Vasemmistolainen kulttuuri on hukannut itsensä unohduksiin

Teksti Harald Olausen

"Kulttuurivihkot oli 1980-luvulla moniarvoisempi kuin edellisellä vuosikymmenellä, mutta edelleen kulttuuri- ja mielipidelehtien joukossa vahvasti omalla linjallaan", näin väittää tänään ilmestyneen vasemmistolaisen Kulttuurivihkojen viisikymmenvuotisjuhlanumerossa lehden päätoimittaja Elias Krohn. Hän muistuttaa, ettei ennen ollut asiat paremmin, ennen oli toivoa. Ja sen toivon nimi oli Krohnin mukaan sosialismi. Krohn ei silti vajoa nostalgian helmasyntiin. Vai vajoaako? Lukija saa itse päätellä onko näin, epäilenpä sillä juhlanumero on yllättävän ymmärtävä eikä kissakaan ole nostettu pöydälle naukumaan.

Ja vaikka Kulttuurivihkot oli syntyessään tärkeä osa taistolaisliikettä, siitä kehkeytyi myös ajan myötä laajemmin ajattelevien uusvasemmistolaisten yleiskulttuurilehti. Jos haluaa saada selkoa siitä, millainen Kulttuurivihkot ovat kautta aikojen olleet kulttuurivihkolaisten itsensä näkemänä, kannattaa lukea huolella Kimmo Sarjen juttu otsikolla Vihkot – ase taistelussamme. Sarjen mukaan Kulttuurivihkojen ensimmäinen numero oli julkaisijansa Kulttuurityöntekijöiden liiton manifesti. Alku oli julistusta joukoille ja käsitteiden kanssa vouhkaamista ajan kapinahengen mukaisesti. Mutta itse Kulttuurivihkot on parhaimmillaan vain silloin, kun se kritisoi omiaan puhdistaen samalla pahaa ja vanhentunutta ilmaa raikkaammaksi muiden hengittää. Mutta tekeekö se niin on jo ihan eri juttu.

Nykyjään vasemmistossa eri mieltä oleminen on julistettu lähes pannaan ja eri mieltä olevat harmillisiksi, vasemmistopolitiikkoja kiusaaviksi häiriköiksi. Kulttuurivihkojen juhlanumeron parhain artikkeli on se, missä kiistelty saksalaispoliitikko Sahra Wagenknecht syyttää länsimaista nykyvasemmistoa keskiluokkaisesta ja akateemisesta sisäänpäinlämpiävyydestä aivan syystä. Vasemmistolaiset poliitikot eivät halua kuulla tietenkään hänen kritiikkiään. Syykin on selvä. Hän puhuu suoraan ja totta mitään kaunistelematta, ja se ei ole mieluista kuultavaa vastuussa oleville, kuten itseensä aina yhtä tyytyväiselle, ja itsestään aina yhtä paljon (melua tyhjästä) pitävälle herkkähipiäiselle vasemmistoprinsessa Li Anderssonille ja feministipuolueeksi julistautuneelle vasemmistoliitolle.

"Juurisyy poliittiseen oikeistosuuntaukseen onkin vasemmistoliberaalin vasemmiston epäonnistuminen puoleensavetävän poliittisen ohjelman tarjoamisesta heille, jotka kuluneina vuosikymmeninä harjoitettu politiikka on jättänyt heitteille, ja joiden elämästä on tullut nurjempaa", teräväkynäinen ja suorapuheinen Sahra Wagenknecht kirjoittaa. Mielipidelehdellä pitää olla politiikasta erillinen oma autonominen asemansa. Vaikka olisi vasemmistolainen julkaisu, ei sen tarvitse olla vasemmistoliittolainen. Tämä hieman ahdistaa ei-vasemmistoliittolaista vasemmistolaista ja asettaa huonoon valoon vasemmistopropagandan oikeutuksen. On sääli, ettei Suomeen tunnnu mahtuvan "vapaata vasemmistoa", joten annetaan olla. Lapsi on heitetty pesuveden mukana jo aikapäiviä sitten. Erilaiset mielipiteet antaisivat kuvan henkisestä täysikäisyydestä.

Siksi tuntuukin ristiriitaiselta lukea juuri tätä päinvastaisilta suunnalta ahtaasti puoluepoliittisesti edustavien vasemmistonuorten puheenjohtajan, ja erityisesti vasemmistoliiton puheenjohtajan, melko tyhjänpäiväiset haastattelut juhlanumerosta. Mitä ne siellä tekivät? Tämäkö muka kriittistä itsetutkistelua? Se kertoo enemmänkin väen ja mielikuvituksen valitettavasta vähyydestä. Krohn tunnustaakin, että itsekritiikkiin olisi aihetta. Olisi ihme, jos ei tunnustaisi. Kulttuurivihkot on unohtanut monet muutkin tärkeät ryhmät kuin työläiset. Voi hyvin sanoa että vasemmistolaisuudelle poliittisena liikkeenä kävi kuten aina kaikille hyviä aikeita aikoville, eliitti nappasi sen omaksi hiekkalaatikokseen vielä silloin, kun sosialismi oli muotia myös porvarien keskuudessa.

Tällaisia ongelmaa avaavia puheenvuoroja kaivattaisiin tänään lisää, kun vasemmiston mieskannattajia on valunut persuihin ja osa on turhautuneena liittynyt nukkuvien puolueeseen. Täytyy tunnustaa myös, että Kulttuurivihkot on hieman laimea ja ehkä liian kiltti ja yllätyksetön ollakseen ärsyttävän kiinnostava. Aikaisemmin se hyrähteli ja huusi. Nyt kuiskii ja kaveraa ja on leimallisesti vasemmistolaisten nuorten lehti. Mutta pitäisikö sen olla jotain muuta? Pitäisikö sen saada piristysruiske totuusajattelusta, ja antaa ääni niille, jolla sitä ei ole? Krohn sanoo, että häntä itseäänikin on vähän punastuttanut, kun kritiikkipuoli juhlanumerossa jäi melkein kokonaan puuttumaan: "Itsekin näkisin että kriittisen vasemmistojournalismin ja kulttuurianalyysin tilanne ei ole Suomessa kovin hyvä, vaikka joitakin lupaavia kirjoittajia onkin".

Nyt kulttuurin kaikki sektorit on miehitetty pillittävällä keskiluokalla, joka haluaa hienostella ja peilata surutta omaa itserakkauttaan kulttuurikeskusteluilla muihin ja muuhun yhteiskuntaan samaan aikaan, kun 99 prosenttia niistä ihmisistä, joille se olisi tarkoitettu ja kuuluisi, jää tai pidetään snobismin keinoin ulkopuolella ja osattomina. Omalle hiekkalaatikolle ei noin vain haluta (ja päästetä) vieraita leikkimään. Kulttuurin reviiritaistelut hegemonista ovat edelleenkin tätä päivää. Miettikää sitä Friedrich Dürrenmattin Oikeus-romaanissaan (WSOY 1987) esittämän arvoituksellisen ajattelun pohjalta. Se mikä tässä näkemyksessä todellisuudesta on kiinnostavaa, on sen salaperäinen ja yllätyksellinen (ei siis huuhaa-) luonne, jota itse kutsun "sattumanvaraisuuden oikullisuudeksi", mikä tarkoittaa sitä, ettei mikään ole eikä voi olla ennalta määrättyä: 

"Mahdollinen on likipitäen ääretöntä, todellinen tiukasti rajallista, koska vain yksi kaikista mahdollisuuksista voi muuttua todellisuudeksi. Todellinen on erikoistapaus mahdollisesta ja siksi miellettävissä toisinkin. Siitä seuraa, että meidän on mullistettava käsityksemme todellisesta saavuttaaksemme mahdollisen." Ehkä Krohnin itseruoskinta on varovainen profetia - Krohn on kaikessa kohteliaan varovainen ja maltillinen poliittisen korrektiuden vasemman laidan kulkija - Kulttuurivihkojen uudesta tulemisesta ja ohjelmajulistuksesta. Lehti on jo ojentanut kättä populaarikulttuurin suuntaan. Viime numero käsitteli käsitöitä: "Kulttuurivihkot voisi jälleen entistä vahvemmin sekä viedä kulttuurin sanomaa työväestön elämää ja arkea tutuksi akateemiselle sivistyneistölle." 

Tässä Krohn on samalla linjalla idealistisuudessaan kuin kaikki lehden aiemmat päätoimittajatkin ovat ilmeisesti olleet, ihan kuten mm. samoin 1990-luvulla päätoimittajana toiminut Tuomas Kilpi, joka kertoo lehdessä hänen johdollaan päämääränä olleen mahdollisimman moniulotteinen, monisärmäinen ja jopa vaikeasti määriteltävissä ollut lehti. Mutta voiko se olla totta? Epäilenpä, sillä juuri tuolloin Kulttuurvihkot kaappasivat pehmeästi itselleen nuoremman polven elitismiin taipuvat. Jotta kokonaiskuva olisi ollu uskottava ja (ehkä) tottakin, olisi pitänyt kärjistää ja terävöittää sanottavaa. Mutta (ehkä) niiden aika on lopullisesti ohitse. 

Juhlanumerossa katse on ymmärrettävästi niissä vuosissa, jolloin Kulttuurivihkoilla oli vielä merkitystä ja valtaa, koska poliittinen huominen on epävarmaa, sillä vasemmistolainen kulttuuri on hukannut itsensä unohduksiin eikä kukaan halua tai uskalla puhua tästä "juuriongelmasta" (en oikein tiedä kiinnostaako se edes ketään muuta kuin minua). Sen yksi säkenöivä tähti, laulaja Liisa Tavikin, kuoli kaikessa hiljaisuudessa kuin kunnianosoituksena työväenkulttuurille tittelillä siivooja, eikä yksi Palacafe vielä kesää tee. Vatakistakin (vasemmistotaitelijat- ja kulttuurityöntekijöistä) on kuultu jotain epämääräistä pihinää viimeksi niinkin kauan sitten, kuin vuonna 2013.

Vasemmistokulttuurin marginaalisesta olosta ja perustavanlaatuisista ongelmista työväenliikkeessä kertoo jotain se, että satojen miljoonien voittoja tekevät sak:laiset ay-liitot eivät koe kulttuurikentällä toimivien vastavoimien tukemista tarpeelliseksi, vaikka matkan pitäisi kaiken järjen mukaan olla yhteinen. Demareiden hallitsema KSR – Kansan sivistysrahastokin jakaa vain murusia, joskus jopa huvittavia, 100 ja 200 euron suuruisia "apurahoja" työväenkulttuurille samaan aikaan, kun porvarilliset yksityiset säätiöt jakavat jopa monen sadan tuhannen euron apurahoja. Miksi vasemmistolainen kulttuuri ja sen tukeminen ei kiinnosta itseään vasemmistolaista poliittista liikettä? Yksi syy se, ettei vasemmisto kiinnosta enää. 

Toinen on se poliittinen trauma, minkä Kulttuurivihkojen ympärille syntynyt tiukan ehdoton taistolaisuusmilitanttien lauma sai aikaan vieraannuttaessaan tehokkaasti nuorisoa käytännön vasemmistolaisuudesta, aiheuttaen 1970-luvun lopulla vasemmistolaisen kulttuurin kuoleman. Eikä se ole siitä elpynyt entisten kunnianpäiviensä tasolle, vaan muuttunut ankeudeksi ja nostalgisiksi muisteloiksi - sitä samaa on Kulttuurivihkojen viisikymmentävuotisnumerokin. Kulttuurivihkot ei ole kuitenkaan tietystä poliittisesta aneemisuudestaan huolimatta huono lehti. Päinvastoin. Se on kehuttu ja osaava sekä lajissaan tervetullut yhteiskuntakriittinen kulttuurijulkaisu, joita ei enää maassamme montaa ole. 

Kultuurivihkot ansaitsee kiitosta. Se on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa aidosti keskustelevaksi ja monia eri näkökulmia käsiteltäviin aiheeseen esittäväksi nuoremman kulttuuriväen vaihtoehdoksi lattealle nykykeskustelulle. Kulttuurivihkot on yhä Suomen kriittisin ja rehellisin kulttuuriasioita käsittelevä aikakauslehti. Sen parhain osasto on lyhyet kirjallisuusarviot sellaisista kirjoista, joista omaa porvarillista agendaansa noudattavat valtamediat eivät ole kiinnostuneet. Nuorille kriittisille ajattelijoille ja taiteessaan vallitseville tylsyyslatteuksille vastaanhangoittaville, lehti tarjoaa korvaamattoman tärkeän kanavan tuoda julki sanottavansa ja päästä ammatillisesti eteenpäin. 

Mutta sitä samaa särmää kuin lehden kulta-ajalla, vaikkakin se oli usein laput silmillä, sillä ei enää ole eikä tule. Siitä on osoituksena juhlanumeroonkin jostain ihmeen syystä eksynyt Juha Säijälän kaikkialla kaiken aikaa esillä olevan Jorma Uotisen yksinpuhelu otsikolla Tanssi tähtien kanssa. Entisaikaan Kulttuurivihkoissa tällaista itsekehuista juttuja ei olisi julkaistu. Sen sijaan olisi pohdittu kriittisesti ilmiötä nimellä Jorma Uotinen ja kysytty, miksi hän on mukana sellaisessa suuren markkinarahan ilveilyssä (no rahasta tietenkin!) kuin Tanssi tähtien kanssa. Jutun imelästä sävystä kertoo jotain se, että haastattelija kysyy kysymyksenä epiteetillä Maestro aloittaen. Mihin unohtui kriittisyys ja epäily sekä äly? Olipa varsinainen kulttuurijuttu tädeille.

Kertooko juttu jotain myös Kulttuurivihkojen linjan ja otteen muutoksesta? Ajat, tavat ja vastarinnan muodot vaihtelevat. Kulttuuri kaipaa kapinaa. 2000-luvun Kulttuurivihkot ovat olleet päätoimittaja Krohnin mukaan valppaasti ajan virrassa mukana: "Peruseetos on pysynyt – siihen kuuluvat sivistys, solidaarisuus, kriittisyys etenkin valtarakenteita ja talousjärjestelmää kohtaan ja aikalaisdiagnostinen ote." Krohnia voi kiittää jo nyt hyvästä journalistisesta otteesta ja jaksamisesta Kulttuurivihkojen vetäjänä.. On hyvä, että lehti on vielä olemassa, vaikka joukot ja voimat ovat ehtyneet. Mutta Kulttuurivihkojen tulevaisuus ei ole ihan varmaa, vaan on kiusallisesti avoinna. Moni miettii mikä on lehden kohtalo ja tulevaisuus - vastaus on: epävarma.

Nyt on aika juhlia ja olla tyytyväinen, että altavastaajina yhteiskunnallisissa peleissä olevat kulttuuri-ihmiset ovat löytäneet Kulttuurivihkoista oman äänitorvensa, ja saaneet tuoda eriäviä mielpiiteitään esille. Kriittisiä puheenvuoroja, vaikkapa nyt juhlivasta Kulttuurivihkoista, tarvitaan koko ajan enemmin ja terävämmin, jotta ajattelu ja keskustelu pysyisi riittävän kirkkaana. Lehteä Demirola O:yn kautta kustantanut, Elias Krohn, haluaa ymmärrettävästi kahdenkymmenen vuoden jälkeen karistaa päältään sen raskaan taakan, mikä kustantamiseen liittyy, ja keskittyä tulevaisuudessa enemmän kirjoittamiseen - ehkä myös kirjailijan rooliin, kuka tietää, ja on siksi hakenut työlleen jatkajaa. Onnea tälle pyrkimykselle ja 50-vuotiaalle Kulttuurivihkoille!