Vihdoinkin kunnon arvostelujen arvostelu!

Teksti Harald Olausen

Täytyy tunnustaa, etten itse lue suomalaisia arvosteluja osin siksi, että ne ovat (ehkä SARV:n entistä puheenjohtajaa, tanssi- ja teatterikriitikko Maria Säköä ja Filmihullua lukuun ottamatta) kovin köykäisiä ja valitettavan usein joko asiantuntemattomuuttaan kohteidensa kanssa sopuilevia, tai muuten vain konsensusjeesusteluinstituutiota poliittisin tarkoitusperin ylläpitäviä ärsyttävän epä-älyllisiä raapustuksia, joiden kuolemaa olen odottanut turhaan siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran Lontoossa 1990-luvun alussa luin laatulehdestä kuolinilmoituksen, joka ei hymistellyt tavanomaisia tyhjiä fraaseja kuolleen suuren paskapään erinomaisuudesta, vaan kertoi suoraan niistä ristiriidoista ja sisäisistä tulista, jotka häntä olivat vaivanneet, ja joilla hän oli muita kiusannut.

Poikkeuksiakin toki on (ja ollut kuten toisiaan Hesarissa inhonneet poliittisten mielipiteiden äärilaitoja edustaneet Hesarin tanssitoimittaja Auli Räsänen (1944-2016) versus Hesarin musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimo (1938-1997), joka kirjoitti puolifasistisen muistelmateoksensa Mätämunan muistelmat (Otava 1997) valmiiksi, meni hotellihuoneeseen ja ampui itsensä mm. siksi, että oli kyllästynyt " pesäpallo-otteluissa soitettavaan "mökämusiikkiin", jonka vuoksi otteluissa ei voinut enää käydä), ja ne ovat aina suurta juhlaa Urho Kekkosen sanoin, meille metsämenninkäisen luonteen omaaville ainaisille epäilijöille ja kaikesta mariseville irvileuoille.

Piti oikein hieraista epäuskoisena silmiä, kun tänään 23.8. luin Hesarista toimittaja Arttu Pennasen pirullisen hauskan ja oivaltavan kritiikin etukäteen täysin turhaksi tiedetyn Antti Heikkisen Danny - Koko show (WSOY) - kirjasta otsikolla Viidennestä Danny-kirjasta kertoo olennaisen se, että musiikkineuvos sanoo soittaneensa Beatlesin levy-yhtiöön vuonna 1967, jolloin sitä ei ollut edes olemassa - Antti Heikkinen lupaa kertoa koko show'n, mutta pieleen menee, eikä mitään olennaista lisää saada Dannyn tuttuun tarinaan (VIIDES! onko edes alkuaikojen kahdesta ensimmäisestä presidentistämme tehty yhteensä niin montaa?).

Jo Pennasen arvostelun otsikko on lupaava ja lukijansa kiinnostuneeksi, sillä olemme saaneet ihan tarpeeksi näistä "itsensä suosta tukasta nostaneiden" herrojen ärsyttävistä "lenita-airistomaisista" superlatiivikylvyistä - "MINÄ SITÄ JA TÄTÄ ja muut eivät mitään". Niiden aika pitäisi olla jo ohi, oli sitten kyseessä, kuinka "kunnioitettu" kohde omasta mielestään tahansa. Mutta että vielä yksi nuorten tyttöjen näteillä naamoilla koko ikänsä ratsastanut elähtänyt lavatähti kaukaa 1960-luvulta, eikä mikään oikeasti kiinnostava ihminen, jolla olisi jotain sanottavaakin. Siksi on vain hyvä, että Pennanen lyttää (rivien välistä) täysin Heikkisen kirjan jättämättä epäselväksi, ettei koko kirjaa niin heikoilla eväillä ja yhtä heikolla suhteella totuuskäsitykseen olisi kannattanut edes kirjoittaa, saati sitten julkaista. Jutun paras anti onkin se, että Pennanen puhuu suunsa puhtaaksi.

Dannyhan on rasittavissa itsereflektoinneissaan lähinnä 7 päivää-lehden tasoa ja kuuluu itse oikeutettuna viihdemaailman Hall of Fameen, mutta ei vakuuta lähinnä omaa levymyyntiä ryydittämään tarkoitetuilla kalajutuillaan muita kuin iltapäivälehtien kohujuttuja jahtaavia nuoria toimittajia. Seppänen on ymmärtänyt tämän hienon kritiikkinsä alkumetodiksi tarttumalla härkää SARVista Heikkisen löysää kerrontaa ja maalaisromanttista hypetystä asiallisesti kohta kohdalta ja tunnelmalta nautinnollisen piikikkäästi sormeillen lopputuloksena vihdoinkin kunnon arvostelujen arvostelu!

Pennasen mainio juttu alkaa mojovalla näpäytyksellä poskelle sekä itse Dannylle että hänestä kirjan kirjoittaneelle Heikkiselle: "Dannyn edellisen elämäkerran julkaisusta on kulunut jo vuosi. Suuri kysymys kuuluukin, kuka ottaa soihdun kantaakseen ensi syksynä. Tänä syksynä soihtua kantaa Antti Heikkinen. Heikkinen on kunnostautunut viime vuosina suomalaisten miesten elämäkerturina. Hän on kirjoittanut aiemmin kirjoja Juice Leskisestä, Heikki Turusesta, Einari Vidgrenistä ja Kari Tapiosta." Itse asiassa Pennasen kritiikki on kuin nyrkkeilyottelu, missä sekä Danny että Heikkinen ottavat niin yhdessä kuin erikseenkin osumia itse antamillaan eväillä kuin näkymättömältä aavevastustajalta. Lukijan suuhun tulee verenmaku ja hän odottaa lisää tyrmääviä iskuja, ja sitä lopullista iskua, kun miesoletettu ja melko löysäksi Pennasen jutussa todettu nyrkkeilyhanskapari Danny-Heikkinen on lopulta kanveesissa.

Mistään sopuottelusta tässä ei ole Pennasen kunniaksi sanottuna kysymys eikä yhdistetty Dannyn-Heikkisen tyhjyyttään kumiseva vaskisoturi voi heittää pyyhettä kehiin, sillä Pennanen haluaa suorittaa, ja suorittaakin, jutussaan onnistuneen mestaruusluokan täystyrmäyksen. Perustelukin on naseva: "Koska Danny - Koko show on jo syntyessään kuin kiusattu lapsi, sen tavallaan toivoisi näyttävän vähättelijöille ja pitävän lupauksensa. Mutta julkaistu teksti on aina kykenemätön puolustamaan itseään." Pennanen puuttuu Heikkisen kieltämättä lapselliseen sekä tango- ja taantumusrajan takana missejä, maailmanmestareita ja iskelmälaulajia ihailevan, Kepulandiasta henkisen sisällyksensä imeneen Heikkisen kirjoitustyyliin, (joka nojaa vielä 1950-lukulaiseen vanharaamatulliseen agraariajan mustavalkoiseen hypetykseen), suomalaisten maaseudusta ja työläisistä kirjoittaneiden mieskirjailijoiden rentoon sutkautteluun.

Heikkisen tietokirjoille tämä tyyli on Pennasen mukaan kuitenkin kaksiteräinen miekka: "Dannyn lapsuudesta alkavan kirjan yksi ensimmäisistä virkkeistä on: "Oli torstai ja Kuhmon Viiksimossa, muutaman talosen syrjäkylässä, pohdittiin potunnostoon rupeamista." Itse asiassa tämä lause paljastaa, mistä kirjassa oikeasti on kysymys: tyhjän jauhannasta ja sillä rahastamisesta vanhentunein kielikuvin missäs muualla kuin maaseudulla, sillä eihän kukaan nykyihminen kaupungissa edes tiedä, kuka Danny on. Ja jos jostain kumman syystä muka tietäisi, kysyisi heti perään: eikös se ole jo kuollut? Se mikä Pennasen suorasukaisessa täystyrmäyksessä on tyylikkäintä, että hän osaa epäillä lähtökohtaisesti molempien, sekä kuuluisan musiikkineuvoksen että hänellä ratsastamaan pyrkineen, kuuluisan kirjailijan motivaatiota kertoa tarinaa, kuten se on kirjassa tehty, ja kirjoittaa sen ilman tuskaa siitä, että se tekee kipeää monissa lukijoissa - ei vähiten kirjoittajan ja kohteensa mielissä.

Mutta miksi tällaisia kirjoja, jotka vaikuttavat paperin tuhlaamiselta, ylipäätään sitten kirjoitetaan, varsinkin kun Pennanen osoittaa jutussaan kirjan suurimmaksi puutteeksi sen yksiäänisyyden: "Kirja nojaa Dannyn tarinoihin, muistoihin ja arkistoihin. Heikkisen kirjoittaminen on myös pitkälti fanipoikamaista, mikä on tuttu piirre hänen aiemmista tietokirjoistaan." Yksi syy on Pennasen mukaan se, että Danny - koko show vaikuttaa tarinalta, jonka Danny on halunnut itsestään vielä kerrottavan. Merkittävä osa Heikkisen kirjan jutuista on Pennasen mukaan valitettavan puisevia eikä asiaa auta rakenteellinen, liukuhihnamainen maneerisuus: "Liki jokainen luku päättyy pariin dramaattisuuteen pyrkivään, toteavaan päälauseeseen."

"Ei makeaa mahan täydeltä. Tämä arvio päättyy tähän", kirjoittaa Pennanen lopuksi. Mitään näin hauskaa ja nasevaa sekä stimuloivaa kritiikkiä en ole lukenut pitkään aikaan. Taidanpa tilata Hesarin uudelleen lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen, sillä näin hyvin tehtyjä juttuja lukee kyllä kernaasti mieluummin, kuin katsoo televisiosta Dannysta tehtyjä imeliä itsekehuohjelmia.