Vanhenemisen totuus ja kadulla kulkee väärennös - Oscar Wilden Dorian Greyn henkeen

Teksti:

Harald Olausen

Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksisen "Suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektin trilogian" toinen osa "Hyvinvointivaltion hylkäämät - vanhojen hoidon ja hoivan etiikkaa"(Bazar-kustannus 2020) ilmestyi muutama viikko sitten ja käsittelee myös homojen vanhenemisen pelkoa sekä ongelmaa homokirjailijoiden henkiseen aateliin ja viktoriaanisen kaksinaismoraalin marttyyrin, irlantilaisen dandyesteetti Oscar Wilden klassikkoteoksen "Dorian Greyn muotokuvan" hengessä.

Oscar Wilden romaani "Dorian Grayn muotokuva" on Airaksisen mielestä hauska vanhuuden kuvaus; "gray" on harmaa, harmaa on vanha. Yleensä "gray" amerikaksi ja "grey" englanniksi, joten kirjan nimi hämää, kirja kun on englantia. Tulkintoja on tehty ja esitetty eri näkökulmista. Wikipedian artikkeli "Dorian Grayn muotokuva" kertoo:

"Lukija voi tulkita Wilden teosta monella tasolla. Sen voi tulkita olevan viktoriaaninen trilleri, josta voi nauttia pelkästään sen luoman tunnelman ja jännityksen takia. Samalla sen voi tulkita olevan moraalinen allegoria, joka kuvaa viattoman ihmismielen myrkytystä ja rappiota. Sitä voi pitää myös psykologisena teoksena tai filosofisena pohdintana taiteen olemuksesta sekä taiteen ja elämän välisestä suhteesta: Jäljitteleekö taide elämää vai elämä taidetta, ja mitä tapahtuu, kun ihminen arvostaa elämän esteettistä puolta enemmän kuin eettistä."

Kommentti on Airaksisesta hämmästyttävä harhaanjohtavuudessaan. "Dorian Grayn muotokuva" on hänestä nimenomaan vanhenemisen kuvaus allegorisella tasolla. Wilden tunnettu letkaus kuuluu, hieman modernisoituna, "Antaisin mitä tahansa saadakseni nuoruuteni takaisin, paitsi en heräisi aikaisin ja treenaisi." Tämä ironia peittää hänestä vakavan ajatuksen: vanheneminen kauhistuttaa kaikkia ja esteettiä erityisesti:

"Oikea tulkinta on helppo löytää. Kirja alkaa kauniin, nuoren Dorianin istuessa muotokuvamaalarin mallina. Ystävä tulee paikalle ja alkaa puhua elämän esteettisistä ja hedonistisista arvoista niin vakuuttavasti, että Dorian tulee herätykseen ja kääntyy uuteen uskoon. Kun muotokuva valmistuu, Dorian tajuaa, ettei hän muistuta tuota kaunista ihmistä kuvassa kovin kauan, joten hän päättää piilottaa taulun vintille. Vähitellen hän alkaa elää yhä rajummin ja paheellisemmin nautintoa tavoitellessaan. Kirjan alku paljastaa sen tarkoitetun tulkinnan aivan selvästi. Dorian pelkää verrata vanhaa itseään nuoreen, ja yrittää paeta väistämätöntä kohtaloaan. Hänen näennäinen estetisminsä ja todellinen irstautensa ovat ymmärrettävissä tältä pohjalta: hän pakenee itseään nautintoihin, joissa unohtaa itsensä. Hänen himonsa dominoivat maailmaa, jota yksikään ihminen ei kykene dominoimaan, joten hän pettää itseään. Hänen on pakko vanheta."

Seuraava kertomus on Airaksisen mielestä valaiseva. Dorian on muka rakastunut näyttelijään nimeltä Sibyl Vane. Kun Vane epäonnistuu Dorianin ja hänen ystävänsä ollessa katsomossa, syystä, että he ovat katsomassa, Dorian hylkää hänet. Estetiikka on rakkautta tärkeämpää, Dorian ajattelee. Sibyl tappaa itsensä, ja hänen veljensä vannoo kostoa. Vuosia myöhemmin veli kohtaa Dorianin, jota ei tunne eikä ole koskaan nähnyt. Hän kysyy Dorianin nimeä, ja sen kuultuaan ilmoittaa tappavansa hänet Sibylin takia. Dorian sanoo, ettei hän ole "se" Dorian, koska hän on aivan liian nuori ollakseen tuntenut Sibylin. Veli, miettii asiaa, myöntää, ja poistuu:

"Dorian ei vanhene, vain muotokuvan vanhenee. Siinä Wilden nerokas oivallus. Dorian on rappiolla, hän polttaa kynttiläänsä molemmista päistä, ja hän raunioittaa itsensä. Mutta hän on edelleen yhtä nuori ja kaunis, kuva sen sijaan kauhistuttaa näkijää. Dorian haluaa päästä eroon kuvasta, joka todistaa häntä vastaan. Hän yrittää silpoa sen puukolla, mutta kuolee itse puukkoon. Kuva on taas kaunis ja mies nyt kammottava, kuten pitääkin olla. Wilden idea on nerollinen. Se muistuttaa Robert Louis Stevensonin tarinaa "Dr. Jekyll and Mr. Hyde". Siinä, kuten kaikki muistamme, tohtori Jekyll muuttuu irstaaksi ja paheelliseksi herra Hydeksi laboratoriossaan valmistamaansa rohtoa juotuaan. Teema on sama, hyvä ja paha parina, joista paha lopulta voittaa. Wilden idea on esteettinen, Stevensonin tieteellinen, mutta sama on kaiku askelten. Hyvän ja pahan taistelu on ikuinen. Wilde samaistaa pahan alun perin vanhenemiseen, mutta siirtyy sitten moralismin pariin ja puhuu vanhuuden rappiosta moraalin rappiona, joka on sinänsä ei vain epäilyttävä vaan harhaanjohtava idea - ehkä jopa vaarallinen teema."

Airaksinen kirjoittaa kirjassaan mielihyvästä freudilaisena käsitteenä, mikä on mielenkiintoista kun sitä peilaa homokulttuurin ikuista nuoruutta ja erosta ihannoivan qruisailukulttuurin näkövinkkelistä. Freudin mukaan mielihyvän tunteminen liittyi psyykkisen jännityksen laukeamiseen ja rentoutumisen kokemukseen. Ihminen on Airaksisen mukaan rakennettu niin, ettei mikään murhe kestä loputtomiin koko ajan yhtä intensiivisesti. Kolikolla on myös toinen puoli. Suurikin ilo muuttuu myös muutamassa viikossa tavalliseksi harmaaksi arjeksi. Myös hyvän asian odottaminen on omalla tavallaan ahdistavaa ja siksi epämiellyttävää. Kun hyvä sitten toteutuu, ilo on kahtalainen: odotuksen loppumisen tuottama ilo ja hyvän saamisen ilo yhdistyvät.

Miten nämä asiat sitten liittyvät homoihin ja vanhenemiseen? Hyvin oleellisestikin. Airaksinen kertoo nämä esimerkit siksi, että ne auttavat ymmärtämään vanhuuden pelkoa ja ahdistusta - asioita, jotka ovat tabu sekä suomalaisten heteroiden että erityisesti homojen keskuudessa. Nuoruutta ihannoivassa seksintäyteisessä homokulttuurissa ongelmat ovat ihan samat kuin heteroillakin siksi asia on yhteinen - vanhuuden merkkien alituinen ilmaantuminen. Airaksiselle asia on henkilökohtainen. Hän on itse 73-vuotias ja laskee muutaman vuoden aikana menettäneensä lähes kaksikymmentä läheistä ystävää ja kollegaa. Siksi hän muistuttaa, että kun saa esimerkiksi tietää sairastavansa vakavaa sairautta, shokki on kova, mutta senkin vaikutus laantuu ajan mittaan. Järkyttävintä vanhuudessa on Airaksisen mielestä se, että se tulee hiipimällä ja yhtäkkiä sitä vain havahtuu omaan vanhuuteensa.

Airaksinen väittää vanhan ihmisen olevan haluineen sovussa itsensä kanssa. Nuoruus ja hulluus ei ole hänestä mikään tyhjänpäiväinen totuus, vaikka paremmin hänen mielestään sopiikin nuoreen aikuiseen, joka pyrkii ja pyrkii. Airaksinen lainaa oman suosikkifilosofin, "hämärän filosofina (Antiikissa Herakleitosta, joka sanoi osuvasti ihmisten mielipiteiden olevan lapsosten leikkikaluja, kutsuttiin "Pimeäksi" (Heraclitus Obscurus). Luceretius sanoi, että juuri siksi Herakleitos lunastikin ajatuksillaan valoisan maineen. Herakleitos sanoi osuvasti koirien haukkuvan aina sitä, mitä eivät tunne.") tunnetun kreikkalaisen Herakleitoksen lanseeraamaa käsitystä "Raskasta on taistella halua vastaan, kaiken se tahtoo, kaiken se ostaa sielun hinnalla". Mutta kuten jumalainen markiisi de sade sarkastisesti totesi, omatunto on ihmisen ensimmäinen pyöveli. Vanhuus on Airaksisen mukaan stigma. Olet väärällä tavalla erilainen, mikä samalla oikeuttaa huomioitta jättämiseen. Ihminen muuttuu silloin hänen mukaansa läpinäkyväksi ja omimmat ominaisuudet liukenevat taustaan. vanhus saa osakseen sääliä mutta stigma määrittää ja rajoittaa kohtaamisia.

Palataanpa kaunokirjallisuuteen, missä Airaksisen mukaan mikään ei ole näin yksinkertaista. esimerkiksi Wilden siirtymä vanhuuden pelosta pahuuden kauhistukseen ei merkitse pahuuden ja vanhuuden samaistamista millään tasolla tai tavalla. Hyvä kirjallisuus toimii hänestä juuri näin: pintatason tulkinta on hylättävä syvätason hyväksi. Totuus piiloutuu, kuten kirjallisuus opettaa. Dorian hylkää estetiikan eli kauneuden ihannoinnin ja siirtyy paljon karkeamman tyypin aistien palvontaan, hedonismiin, ja sen äärimmäiseen muotoon julmuuteen ja rikokseen. Markiisi de Sade on tämän lajin kuolematon mestari, Jumalainen Markiisi. Airaksisen kirja "Markiisi de Saden" filosofia ( alun perin englanniksi, suomeksi uusintapainos Kulttuuriklubi 2019) pohtii tätä merkillistä miestä ja hänen ideoitaan. Ne ovat myös "Dorian Grayn" taustalla:

"Vanhuuden harmaus ("gray") on pelon alku ja juuri, ellei sitten kuolemaa lasketa mukaan. Vanhuuden pelko ajaa Dorianin hulluuteen, koska hän tajuaa, ettei oma kauneus kestä aikaa, ei vaikka kuvan kauneus kestää. Vanhuus on pelottavaa ja pahaa, mutta vanha ei ole paha ihminen. Vanha muuttuu sovinnaisin esteettisin termein rumaksi ja pelottavaksi, kuten Dorian ajattelee. Tätä paetakseen hän turmelee itsensä. Paradoksaalisella tavalla, hänen turmeluksensa kompensoi vanhuuden turmeluksen, hän pysyy kauniina ja siirtää kaiken rumuuden tuohon muotokuvaan ullakolla. Siellä asuvat vain lepakot ja pöly peittää kaiken sen vanhan romun, mitä sinne kasaantuu vuosikymmenten varrella. Siksi kuvakin on vanhaa romua, yhtä surkea kuin kaikki muukin vintillä. Kaiken vanhan oikea luonne paljastuu juuri vintillä, maailman menossa taas teeskentely ja naamiot peittävät kaiken."

"Dorian Grey" on Airaksisen mukaan eräänlainen vanhuuden kirjallinen allegoria, jossa vintillä kaiken vanhan seassa on vanhenemisen totuus ja kadulla kulkee väärennös. Totuus on kauhea nähdä ja kokea, mutta vielä kauheampi on tuo väärennös. Dorian ei myönnä vanhenemistaan ja pakenee sitä. Tämän epätoivoisen ja valheellisen teon symbolinen merkitys on hänen pahoissa töissään. Dorianin pako on yhtä paha asia kuin hänen moraalittomat tekonsa Airaksinen muistuttaa. Aikaa ei kukaan pääse pakoon, ja yritys on hirmuinen synti. Kuva todistaa sen omalla totuudellisuudellaan.

Tässä siis Airaksisen tulkinnan ydin vielä kerran: pako ajan ja iän todellisuudesta on hirveä yritys paeta välttämättömyyttä, eikä auta mitään, että ryhtyy sen vuoksi äärimmäisiin toimiin. Pahuus on pakopaikka, vaihtoehtoinen todellisuus, jossa kiiman ja raivon tunteet ajavat ihmisen pois kaikesta siitä, mikä todellisuudessa on. Pahuuden vieras todellisuus ei ole pysyvää, vaan Dorianin on lopuksi palattava todellisuuteen ja sille vintille, missä kuva asuu ja on. Hän hyökkää kuvan kimppuun raivon vallassa ja siis tappaa itsensä.

Kirja oli ilmestyessään skandaali, se oli homoseksuaalinen, moraaliton ja iljettävä Airaksinen muistuttaa. Kustantaja sensuroi kirjasta "pahimmat" kohdat. Kun Wilde joutui oikeuden eteen homoudesta syytettynä 1990-luvulla, kirjaa käytettiin syyttäjän todistuskappaleena häntä vastaan. Wilde tuomittiin vankeuteen kahden vuoden pakkotyön, joka luhisti hänet. Hän pääsi sentään aikanaan vapaaksi ja muutti Pariisin. Anaalipenetraatiosta olisi saanut elinkautisen, sellainen oli laki silloin:

"Englantilainen homokulttuuri oli tietysti kehittynyttä ja laajalle levinnyttä, ainakin ylemmissä sosiaaliryhmissä. Oikeastaan voi sanoa, että homoseksuaalisuuden paljastuminen oli hirveä häpeä ja rikos, ei itse homoseksuaalisuus. Tilastollisesti on selvä, että osa Wilden halveksijoista itse oli homoja. Tilanne on sama kuin paavin kirkossa, homopapit saarnaavat tulisesti homoutta vastaa. Cambridgen ja Oxfordin yliopistot olivat homojen leikkikenttä, naisten rooli kun oli rajoitettu ja junamatka Lontooseen pitkä. Pojat olivat keskenään, ja rakkaushan siinä syttyy. Nyt "Dorian Grayn muotokuva" on klassikko, jonka idearikkautta ja omaperäisyyttä on pakko ihailla. Neron osa ei ole aina helppo. Oscar Wilden vanhuus tuli aikaisin ja musertavana, hän kuoli 46-vuotiaana vuonna 1900. Olisiko mahdollista rinnastaa Dorian Grayn suurin synti nykyisiin yrityksiin välttää vanheneminen kaikin keinoin rahasta ja riskeistä piittaamatta? Mihin muotokuva siinä tapauksessa on piilotettuna."

Näin loppuun lainaisin Oscar Wilden kunniaksi taas Airaksisen suosikkifilosofi Herakleitosta, joka sanoi kuolevaisten olevan kuolemattomia ja kuolemattomat kuolevaisia, koska edelliset elivät kuolemassa ja jälkimmäiset kuolivat elämässä (...kuka tietää, eikö se, mitä kuolevaiset kutsuvat elämäksi, tarkoita kuolemaa ja kuolema taasen elämää?). Kuoltua kohtaa ihmisiä sellainen, mitä he eivät odota eivätkä oleta. Mutta sielun rajoja sinä et matkaltasi löydä, niin syvällä piilee sen logos (Herakleitos sanoi, että noita jumalia he rukoilivat; se merkitsee aivan samaa kuin seinille puhuisi. Logos, maailmanjärki oli Herakleitoksen jumaluus. Ksenofanes sanoi, että jos hevoselle ja härälle olisi suotu piirtämisen lahja, hevonen olisi piirtänyt Jumalaksi härän ja härkä hevosen) Herakleitoksen mukaan.