Vallan linnakkeen viimeinen taisto: Kertomus vakuutusjätti Pohjolan lopusta
Teksti Harald Olausen
"Kiehtova kuvaus poikkeuksellisesta valtakamppailusta Suomen taloushistoriassa. Valehtelua, kaksinaamaisuutta ja häikäilemättömiä toimenpiteitä. Näin arvioi Iiro Viinanen kauttaan Pohjolan pääjohtajana 1996–2000. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin käyty taistelu vakuutusyhtiö Pohjolasta oli kuin shakespearelainen draama, jossa kukin vuorollaan petti toisensa."
En ole varmasti ainoa, joka ihmetteli aikoinaan, miksi Esko Ahon porvarihallituksen vihattu ja pelätty valtiovarainministeri, riihimäkeläinen insinööri Iiro Viinanen siirtyi kesken kaiken syrjään Pohjolan pääjohtajaksi, ja varsinkin kun sai yllättävän nopeasti potkut korkealta palliltaan. Asia selviää Hesarin toimittajan, Marko Junkkarin kirjan Vallan linnakkeen viimeinen taisto – kertomus vakuutusyhtiö Pohjolan lopusta (Otava, 2024) kuudennesta luvusta Petos sivuilta 161-143. Kirja on jännittävä. Suosittelen.
Kirja ja sen sisältämät sisäpiirin kuvaukset ja korkeanluokan paljastukset tapahtumien taustalla ovat melkein mielikuvituksellisia, jos ei tietäisi niiden olevan totta. Mutta hieman 1920-luvulta alkanutta suomalaisen taloushistorian huijaamisen ja pankkikriisien historiaa tuntevat, tietävät etteivät suuren luokan petokset ole suinkaan poikkeus, vaan enemminkin sääntö maamme talouselämässä. Junkkarin kerronta on sujuvaa ja tapa esittää ongelmat kuin älyllistä viihdettä. Silti kirja on täyttä asiaa.
Iiro Viinanen joutui petoksen uhriksi, pelattiin syrjään, häpäistiin ja jätettiin lopulta yksin kuin nalli kalliolle. Kirjasta tulee selville hyvin kolme asioiden taustalla vaikuttavaa voimaa. Ensiksikin on selvää, että taistelu käydään kokoomuslaisten talous- ja pankkimiesten kesken. Toiseksi kokoomuslaiset eivät ole isänmaallisia, kun on rahasta ja vallasta kyse, vaan vain vallalle ja rahalle uskollisia. Kolmanneksi kirjassa nousee esille ikävällä tavalla finanssimaailmasta 90-luvulla Sauli Niinistö ja Björn Wahlroos.
Junkkari kertoo esimerkin Holkeri entisestä sihteeristä, Jarmo Heiniöstä, joka alkoi yhdessä KOP:n johtajan Matti Korhosen kanssa koordinoimaan KOP-leirin ylimmän johdon epävirallista konklaavia, jonka tarkoitus oli tukea kokoomuslaisia ministereitä – etenkin pää- ja valtiovarainministeriä, jos he olivat kokoomuslaisia. Työtä jatkoi myöhemmin Peter Fagernäs. Tässä vaiheessa pitäisi esittää yksi kysymys, jota kukaan ei ole tajunnut vielä esittää: onko Suomi ollutkaan koskaan vapaa markkinatalous?
Pienessä maassa omistaminen on turvallista, mutta omistajien ja heidän valittujen edustajiensa roolit menevät sekaisin niin, että pitäisi esittää toinenkin kysymys: Ohjaako kokoomus sekä politiikkaa että yritysmaailmaa, ja millaisia ongelmia se on aiheuttanut Fingridin myymisen tapaan yhteiskunnalle? Entä onko yksityinen etu ajanut jo peruuttamattomasti kaikessa ohi yleisen edun, ja millaisia vaikutuksia sillä on ollut niin yksityiseen kuin julkiseen talouteen? Tätä pitäisi tutkia tarkemmin ja kyseenalaistaen.
Pienessä maassa myös medioilla on tärkeä rooli muokattaessa maailmaa ympärillä omanlaisekseen, ja sillä sitten rahastaminen. Esimerkiksi tästä käy Hesarin pääkirjoitustoimituksen entisen esimiehen, Antti Blåfieldin kirjoitukset Pohjolan ongelmista kolumnissaan "Ilman isäntää". Mistähän tiedot olivat peräisin ja ketä niistä julkisuudessa puhuminen oikein hyödytti? Hesari pelaa mainoksilla ja myös kaksilla korteilla. Kannattaa katsoa vuosien 1998-1999 suuret mainostajat, ja ketkä mainostivat HS:ssa?
Junkkari kertoo Blåfieldin muistuttaneen, että Suomessakin oli virinnyt keskustelu yritysten hyvästä hallinnosta. Blåfieldin mielestä juuri siksi yritysten hallitus ei voinut koostua kuppikunnista, joiden etua jatkuvasti punnittiin kultavaa`lla: "Hallituksen ainoa tehtävä on toimia läpinäkyvästi päämääränään kaikkien osakkeenomistajien omaisuuden arvon kasvattaminen." Blåfieldin kirjoituksista päätellen hän on saanut tietoja (ja ehkä myös tukea) fuusion puolustajien eli voittajien (Niinistö-Wahlroos) puolelta.
Retoriikka ja etiikka liittyivät aina oleellisesti toisiinsa. Valtamediat ärähtävät heti, jos heidän motiivejaan käyttää valtaa väärin arvostellaan. Se on kuin jos luonnonvalintta olisi luontoon siirrettyä Adam Smithin talousteoriaa, josta Marx kirjoitti Engelsille: On merkille pantavaa, kuinka Darwin löytää eläinten ja kasvien joukosta oman englantilaisen yhteiskuntansa työnjakoineen, kilpailuineen, uusien markkinoiden luomisineen, keksintöineen ja malthusilaisine olemassaolon taisteluineen päivineen.
"Sammon ja Pohjolan yhdistymistä oli viritelty alkuvuodesta 1998, mutta silloin se oli tyssännyt etenkin Viinasen vastustukseen. Nyt oli tarkoitus tehdä vielä isompi yritysjärjestely, sillä yhteen pantaisiin Sampo, Leonia ja Pohjola. Kaavaillun sinivalkoisen pääomalinnakkeen työnimi oli tällä kertaa Suomen Finanssi." Yritetty oli aikaisemmin, milloin fuusiota, jotka olivat epäonnistuneet Viinanen jarrutukseen. Mutta ei enää. Uusi sivu oli jo kääntymässä rahamaailmassa ja Viinanen sai lähteä.
Sinivalkoisen pääoman viimeinen taisto johti siihen, että Suomen vanhimman pörssiyhtiön taival itsenäisenä yhtiönä päättyi 2005: "Pohjolan ympärillä oli vuodesta 1999 käynnissä samanaikaisesti monta rinnakkaista prosessia, jotka vaikuttivat toinen toisiinsa. Omia tavoitteitaan ajoivat Sampo, Skandia, Leonia, Ilmarinen ja Suomi-yhtiö." Kesällä 1999 Suomi-yhtiö kävi kirjeenvaihtoa neljän tarjoajan kanssa. Kirjoittaako Junkkari tutkittua tietoa? Rivien välistä paistaa läpi Junkkarinkin agenda.
Puolueeton ei hänkään ole. Silti kirja on "enemminkin objektiivinen tapahtumien kuvaus, kuin puolueellinen pamfletti". Junkkarin kirja kertoo osuvasti murroksesta, jossa Suomi siirtyi kabinettikapitalismista avoimeen markkinatalouteen. Suurista talousratkaisuista ei voitu enää sopia Lapissa kelosaunoissa vuorineuvosten kesken. Mukana on muitakin tuttuja vaikutusvaltaisia vaikuttajia tuolta ajalta mm. yrityskonsultti Peter Fagernäs, pääjohtajat Tauno Matomäki sekä Jukka Härmälä.
Junkkari on tehnyt tarkkaa työtä lukijoiden urakkaa helpottaen. Kirjan alussa on lista sekä kirjassa että tuon ajan tapahtumissa pyörineistä henkilöistä. Lopussa on normaalin henkilöluettlon lisäksi aikataulut, mitä tapahtui kulloinkin ja kenelle. Apurahoja näyttää räpsähdelleen hyvn, samoin HS työnantajana on antanut ansaittua lomaa toimittaja Junkkarille, jotta kirjailija Junkkari on voinut loihtia tarinaa suomalaisesta nykyajan Sammonrystöstä, sillä siitähän tässä loppujen lopuksi kaiketi on kysymys. Hieno ja kiinnostava kirja. Ajoittain jopa "poliittinen jännäri". Silti olisin kaivannut hieman syvällisempää otetta. Ei pelkät haastattelut riitä.
Taistelu Pohjolasta oli kovaa, olihan panoksetkin uudenlaisen finanssikonseptin, Sammon ja Leonian luomisessa kovat. Skandia pelasi kaksilla korteilla, mutta niin kaikki muutkin, ja se juuri kuuluukin finanssimaailman pokeripeliin. Viinaselle loppuaskelmat tulivat suurena yllätyksenä. Hänet petettiin ja Viinanen oli syystäkin itse pettynyt. Peli oli hänen mukaansa "todellinen moraalinen rappio". Yksi Viinasen pettäneistä oli silloinen kokoomuksen puheenjohtaja, ja Viinasen seuraaja valtiovarainministerinä, Sauli Niinistö. He eivät kuulemma puhuneet toisilleen vuosiin. Eivät taida puhua vieläkään.