Voivatko natopalkkasotilaat toimia demokratian uhkana?
Teksti Harald Olausen
Tänään Suomi esiintyi ensimmäistä kertaa naton huippukokouksessa täysivaltaisena jäsenenä presidentti Niinistön, puolustusministeri Häkkäsen ja ulkoministeri Valtosen johdolla. Ulko -ja puolustuspolitiikassa on ollut konsensus-Suomessa harvinaista yhden puolueen näinkin täydellinen värisuora ulkopolitiikassa. Nyt se on kuitenkin vahvasti kokoomuksella eikä kukaan edes oppositiosta tunnu urputtavan sitä vastaan. Kun demarit hallitsivat ulkopolitiikkaa Lipposen II-hallituksen aikana; presidentti, pääministeri, ulkoministeri ja vielä eduskunnan ulkoasianvaliokuntakin olivat demarijohtoisia, ja oppositio jaksoi muistuttaa tästä tuon tuosta "vääryydestä" ja vaati asiaan aina kun vain muisti tai jaksoi muutosta.
Juuri tämä hiljaisuus ja samaa mieltä oleminen niin vallan kabineteissa kuin verhojen takana on tänään hämmentävää siitä huolimatta, että ulko -ja turvallisuuspoliittinen maailmantilanne on muuttunut rajusti Venäjän hyökättyä Ukrainaa vastaan. Edes se, että kokoomuslainen Suomi johtaa Suomea militarismin tiellä ei ole huolestuttanut politiikan toiseen äärilaitaan kuuluvaa vasemmistoliittoa. Se ei menoa haittaa muidenkaan puolueiden mielestä, sillä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei vallitse Suomessa päättäjien keskuudessa juurikaan erilaisia mielipiteitä.
Yhtä köyttä on vedetty jo pitkään jopa niin, että Puna-Erkkikin, entinen pitkäaikainen demarivaikuttaja Erkki Tuomioja (1946)- on tukenut hiljaa takavasemmalla nato -jäsenyyttä ja uutta ulkopoliittista suuntausta aiemmista mielipiteistään ja rauhanaktivistitaustastaan huolimatta, mikä on kummallista. Suomi on siis hämmästyttävällä tavalla melkein yhtä mieltä naton tärkeydestä uuden ulkopolitiikan perustana, mutta sitä millaista naton kyydissä arjen karikkoisella tiellä tullaan kulkemaan, ei kukaan ole vielä kuullut mitään konkreettista eikä tiedä tarkalleen millaista se tulee olemaan. Myöskään hyvin harva kansalainen on tullut ajatelleeksi, mitä nato -jäsenyys oikein tarkasti ottaen kaikkine velvollisuuksineen tarkoittaa Suomelle tai mitä muutoksia se tuo mukanaan omille vakiintuneille järjestelmillemme.
Natohan on avoimesti Yhdysvaltojen puolustusliittouma, jota johdetaan tiukalla otteella suoraan Washingtonista ilman muiden mahdollisuuksia juurikaan vaikuttaa liittouman todelliseen politiikkaan, mikä alkaa vasta sen jälkeen selvitä suurelle yleisölle, kun Ruotsi on saatu vihdoinkin koukeroisen matkan jälkeen liittouman jäseneksi ja Ukrainan-sota on saatettu siihen pisteeseen, että se voidaan katsoa tyydyttäväksi (kun Yhdysvaltojen sotateollisuus on myynyt tarpeeksi uusinta kalustoaan) lopettaa tavalla tai toisella pattitilanteeseen maailman päästessä parin vuoden höykytyksen jälkeen vihdoinkin rauhassa vetämään happea keuhkoihinsa.
Nato on siis edelleenkin avoin kortti, josta emme tiedä mikä se on ja mitä sillä voi tehdä. ja voimmeko ylipäätään tehdä sillä juuri sitä, miksi liityimme siihen eli vahvistamaan rajojemme puolustusta? Monia tärkeä kysymys odottaa vastaustaan. Yksi tällainen avoin kysymys on myös naton suomalainen palkka-armeija, ja miten sen rooli ja tehtävät jaetaan Suomen oman, yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan armeijan kesken. Maailmallahan palkka-armeijat ovat olleet johtajien tukirankoja jo Caesarin ajoista lähtien, ja usein myös väkivaltaisia ratkaisijoita, kun vanhaa valtaa on alettu kyseenalaistaa ja uutta nostaa hiljaa ylös. Kun demokratioissa nousee puolustuspolitiikka keskiöön ja armeijoiden merkitys kasvaa, voidaan puhua jo hyvällä syyllä luihin ja ytimiin menevästä militarismista, varsinkin jos maahan perustetaan oma itsenäinen palkka-armeija, joka tottelee vain sotilaita.
Mutta entä kun armeija ei enää olekaan kansallinen vaan koostuu yli kolmestakymmenestä maasta? Onko silloin kysymys jo vakavampi, jos vallan jossain natomaassa kaappaavat naton oma palkka-armeija tai natovihamieliset poliittiset ryhmät esimerkiksi Venäjän tai Kiinan tuella? Miten toimisivat silloin ylikansalliset naton palkkajoukot? Pitäisikö heidän puolustaa sekä hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenmaataan - mutta ketä siellä; vanhaa valtaa vai uutta?, ja silti taistella myös sen sisällä hyökkääjän laskuun taistelevaa palkka-armeijaa vastaan, siitäkin huolimatta että ne joukot sattuisivat olemaan maan omat natojoukot?