisuudeksi vailla siirtolaispolitiikkaa". Maahanmuuton ohjaajana olivat suhdanteet ja muutto oli vapaata. Keskustelua maahanmuuton tarkoituksesta ei käyty."

Selitykset sikseen. Olivat syyt sitten mitä tahansa ja osin jopa inhimillisistä virheistä johtuvia, tutkimuksia asiasta tarvitaan vielä lisää nimenomaan ruotsinsuomalaisten huonosta kohtelusta ja äärimmäisen räikeästä ja totuudenvastaisesta demaripropagandasta, jossa ruotsinsuomalaiset työn perässä maahan tulleet nähtiin vain vaalikarjana. Esimerkiksi monet suomenkieliset demariyhdistykset keskittyivät vaalityössään etsimään siltojen alta, hoitokodeissa olevia ja kadulla räyhäävistä puliukoista äänestäjiä. Tukholmassa suomenkielisen demariyhdistyksen vaaliauto kävi Slussenin pyydystämässä monia Slussenin sissiksi kutsuttuja siltojen alta äänestämään lupaamalla aterian tai tupakkaa ja kahvia äänestyksen jälkeen. Sitä he eivät kuitenkaan tienneet, että suurin osa Itä -ja Pohjois-Suomesta peräisin olevista maalaisliittolaiskodeista olevista miehistä äänesti yhä uskollisesti keskustapuoluetta myös Ruotsin vaaleissa tavoilleen ja perinnölleen uskollisina. Tutkija on kuitenkin oikeilla jäljillä kysyessään, oliko näiden suurten uusien väestöryhmien mahdollista sulautua huomaamattomasti muuhun väestöön vai oliko olemassa riski, että ne kehittyisivät sosiaalisesti ja taloudellisesti erilleen muusta väestöstä? 1970-luvun alussa huomattiin siirtolaisten sopeutumisen olevan hyvin pitkällinen prosessi, mieluummin vuosisatoja kuin vuosikymmeniä kestävä, hän ennakoi viisaasti:

"Vuodesta 1974 alkoi kolmas vaihe. Silloin tunnustettiin virallisesti, että maahanmuutto erittäin todennäköisesti jatkuu pitkälle tulevaisuuteen ja että sitä on suunniteltava maahanmuuttajille yhtäläisten oikeuksien näkökulmasta. Ruotsin kansaan yksinkertaisesti lähdettiin iskostamaan vähemmistö-käsitettä. L0:n suomenkielinen toimitsija Jalmar Rantanen totesi haastattelussa elokuussa 1978, että ammattiyhdistysliike ja ennen kaikkea sosiaalidemokraatit tekivät kohtalokkaan arviointivirheen lyödessään aikanaan laimin mielipiteen muodostamisen siirtolaisuudesta. Jälkeenpäin asiaa on ollut vaikeata korjata?" Vuotta 1974 voidaan pitää rajavuotena Ruotsin virallisessa siirtolaispoliittisessa asennoitumisessa. Silloin valmistui kuusi vuotta valmisteilla ollut maahanmuuttoasia™ komitean päämietintö. Sen pohjalta valtiopäivät hyväksyi toukokuussa 1975 yhteiskunnan siirtolaispolitiikkaa suuntaavan ohjelman. Tätä kolmatta jaksoa kutsutaan "vähemmistöjen läpimurron kaudeksi" tai "moniarvoisuuden kaudeksi". Sille on ominaista, että maahanmuutosta syntyneiden tarpeiden määräämät toimenpiteet eivät ole lyhytaikaisiksi ratkaisuiksi laadittuja, vaan pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia ja väestöllisen, sosiaalisen, taloudellisen, poliittisen sekä kulttuurisen kehityksen huomioon ottavia."

Tänään tiedämme, että juuri kaikki nuo tavoitteet ja erityisesti "vähemmistöjen läpimurron kausi" sekä "moniarvoisuuden kausi" eivät toteutuneet tai kääntyivät huonosti toteutettuna itseään vastaan. Tässä syyttävä sormi nousee taas demariretoriikkaa vastaan, joka ei halua keskustella itse ongelmasta vaan esittää niiden syistä liian ruusuisen kuvan, jossa ongelmat lakaistaan maton alle ja niiden luullaan ratkaisevan itse itsensä, kun hyvää tahtoa on ja asioista on yhteisesti puhuttu. Juuri siksi demarit ovat vaarallisia. He eivät siis varsinaisesti valehtele vaan luottavat sanan mahtiin eivätkä itse ole valmiita tekemään asian eteen juuri mitään muuta kuin neuvomaan ja ohjailemaan muita. Luku 5. RUOTSINSUOMALAINEN ERITYISIDENTITEETTI on alusta loppuun hellyttävää luettavaa mutta myös samanlaista selittelyä kuin koko tutkimuskin. Miksei asioista voida vieläkään puhua suoraan? Se, että ruotsalaiset suhtautuivat ja suhtautuvat edelleenkin rasistisesti muihin maassa oleviin etnisiin ryhmiin:

"Voidaan todeta, että niin identiteetti kuin identiteettikriisit ja -ristiriidatkin ovat varsin inhimillisiä ja jokapäiväisiä ilmiöitä. Yksinkertaisemmin voitaisiin sana identiteetti korvata sanalla minäkuva. Tähän minäkuvaan liittyy samankaltaisuuden ja yksilöllisyyden tunne, pystyvyyden ja kehittymisen tunne sekä ennen kaikkea tarve vakuuttua omasta arvosta ihmisenä, jonkin ihmisryhmän edustajana ja yksilönä. Jokapäiväisissä tilanteissa ihmiset hyväksyvät toinen toisensa minäkuvan ja ovat valmiit jopa vahvistamaan sitä tiettyyn pisteeseen saakka. Näin turvataan sosiaalinen sujuvuus, päämäärien kitkattomampi saavuttaminen ja vältytään turhilta aggressioilta. Kitkaa saattaa luonnollisesti syntyä, mutta harvemmin tämä kitka koetaan niin syvästi, että minäkuva olisi vaarassa."

Ruotsissa parhaimpaan siirtolaiskauteen asuneen Reino Toivion POLIITTISEN HISTORIAN PRO GRADU -TUTKIELMA HELSINGIN YLIOPISTO TOUKOKUU 1984 otsikolla Vaikenijoista vaikuttajiksi - ruotsinsuomalaista JÄRJESTÖTOIMINTAA POHJOISMAISTEN TYÖMARKKINOIDEN AVAUKSESTA MUUTTOVYÖRYYN - poliittisen historian tutkimus ruotsinsuomalaisesta järjestötoiminnasta Ja identiteetin kehityksessä sekä suhteista poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen vuosina 1954 - 1970 on ehdottomasti lukemisen arvoinen niille, joita asia kiinnostaa ja jotka haluavat saada lisätietoja ruotsinsuomalaisten huonosta kohtelusta Ruotsista ja miten ruotsidemokraatti-ilmiön pohjustettiin maassa, missä puhutaan paljon ja esitetään hyvää, mutta tehdään vähän, ollaan välinpitämättömiä tai jopa pahoja, ja missä hyvät asiat aina siksi kääntyvät itseään vastaan.

Tutkija tunnustaa lopuksi, että yhden vähemmistökansallisuuden tunnustaminen on aina ongelmallinen ratkaisu yli sadan vähemmistöryhmittymän maassa. Hän muistuttaa, että Ruotsilla on huolehdittavana miljoonan ihmisen pysyvä vähemmistö, joille kaikille olisi löydettävä sijansa kansankodista. Siirtolaispolitiikan suuria kysymyksiä onkin hänestä se, onnistuvatko siirtolaisryhmät säilyttämään kielensä, kulttuurinsa ja omaleimaisuutensa, joka rikastuttaa koko yhteiskuntaa, vai koituuko niiden kohtaloksi sulautua näkymättömäksi osaksi enemmistöä ja sen kulttuuria? Tässä vaiheessa hänen mielestään vastausta on turha käydä arvuuttelemaan. Sen helpompaa ei ole arvailla, riittääkö ruotsalaisen yhteiskunnan joustavuus siihen, että prosessista selvittäisiin törmäyksittä ja ettei vähemmistöä pakotettaisi enemmistön tahtoon:

"Ruotsi on tähän saakka pystynyt elämään siirtolaistensa kanssa sopuisammin ja ennakkoluulottomammin kuin useimmat muut siirtolaismaat. Myös siirtolaisten oikeudet ja heille suunnatut uudistukset kestävät puutteistaan huolimatta vertailun. Kannattaa kuitenkin muistaa, että näihin vuosiin saakka maahan tullut siirtolaisväki on tuottanut ruotsalaisille suoranaista taloudellista hyötyä. Se on tehnyt työtä ja maksanut veroja enemmän kuin kuluttanut eläkkeitä ja sosiaalipalveluita. Nyt suuri joukko työikäisiä siirtolaisia lähestyy eläkeikää ja alkaa tarvita yhä kalliimpia sairaanhoitopalveluita. Koulunpenkillä istuu jo siirtolaislasten sukupolvi, jonka opetuksen järjestäminen ei suju ilman ylimääräisiä kustannuksia. Siirtolaisuuden tuottaman hyödyn ja kustannusten tasaantuminen osuu aikaan, jona Ruotsin talouden kestokyky on muutenkin lujilla. Samalla on kiristynyt työpaikoista käytävä kilpailu, jossa siirtolaisetkin ovat mukana. Työelämässä ilmitulleet syrjintätapaukset viittaavat siihen, että talouden kiristyessä vapaamielisenkin yhteiskunnan joustovara supistuu. Ei ole kuitenkaan syytä suurennella oireita, jotka sitä paitsi ovat hyvin Ruotsin viranomaisten ja heidän kanssaan yhteistyötä tekevien siirtolaisjärjestöjen tiedossa."

Tänään tiedämme, etteivät tutkijan selvästikin liian optimistiset toiveet koskaan toteutuneet ja Ruotsi on lähes sisällissodan partaalla, mitä siirtolaisiin tulee. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että ruotsalaisten mitta on täysi. Demarit ovat vielä vallassa vihreiden kanssa keskustan tukemana mutta kuinka kauan? Maahanmuuttajista on tullut Ruotsin vaalien kestohäirikkö samaan aikaan, kun ruotsidemokraatit ovat paisuneet oppositiossa maan suurimmaksi puolueeksi ja moderaatit valmistuvat kristillisten kanssa ensin voittamaan tiukalla maahanmuuttovastaisella ohjelmallaan seuraavat Ruotsin eduskuntavaalit, ja sen jälkeen muodostamaan uuden oikeistokoalition hallituksen ruotsidemokraatti joko pääministerinä tai varapääministerinä. Silloin tuntuu tutkijan toiveet kaukaisilta siitä, "kun Ruotsi tulevaisuudessa ratkoo vähemmistöjensä ongelmia, se on monessa asiassa edelläkävijä. Omiin ratkaisuihinsa viitaten ei yksikään maa kykene Ruotsia opettamaan. Kaikkein vähiten neuvojen jakajaksi pystyy siirtolaisten suurin lähettäjä Suomi, joka on käännyttänyt oveltaan jo riittävän monta pakolaista naapurimaansa huoleksi". VAI TUNTUUKO?