Vielä viimeinen varoitus diktaattoreista, jotka haluavat hallita maailmaa!
Teksti Harald Olausen
Tänään on (ikävä) historiallinen päivä, kun kaksi maailman mahtavinta diktaattoria tapaavat toisensa tarkoituksenaan jakaa maailma vanhoihin etupiireihin (Suomi myös), missä suuravallan etu on kaikkien etu eikä asiasta voi valittaa mihinkään. Pitää olla nöyrä ja hiljaa. Olemme nyt Natossa, joka tarvittaessa varmistaa Trumpin etupiirin sotilaallisesti, ihan samalla tavalla kuin demokraattien hallitsema Washington on joutunut vastoin tahtoaan muutama päivä sitten kansalliskaartin miehittämäksi. Asiat voisivat olla paremminkin. Mutta nyt eivät jossittelut enää auta. Tämä on viimeinen varoitus diktatatoreista, jotka haluavat hallita.
Maailma on jakaantunut vihamielisten kauppamiesten blokkeihin, joissa kansallisuustunnetta käytetään kilpenä. Mihinkään ei voi enää luottaa. Vähiten omiin silmiin ja havaintoihin. Meille syötetään jatkuvasti sellainen määrä propagandaa, ettemme osaa enää edes erottaa mikä ei ole sitä. Nykyajan vitsauksiin kuuluu jatkuvien sekä liian isojen ongelmien vyöryminen pienen ihmisen päälle. Uudenlaiset poliittiset pellet tarjoavat lyhytterapeuttista apua ongelmiin. Viha ja tiukka reviiriajattelu muovaillaan pelastussanomaksi, ja se puetaan ovelasti valekaapuun hämäykseksi. Pahikset ovat pääsemässä kaikkialla niskan päälle.
Puheet ja otteet kovenevat kaikkialla maailmassa. Enää ei ole niin varmaa, kuka on paha ja kuka hyvä. Vaikka sen tietäisimme, tietävätkö muut? On erilaista hyvyyttä ja pahuutta. On hyviä pahoja ja pahoja hyviä. Aatteet saavat uuden pintasilauksen ja tiukkaa valtaa ajavat despootit voivat olla mitä tahansa; Amerikassa trumpismi ja Venäjällä putinismi. "Nykyautokratiaan kuuluvia ei yhdistä määrätty ideologia, kuten kommunismi, vaan pikemminkin yhteinen pyrkimys saada valtaa, rahaa ja koskemattomuutta. Niin sanottu liberaali maailmanjärjestys, jonka etenemistä joskus pidettiin vääjäämättömänä, on sulamassa."
Näin kirjoittaa pelottavan ajankohtaisessa ja iskevästi kirjoitetussa kirjassaan Autokratia Oy (Siltala, 2025) Anne Applebaum, joka kehottaa demokratioita ryhdistäytymään ja suuntaamaan politiikkansa uudelleen vakavan uhan torjumiseksi. Varoitus on tehty kuin viimeisellä asemalla ennen tuhoa silmien avaamiseksi (mutta onko se tehty sittenkin liian myöhään?). Perheet ja suvut ovat keskenään riidoissa ja erimielisiä; olet joko puolellamme tai vastaan-vaihtoehdottomuuden mukaisesti perheenjäsenet, panoksena koko maailma. Tästä prosessista ja mitä olisi tehtävä, kertoo osuvasti erityisesti Anne Appelbaum kirjassaan.
"Nykyaikaista autokratiaa ei pyöritä yksi paha johtaja, vaan monihaarainen verkosto, jonka toiminta perustuu kansalaisia riistävään talousmalliin, laajaan turvallisuuskoneistoon ja teknisiin asiantuntijoihin, jotka vastaavat valvonnasta ja disinformaatiosta." Tilanne on jo hälyttävä. "Modernit itsevaltiaat kutsuvat itseään, milloin kommunisteiksi, milloin nationalisteiksi, milloin uskonnollisiksi johtajiksi. Autokratioiden historialliset taustat, päämäärät ja tyylit ovat hyvinkin erilaisia ja toisistaan poikkeavia." Kiinalaiset kommunistit ja venäläinen kansallismielisyys eivät eroa toisistaan vaan myös Venezuelan bolivaarisesta sosialismista, Pohjois-Korean juche-aatteesta ja Iranin islamilaisen tasavallan radikaalista siialaisuudesta. Aika jännä peli!
"Ne kaikki ovat puolestaan erilaisia kuin arabimonarkiat ja muut valtiot – Saudi-Arabia, Arabiemiraatit, Vietnam – jotka eivät yleensä pyri horjuttamaan demokraattista maailmaa. Ne eroavat myös pehmeämmistä autokratioista ja hybrididemokratioista, joita kutsutaan myös liberaaleiksi demokratioiksi…" Kirjoittaja on omalla viehättävällä tavallaan eräänlainen "tuhon profeetta" tutkiessaan sitä maailman pahaa, jota käytetään vallan välineenä. Hän on tunnettu, palkittu ja vieläpä professori, joka on kirjoittanut aiemmin kirjat: Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa, Demokratian iltahämärä – Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus ja Gulag – Vankileirien saariston historia. Meriittiä ja näkökulmaa löytyy suoraapuheisuuden lisäksi kiitettävästi.
Autokratia-kirja luvut puhuvat puolestaan; Ahneuden yhdistävä voima, Kleptokratian etäpesäkkeet, Demokraattien mustamaalaaminen ja Demokraatit yhtykää. Diktaattorien valta on mahdollista vain hiljaiseksi alistetun kansan avulla. Jos kansalaiset voittavat tämän pelon ja apatian, eivätkä alistu diktaattorin mielivaltaan, hallitsija menettää valtansa ja koko systeemi romahtaa. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Kirjan epilogissa: demokraatit yhtykää, on myös tärkeä vetoomus kaikille niille, jotka haluavat mutta eivät pysty nousemaan diktaattoreita vastaan. Tarvitaan uudenlainen demokraattinen vastavoima ja rintama epädemokraattista kansainvälistä äärioikeistoa ja heidän johtajiaan vastaan. Se onkin ongelman ydin.
Jotain voi vielä tehdä Appelbaumin mukaan, mitä itse suuresti epäilen. Enää ei pitäisi puhua oppositiosta vaan vaihtoehdosta ja kaikesta ylivoimasta ja kiusaamisesta huolimatta uskottava jossain vaiheessa maailman kansojen saavan tarpeekseen "trumpeista" ja "putineista" ja nousevan väkivalloin kapinaan heitä vastaan. Viimeistään Trumpin ensimmäisen presidenttikampanjan aikaa tuli selväksi, ettei äärioikeiston pyrkimykset kaapata miljardöörien käsiin valta ja kriisiyttää demokraattisesti valitut päättäjät jää ohimenevänä ilmiönä historiaan, vaan on alkusoittoa siinä kaaoksessa mitä on tulossa.
Demokratia on ollut uninen, korruptiolle herkkä, liian hidas sekä kyvytön puolustamaan itseään, ja siihen ovat korkeisiin veroihin kyllästyneet rikkaat iskeneet kyntensä (ja vasemmisto liian eripurainen sekä mukavuudenhaluinen ollakseen aito). Äärioikeiston nousu ei olisi mahdollista missään ilman heitä auttavia poliitikkoja, jotka laskevat valvonnan rimaa olemattomiin. Demokratia on vakavasti uhattuna ja katoaa jossain vaiheessa kokonaan, jos sitä ei puolusteta. Entä valtamedioiden rooli? Ärhäkkään populismin ja arvaamattoman Trumpin nousu maailman mahtavimman valtion johtoon, innostivat valtamediat kaikkialla maailmassa pesemään kätensä tehdyistä virheistä ja vastuusta vedoten valtamedian rooliin neljäntenä valtiomahtina.
Taistelussa "vaihtoehtoisia faktoja ja totuudenjälkeistä aikaa "vastaan" on vähän aikaa ja eväitä enää jäljellä. peli on menetetty jo esimerkiksi Usa:ssa ja Suomessa. Taustalla on tarkoitus tukkia suut uusilta viestimiltä, mitkä uhkaavat valtamediaa, sekä sen valtaa mainosrahoista että kuninkaantekijöinä. Mutta taistelua ei ole vielä hävitty lopullisesti. Rikkaiden avokätisesti tukema raivokas äärioikeisto + "rkp ja kokoomus"-koalitio, on onnistunut nakertamaan kansalaisten luottamusta jo viime vuosisadan alusta lähtien. Siitä esimerkkinä oikeustieteen tri Urho Kekkosen vuonna 1934 kirjoittama kirja Demokratian itsepuolustus.
Kekkosen mukaan ääriliikkeet olivat "demokratian vastaisia ja turvautuivat demokraattiseen vapauteen vain sen tuhotakseen". Kekkosen mukaan Suomeen ei kotiudu mitkään äärilaidat, koska suomalaisilla on kiero ja varautunut metsämenninkäisluonne, joka kaihtaa vastakkainasettelua. Kekkonen oli kuitenkin idealisti ja historian väärällä puolella valitettavasti väärässä, koska mielikuvitukseen ei mahtunut silloin ajatus viidennestä kolonnasta kauko-ohjattuna "Mantsurian kandidaattina" sydämissämme ja mielissämme täystuhoa sekä sekaannuksia aiheuttaen. Tänään se on jo täyttä totta ja olemme joutuneet sen vangeiksi.
Tilanne on täysin toinen kuin eilen, ja demokratia elää kriisin keskellä henkitoreissaan, juuri ja juuri jotenkin pihisten. Vihollinen ei ole enää vain portilla kolkuttelemassa vaan jo sisällä olo -ja makuuhuoneissamme niin tehokkaasti, että mielipidesotaa käydään kodeissa jakolinjana. Suomeksi voi sanoa rikkaiden roistojen vaihtaneet mäessä kovan vaihteen päälle ja ajaneen ohitse kaikkien niiden hidastelijoiden ja nynnyjen, jotka kuvittelevat, että heillekin kuuluu oikeus päästä kyytiin. Pääoma on ottanut kuristusotteen työvoimasta. Demokratiaa nakerretaan monin tavoin sekä sisältä että ulkoa ja vauhti sen kun vain kiihtyy.
Rikkaat roistot eivät välttämättä ole sama mieltä tai pidä toisistaan, mutta valtansa vakiinnuttaakseen ja omaisuuksiaan kartuttaakseen, he tekevät surutta yhteistyötä, vaikka itsensä pirun kanssa, ja varmistavat tehokkailla urkintajärjestelmillä sekä mahtavilla armeijoilla valtansa Putinin tavoin vailla todellisia kilpailijoita ja kansalaisten mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Appelbaumin mukaan malli tulee Venezuelan Madurolta. Maat pidetään "romahtaneina" – eli johtajat hyväksyvät taloudellisen romahduksen, väkivallan, kansan köyhtymisen ja kansainvälisen hylkiön aseman vallan hintana. Kirjasta tekee lukijaystävällisen sen tiivis muoto ja iskevän ajankohtainen sisältö. Kirja on sujuvasti kirjoitettu eikä liioilla yksityiskohdilla pelailla. Suoraa asiaa!
Ongelmana on se, ettei juuri kukaan lue kirjaa, ja nekin jotka lukevat, eivät tee mitään. Tuntuu kuin kirja olisi kirjoitettu viimeisten uutisten myötä oppaaksi uudenlaisille huomioille muu maailma vastaan diktaattorien maailma - erityisesti Venäjän aggressiivinen valtapolitiikka ja suhtautuminen niihin lähellään oleviin naapurivaltioihin, joita venäläiset pitävät ominaan. Ja se on tottakin jossain määrin, ovathan niistä osa olleet Venäjän alaisina jo tsaarin Venäjän aikaan, ja osa liitetty Neuvostoliittoon sen perustamisen alkuvuosina. Ikävää on se, että maailman roistovaltiot pyrkivät yhdessä luomaan uuden maailmanjärjestyksen, kuten tänään ilallla Suomen aikaa 22.00 alkavassa Putinin ja Trumpin välisissä "rauhanneuvotteluissa" Alaskassa. Pelottavaa mitä sieltä syntyy.