Vielä kerran Kant
Teksti Eero K.V.Suorsa
Intohimot kauneudesta ja makuasioista ovat arkipäiväisiä asioita. Kauneus palautuu monta kertaa käsityksiin mausta, siihen mistä kukakin pitää. Kauneus on katsojan silmässä, tai sitten kielen päällä, jos mietimme mitä sana maku tuo mieleen. Ja se tuo mieleen niin arkisen asian kuin ruoan. Se mitä laitamme lautaselle, ei ole niin arkinen asia kuin saatamme ajatella. Ruoka herättää intohimoja, siinä missä taulut tai käsityksemme siitä mikä ylipäätään on taidetta.
Ketäpä ei kiinnostaisi pieni kiistely ruokaa koskevista asioista, tai sitten vaatteiden väristä? Kiinnostuksesta tästä ei välttämättä ole edes kyse, vaan ihmiset päätyvät ikään kuin vaistonvaraisesti keskustelemaan ja kiistelemään makuasioista, tai kuten sanomme toisin päin (tai vähän ronkelimmin, tai filosofisesti), esteettisistä arvostelmista.
Ehkä nämä kiistelyt olisivat täysin turhia, jos meillä olisi yhteinen jaettu makukäsitys. Mutta me emme jaa tällaista yhteistä, täysin totalitaaristä makukäsitystä, tai käsitystä siitä mitä arvostamme esteettisesti, tai miten teemme esteettisiä arvostelmia. Tässä kohtaa mieleen nousee jälleen kerran Immanuel Kant, tuo valistuksen ajan loppupuolen ristiriitainen sanarunkkari Königsbergistä, nykyisestä Kaliningradista.
Kant on filosofian historian lehdillä mielenkiintoinen hahmo, eikä vain filosofian historian lehdillä, vaan myös itse filosofiassa. Jos mietimme populaarikulttuurista nousevin heijastumin, niin Kant on kuin Al Pacinon tulkitsema Tony Montana Brian de Palman elokuvasta Scarface (1983). Gangsterifilosofi, joka ruhjoi omilla käsityksillään niin tiedosta ja sen rajoista koko länsimaisen filosofian perusteita, mutta myös arvoa ja makua. Toisaalta, Kant on monessa mielessä kuin Martti Luther ajoittaisessa pitkäpiimäisyydessään. Tämä ei koske vain tyyliä, vaan myös kysymystä Kantin konservatiivisuudesta. Tulen tähän tarkemmin alempana.
Jos hieman kärjistän, parahin lukija, Kant laski perustan nykyisille länsimaisen filosofian makukeskusteluille, ja estetiikkaa koskeville keskusteluille sekä voimakkaille kiistoille. Kant ja kantilaisuus ovat tietenkin kaksi eri asiaa jotka on syytä erottaa toisistaan, etenkin vastatessa kysymykseen "Oliko Kant konservatiivi?"
Kysymys voi tuntua turhalta provosoinnilta tai filosofien henkilöhistoriaan menemiseltä, jolla ei välttämättä voida avata tai selittää heidän edustamaansa filosofiaansa itseään. Mutta, kysymyksiä on saatava esittää, vaikka ne tuntuisivat turhilta. Ja yhtälailla, etenkin kun vastaus tähän kysymykseen on sama kuin kysymykseen: "Onko Alankomaissa konservatiiveja?"
Kantin taantumuksellinen konservatiivisuus on noussut (tai jäänyt nousematta) monesti esiin keskusteluissa silloin, kun Kantia on brändätty ja puettu uusiin vaatteisiin, milloin post-strukturalistien, milloin taas vaikkapa pragmaatikko C.S. Peircen toimesta. Kuten Hannelore Schröder on muistuttanut, Kantilla oli kotikaupunkinsa Königsbergin paikallispolitiikassa vanhoillinen maine omina aikoinaan, huolimatta hänen järjestämistään värikkäistä kutsuista, joilla keskusteltiin monista ajankohtaisista valistuksen hengen mukaisista aiheista.
On siis osattava erottaa keskenään kantilaisuus ja Kantin henkilö. Menkäämme siis takaisin esteettisiin arvostelmiin, parahin lukija. Kuten alussa jo hiukan sivusin, maailma, jossa jakaisimme kaikki samat esteettiset arvostelmat, olisi lievästi sanottuna kammottava.
Silti kantilaiset käsitykset estetiikasta ovat kuitenkin pohjustaneet mahdollisuuden tällaisiin käsityksiin, ainakin mikäli on uskominen Alexander Nehamasin luentaa Peircen väitetystä kantilaisuudesta. Tämä ajatus maun objektiivisuudesta kummittelee edelleen makua koskevassa tutkimuksessa. Kantin makukäsitys pääsi uimaan myös Pierre Bourdieun kuuluisiin makua koskeviin tutkimuksiin, mutta Bourdieun tutkimukset eivät oikeastaan sivua makua lainkaan filosofisesti, sillä Bourdieu rajoittaa koko maun koskemaan pelkästään yksilöiden välistä sosiaalista ulossulkemisten ja hierarkian peliä, tunnustamatta sitä, että maulla itsellään jokin itseisarvo näissä tapahtumissa. Tarkoitan, että Bourdieu ei sano, mikä maku itsessään on, ja rajoittaa näin itsessään koko estetiikan kenttää ja sen määritelmiä.
Kuten näemme, Kantissa ja kantilaisuudesta nousevassa estetiikassa on vielä paljon perkaamista. Parahin lukija, on yksinkertaisesti todettava, "vielä kerran Kant".
Tähän pureudun myöhemmin tänä kesänä kesäsarjassa julkaistavissa kirjoituksissani, jotka sivuavat rujouden ja poikkeavuuden estetiikkaa.