Vapaa kirjallisuus on diktatuurin vastakohta

Teksti Harald Olausen

"Ionesco loi sarvikuonoissaan mallin Hollywoodin suurmenestyksille kuvaamalla, miten aatteet tartuttavat ihmisen ja tekevät heistä petoja. Ihmiskunta on elänyt tässä "blockbusterissa" jo sukupolvien ajan; aatteet vain ovat esiintyneet eri nimillä mutta tähdänneet aina korkeaan, jaloon päämäärään: hyvän taisteluun pahaa vastaan. ja näistä kauniista sanoista tulee yhä uudelleen ja uudelleen väkivallan, sotien ja murhien lähde." Venäläinen emigranttikirjailija Mihail Siskin kirjassaan Viha ja Kauneus.

Poliitikot eivät tietenkään ehdi lukea kirjoja. Ne referoidaan usein heille Ex-ministeri Arja Alho, joka luki sanoi, että vasta luettuaan Robert McLiam Wilsonin Eureka Street Belfastin (OTAVA,1998) hän alkoi ymmärtää Pohjois-Irlannin vaikeaa tilannetta. Usein kaunokirjalliset teokset ovatkin paljon parempia oppaita oman aikansa ihmisten sielunmaisemaa kuvatessa kuin kuivat, faktoja jankkaavat, ja useammin kapeasti taaksepäin tuijottavat historialliset dokumentit ja kirjat. Näin on Siskininkin kohdalla.

Yksi tällainen on venäläisen Mihail Siskinin kirja Viha ja kauneus -kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta (WSOY, 2024). Kirjaa on myyty Suomessa jo yli 30.000 kappaletta, mitä voi syystä pitää oman alansa ennätyksenä, mutta on samalla myös sekä todisteena aiheen kiinnostavuudesta että kirjan tarpeellisuudesta yhdistää klassisia "vastarannankiiskejä" nykypäivän epätoivoon. Herää myös kysymys myrkyttääkö hän samalla "tragedian hengen" samoin kuin Sokrates ja Platon?

Sitä ennen tragedia oli kreikkalaisen henkevyyden elinvoimainen ilmaus ihan samalla tavalla kuin kirjallisuus venäläisille. Kirjassa selvitetään perinpohjin, mistä on oikein kysymys. Esseet ovat kuitenkin yhtä tutunoloisia kuin johtopäätökset ja kommentitkin. Siskinin kysymys, onko venäläisessä kirjallisuudessa jotain vialla, on kuin suoraan esitetty Dostojevskin Idiootin ruhtinaalle, joka kärsii vaikea-asteisesta persoonallisuushäiriötä ja sairastuu romaanin lopussa mielisairauteen. Mutta tämä ei ole moite.

"Venäläisen kirjallisuuden parhaat kirjat ovat kutsuneet ja kutsuvat uudistamaan maailmaa ihmisrakkauden ja ihmisarvon kunnioittamisen periaatteiden pohjalta, mutta yritykset rakentaa maahan vapaa demokraattinen yhteiskunta ovat johtaneet vain uuteen tyranniaan." Näin ymmärrämme sen ikävän asian, että meitä yhdistää paha, ei siis hyvä, jonka väitetään olevan se johtotähti. Jossain vaiheessa alkaa ihmetyttää hieman kirjan syyttelevä sävy, ja muodinmukaisesti antikommunistinen eetos.

Tulee mieleen professori Timo Airaksisen filosofiset tekstit kirjallisuudesta kirjassaan Lukea Kirjoittaa Ymmärtää -kirjallisuuden puolesta (Robustos, 2023) esittämä väite arvostelukulttuurin väsähtämisestä ja omista huomioista mitä tulee suomalaiseen kirjallisuuteen: "Arvostelut ovat alkaneet kuulostaa maininnalta ja mainonnalta ynnä jonkun onnekkaan kirjailijan kohottamisella arvoon arvaamattomaan. Kova kritiikki on kokonaan kadonnut. Enkä minäkään sitä omissa jutuissani harrasta." Kyllä harrastaa! 

Airaksisen tyyli on niin tsehovilaisen toteavana ovelan piilottava ja itse asiaa kiertävä kuin kissa kuumaa puuroa. Molemmat ovat samaa mieltä, että vapaa kirjallisuus on diktatuurin vastakohta. Jokaisen diktatuurin ideana on hänen mielestään se, että diktaattorin luoma maailma on muuttumaton. "Maailmankirjallisuus on väline tärkeimmän inhimillisen vallankumouksen valmistelemiseksi: sen että siirrytään heimotietoisuudesta yksilötietoisuuteen, "meihin"" liuenneesta "minusta" jokaisen omaan vastuuseen valinnasta hyvän ja pahan välillä, ei oman kansan ja valtion näkemyksen mukaan vaan kunkin omantunnon mukaan."

Me tiedämme konkistadorien ja uudisasukkaiden Amerikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa harjoittama käännytystä – miekoilla ja luodeilla vahvistettu "kristillinen armeliaisuus". Huonommin tunnetaan Siskinin mukaan Venäjän valtakunnan toimeenpanema Siperian "kristillinen" asuttaminen. Se joutuu vielä odottamaan ilmestymistään. Ehkä siksi Siskin m. "Kommunismin aave on tappanut vielä enemmän ihmisiä kautta maailman kuin uskonnolliset konfliktit. kansallisvaltioaate ja patriotismi ovat johtaneet lukemattomiin sotiin, ja mieletön taistelu alueiden hallinnasta ei ole laantunut 2000-luvullakaan."

Venäjän kirjallisuuskeskeisyys on Siskinin mukaan neuvostoaikojen myytti. "Kirjallisuuden tehtävä on vapauttaa tietoisuus dogmeista, opettaa ajattelemaan kriittisesti, selittää, mitä merkitsee ihmisarvo. Kirja laittaa lukijan kysymään itseltään, mihin oikeasti kirjallisuutta tarvitaan? samaa kysyy Airaksinen ja molemmilla on vastaus myös sama; se on kielen, olemisemme ja kaiken ehto. Vastaus ei ole helppo tai yksinkertainen varsinkin, jos se esitetään kristillisin kehyksin universaalin vakuutustoimistoajattelun myötä: Jos se ei pelastanut Gulagilta eikä raukkamaiselta sodalta Ukrainaa vastaan? 

Hän etenee hitaasti "Natura abhorret vacuum" tilaan, jossa ylevät aatteet seuraavat toisiaan, juuri kuten Blaise Pascalkin kirjoitti ihmissielussa olevasta tyhjyydestä, joka oli "jumalanmukainen". Pascalista se oli niin suuri, ette sitä voinut täyttää kuin jumalalla. "Neuvostokirjallisuuden tehtävänä oli kasvattaa kuuliaisia orjia, jotka olivat uskollisia puolueelle ja hallitukselle, ja osaavat, omat ajatuksensa tukahduttaen, ylistää äänekkäästi ylhäältä annettua valtaa." Näin sanottuna se kuulostaa yllättävän fatalistiselta.

Siinä trakkaan murhaava kaava, joka tsaarin aikaan oli vallan pyhyys, jota vastaan asetettiin kristillinen omantunnon pyhyys ja myöhemmin puolueen pyhyys. Myös professori Timo Airaksinen on pohtinut hieman samoja teemoja, mutta myös erilaisia painotuksia. Mutta siinä missä Airaksinen keskittyy pohtimaan, onko kirjallisuuskritiikki kriisissä vai kuollut, Siskin keskittyy kuvaamaan venäläisen pimeyden ydintä ja valtion yritystä katkaista kirkkaan valon ihmisiltä samalla kun kirjoja kielletään.

Tänään venäläiset joutuvat kohtaamaan silmästä silmään pelkäämänsä "Dostojevskin pahan" kuin juurihoitona mädälle hampaalle. Dostojevskiläinen paha ei ole tietenkään mitään muuta, kuin Venäjän vallankumouksen kauhujen profeetallinen ennustaminen Riivaajien nihilistisessä hengessä, jonka jälkeen poliittinen karma kostautui Venäjän itsekkäälle eliitille. Tästä kaikesta venäläiset maksoivat, ja maksavat yhä, myös korkeiden korkojen verikylpyinä henkensä menettäen "pascalmaisesti", yrittämällä täyttää jumalan mentävää aukkoja pahuudella. Minne sinä kiidät, Venäjä vastaa, kysyi jo F.M. Dostojevski. 

Siskin kirjoittaa kirjailija Marina Tsvetajevasta, jolla on runoelma "Rotanpyytäjä". "Aiheeltaan se toistaa tuttua tarinaa Hamelnin pillipiiparista, mutta tulkinta on hänen omansa; rotat ja pormestari ovat jokapäiväisen elämämme symboleja, meidän paheidemme symboleja, ne symbolisoivat elämän todellisten arvojen vierautta. Rotanpyytäjä on runouden vertauskuva. Arkipäivä ei pidä lupaustaan Runoudelle, Runous kostaa." Kyse on aina siitä, kenelle ihmisen "sielu" ja "totuus" kuuluvat.

Platon on se, jota pitäisi syyttää muita rohkaisavasta yrityksestään selvittää, miten ihmisluonto parhaiten toteutuisi yhteisöllisessä elämässä: "Kun ihminen satuttaa sormensa, hänen koko ruumiinsa tuntee iskun ja kärsii kokonaisuudessaan yhdessä kipeytyneen osan kanssa…Parhaiten järjestetty valtio muistuttaa todella eniten tällaista ihmisruumista. ja kun jollekulle kansalaiselle tapahtuu jotakin hyvää tai pahaa, niin juuri tällainen valtio ilmoittaa pitävänsä asianomaista osanaan."

Onpa osuvaa mutta samalla myös lohdutonta ja masentavaa tekstiä sekä "balladinomaista" kerrontaa. Airaksinen on taas sitä mieltä, että kaunokirjallisuus ei jätä omaa maailmaamme – siis elämismaailmaamme – rauhaan vaan häiritsee sitä luoden samalla uuden tavan nähdä ja kokea. Teksti uskottelee meille kertovansa tarinaa tutusta maailmasta, vaikka tarina onkin sepitettä. Kirjallisuus hänestä on suuri valhe, mutta koska lukija tietää, mistä on kysymys, mitään vahinkoa ei pääse syntymään.

Kaunokirjallinen sepite edustaa mielikuvituksen puhtautta parhaimmillaan. Kirjojen lukeminen vähenee Airaksisen mukaan digiteknologioiden paineesta, joka heikentää myös kirjoittamisen taitoa - ja kaikki tämä heijastuu kieleen vähemmän myönteisellä tavalla. Kieli, kirjallisuus, lukeminen sekä kirjoittaminen ovat yksi iso ja tärkeä paketti, jota ei pidä hukata. "Maailmojen sekoittaminen tapahtuu kahdella tavalla. Lukija täydentää tosikertomuksen tekstiä lisäämällä siihen omaa sepitettään. Toiseksi sepitteinen teksti muuttuu kuin itsestään muka todeksi ja samalla vaihtaa toiseen lajiin."

Sotaakäyvä diktatorinen hallitus ja kulttuuri ovat yhteen sovittamattomia Siskinin mukaan. "Maallisessa luonnossa ei ole aatteita. Samoin kuin ulkoavaruuden oliot tieteiselokuvissa, ne ilmaantuvat Pascalin kosmisesta tyhjyydestä ja tunkeutuvat ihmissieluihin." Siskin ymmärtää niiden käyttävän ravinnokseen vihaa, verta ja kuolemaa. Venäjällä ei ole aatetta, jota ei olisi raiskattu." Tämän Siskinin mukaan selvitti jo Thomas Mann käyttäen Saksaa esimerkkinään: "Minun silmissäni ne kirjat, jotka ylipäänsä voitiin painaa Saksassa vuosina 1939-1945, eivät ansaitse mitään arvoa eivätkä kelpaa edes käteen otettavaksi. Niihin on iskostunut veren ja häpeällisyyden haju; ne pitäisi kaikki makuloida (Lähteenä kirjoitus: Miksi en palaa Saksaan)."

Siskiniä verrataan surutta suuriin klassikoihin Tolstoihin, Tsehoviin ja Joyceen, ja onhan hänen ajatuksensa syvällisiä ja tekstinsä teräviä. Airaksinen ei olisi mennyt arvioissaan noin pitkälle mainonnan puolelle kirjassaan, jossa hän tarkastelee filosofin tavoin kirjallisuuden ja kirjoittamisen ongelmia. Siskin puhuukin eri maasta, jossa on pakko olla hiljaa elääkseen. Vapaa kirjallisuus voi käyttää hänen mielestään kaikkea hyväkseen. "Ilman Kolymaa ei olisi Kolyman kertomuksia. Kirjallisuuden kohtalo on valitettavasti kirjallisuudelle yhdentekevä, se tarvitsee vain tekstejä. Tekstejä syntyy niin kauan kuin kieli elää." 

Herakleitos sanoi koirien haukkuvan aina sitä, mitä eivät tunne. Vain vastakohdat loivat eheän kokonaisuuden, sillä ilman vastakohtia havaintomaailma raukeaisi tyhjään – ihminen näki olemassaolonsa vain kapeasta rakosesta. "Aivan silmissä Venäjän televisio on muuttunut ajanviete- ja tyhmistämisvälineestä joukkotuhoaseeksi. Journalisteista on tullut erikoisjoukkoja, kenties kaikkein tärkeimpiä kuin strategiset ohjukset." Siskinin mukaan zombieksi muuttuneen kansakunnan vioittuneissa aivoissa on rakentunut tilattu maailmankuva: lännen tahtoa toteuttavat "ukrofasistit" käyvät sotaa "venäläisen maailman" hävittämiseksi. Siskin yrittää saada selville kirjassaan mm, mikä merkitys taiteella ja kirjallisuudella voi olla tyrannian vastustamisessa sekä Venäjän ortodoksikirkon roolista sodan oikeuttajana. Kirjaa voi lukea myös kulttuurisena oppaana Venäjän nykytodellisuuteen. 

"Missä on hyvän ja pahan Venäjän valtion raja? Koittaako vielä se aika, jolloin Venäjä palaa ihmisyyteen?" Siskin etsii murtumakohtia todeksi väitettyjen spekulatiivisten olettamusten välillä. Ja löytää ne ihmisen väärinymmärryksen ja kirjallisen vastavoiman välisenä jännitteenä. "Tätä varten tarvitaan kirjallisuutta, jotta arvokkaan tulevaisuuden olisi mahdollista koittaa." Luvussa Runoilija ja tsaari – kaksi Venäjää, hän selittää paremmin kuin mikään nykyisin muodissa oleva selitysmalli venäläisen kansanluonteen despotian kurimuksessa, sekä Puskinin neuvokuuden ja tsaarin viisauden alistua kahden hallitsijan malliin sekä ulkomaisista syntyneen intelligentsian rantautumisen Venäjälle, jonka kiroukseksi näytti tulleen se, että kun toivoi jotain, sai sen sijaan sen, mitä ei olisi kuunaan halunnut, vastakuvan, vastakohdan ja sen sisältämän kaiken ikävän, tappavan pahan.

Siskinin kuvaaman ison maan luonne on synkkää traagisuutta. "Venäjälle kehittyi poikkeuksellinen tilanne. Samalle alueelle muodostui kaksi hengeltään ja kulttuuriltaan täysin erilaista kansakuntaa, vaikka molemmat olivatkin venäläisiä ja puhuivat samaa kieltä. Toinen osa kansaa asui provinssissa; monimiljoonainen köyhä, sivistymätön, juopotteleva, henkisesti keskiajalle jäänyt. Toinen oli keskittynyt Venäjän kahteen pääkaupunkiin, se oli sivistynyt, varakas, maailmaa nähnyt ja jakoi eurooppalaiset näkemykset demokraattisesta rakenteesta." Järjestyksen voi Venäjälle tuoda vain tsaari-isäsen rautainen käsi. Toisille koko Venäjän historia taas oli yhtä veristä suota, josta maa oli nostettava eurooppalaisen liberaalin järjestelmän perustalle. 

"Oikukas historian muusa otti käyttöön kommunistisen ideologian ja palautti sen naamion takana Venäjälle vanhan patriarkaalisen järjestyksen. Verrattuna stalinilaiseen diktatuuriin entinen "kansojen vankila" näytti jo piparkakkumökiltä." Toinen Venäjä hävitettiin Siskinin mukaan sananmukaisesti, fyysisesti: miljoonat ihmiset emigroituvat, miljoonista tehtiin selvää Gulagissa. Isänmaan kartta näytti jälleen samalta kuin keskiajalla: pyhä Isänmaa, jossa vallitsi oikea kommunistinen ideologia, oli kuvattu maailman keskukseen, ja sitä ympäröi vihollisten valtameri." Siskin on uskollinen omalle agendalleen murskata paha.

Kommunistit laillistivat puolueen diktatuurin "tieteellisillä" väittämillä, kuin "Marxin oppi on kaikkivoipa, koska se on tosi". Mutta todellisia sakraalihahmoja, jotka saattoivat "pyhittää" vallan Venäjällä, olivat Puskin ja Gogol, runoilijat ja kirjailijat. Seuraten kommunisteja venäläiset sanoutuivat 1900-luvun alussa eroon Kristuksesta, mutta osoittautui mahdottomaksi "heittää Puskin uuden ajan laivasta yli laidan", kuten vallankumoukselliset runoilijat kehottivat." Se olisi merkinnyt Siskinin mukaan käden kohottamista jotain venäläiselle sielulle todella pyhää vastaan. Kaikkialle pystytettiin Puskinin patsaita, vankilavaltio pyrki näyttäytymään oikeamielisenä. Puskin kuin muut klassikot, vaikkapa vain symbolisesti, marmorikuvillaan, tukivat maan muuttamista Gulagiksi. Humanistien rituaalinen palvominen loi humanismin hohdetta myös itse hallintovallan ylle. 

"Se ei tosin olisi suinkaan estänyt stalinistisia "humanisteja" ampumasta itseään Tolstoita, jos suuri vanhus olisi elänyt vielä vähän kauemmin." Siskinin teksti on rajua yhteiskunta-analyysia ja venäläisen henkisen ruumiinavauksen välimaastossa kulkevaa korkealentoista esseistiikkaa. Monet kirjoituksista on julkaistu suomeksi jo aiemminkin. Tarinat ovat nasevia; toinen venäläinen ei ole Venäjällä vaan siellä missä on "toisia venäläisiä". Mutta ovat nämä analyysit jo vanhentuneita? Ehkä ei mutta tuttuja ne ovat monen muunkin intellektuellin kynästä luettuna. Niin Joseph Brodskyn kuin muidenkin. Siskin itse päätti uuden Venäjänsä alkavan koulusta. Hän meni opettajaksi. "Venäjällä, toisin kuin Saksassa ja Sveitsissä, koulu on yhteiskunnallisella arvoasteikolla kaikkein alimpana, todennäköisesti siksi, että siellä ei ole mitään varastettavaa." Mutta miten venäläinen voi uudistua Siskin?