Vuoden tärkein tietokirja Kyproksesta käsittelee perinpohjaisesti itäisen Välimeren jännitteistä historiaa!

Teksti Harald Olausen

Kypros-ongelma ja sen eteneminen oli tärkeä asia hieman yli kymmenvuotiaalle seurattavaksi. Juuri noina aikoina minua alkoi kiinnostaa kansainväliset asiat etupäässä se, aikoiko Nixon erota vai ei. Kyproksen kriisi ja oikeistolaisessa ilmapiirissä Kauhajoella kesällä väittely kokoomuslaisten pohjalaisten kanssa Neuvostoliiton ja USA:n heikkouksista sekä paremmuuksista oli innostavaa. Tänään kriisi on saanut seurakseen uusia vaikeasti ratkottavia ongelmia; Libyan ja Syyrian sisällissodat, Turkin aktiivinen pyrkimys alueelliseksi suurvallaksi, Eurooppaan suuntautuva mittava pakolaisuus, Yhdysvaltojen alueellisen läsnäolon väheneminen ja kasvava suurvaltakilpailu, joka on tuonut mukanaan uusia ja arvaamattomia tekijöitä poliittiseen peliin.

Heinäkuun 5. päivänä 1974 Kreikan hallitsema juntta aloitti Kyproksen sotilasvallankaappauksen. Tunnelma Välimeren itäisellä alueella kiristyi entisestään. Oli selvää, ettei Turkki jäisi seuraamaan perivihollisensa toimenpiteitä tumput suorina. Muistan, miten tuon päivän jälkeen joka päivä aamusta iltaan muiden töiden ohella korvamme oli kiinni radiossa ja lehdet luettiin tarkkaan. Maailma eli veitsenterällä ja kriisistä olisi voinut syttyä suurempikin roihu häiritsemään maailmanrauhaa. Sitä Kauhajoelle tuona kesänä pelättiin elettiinhän kylmän sodan aikaa. Sotilasvallankaappausta johti Kyproksen kansallisen kaartin mannerkreikkalaisista yksiköistä muodostuva ryhmä. Kenraalit nimittivät Kyprokselle hallituksen johtajanaan Nikos Sampson.

Turkki vastasi muun maailman pidätellessä henkeään viiden päivän päästä valtaamalla saaren turkkilaisen pohjoisosan. Kyproksen kriisi oli kuitenkin sen verran etäinen, ettei siitä alkuinnostuksen jälkeen enää Suomessa juurikaan medioissa laajemmin mainittu tai taustoja selvitetty. Kriisi vaipui unholaan ja sitä pahensi väärät tulkinnat ja siitä syntyneet myytit. Kyproksen tilannetta korosti Chilen sotilaiden paljon huomiota edellisenä vuonna suorittama raaka ja verinen vallankaappaus sekä presidentin murha. Elettiin eränlaista demokratiaan kannalta odottelevaa murrosaikaa. Vanhoja diktaattoreita oli vielä juuri ja juuri pystyssä ja sotilasvallankaappauksien uhka leijui ilmassa. Kyproksen miehitys laajeni ja jähmettyi tavallaan pysyväksi.

Suomeksi aiheesta ei ole valitettavasti juurikaan kirjoitettu sen jälkeen mitään tarkempaa selvitystä, joka olisi sisältänyt kunnollisen analyysin sekä tapahtumista että niiden seurauksista. Siitä lähtien on ollut suuri tarve saada mahdollisimman kattava yleiskuva noista tapahtumista, sekä tietenkin myös lisätietoa laajemminkin Turkin ja Kreikan mahdollisista poliittisista ilmapiireistä ja hallinnollisista kiemuroista. Se onkin ollut pitkään kuin kivi suomalaisen ulkopolitiikantutkimuksen kengässä, joka on hiertänyt näihin päiviin saakka. Tänään kun jakautumiseen on sopeuduttu ja molemmat toisiaan kyräilevät maat ovat Naton jäseniä, olisi hyvä tietää taustojen lisäksi laajemminkin, miten kriisi vaikuttaa mm. alueen USA-suhteisiin sekä EU-neuvotteluihin.

Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unionin ja strategisen kilpailun -tutkimusohjelmassa Turkin historiaan ja ulkopolitiikkaan, Kyproksen konfliktiin sekä Lähi-idän kansainvälisiin suhteisiin erikoistuneen vanhemman tutkijan, Toni Alarannan kirja Kreikka, Turkki ja jaettu Kypros - Itäisen Välimeren jännitteinen historia (Gaudeamus, 2024) on ehdottomasti vuoden tärkein tietokirja. Se on tärkeä siksi, että alueen jännitteet ovat jääneet hieman vähemmälle huomiolle Suomessa, vaikka vuodesta 1974, kun Turkki valtasi Kyproksen pohjoisosan alaosan jäädessä Kyproksen kreikkalaisen tasavallan alueeksi, kestänyt kahden maan kriisi on jähmettynyt paikoilleen. Siitä huolimatta, että maa oli kriisissä ja jakaantunut, kreikkalainen puoli hyväksyttiin EU-jäseneksi.

Kirja on syntynyt tarpeesta saada yleiskuva Kyproksen konfliktista sekä laajemmin Turkin ja Kreikan valtioiden muotoutumisprosessissa osana kehittyvää kansallisvaltioiden maailmaa. Juuri näiden mekanismien kuvaus on kirjan keskeinen päämäärä. Tässä tehtävässä kirjoittaja onnistuu hyvin. Kirja on tarkka ja uskomattoman laaja perusteos Kyproksen kriisistä. Alarannan mukaan Kyproksen kriisin juurisyynä vaikuttaa 1800-luvulla muodostuneen kreikkalaisen kansallisuusajattelun perusoppi kaikkien helleenien vapauttamisesta turkkilaisten vallasta ja kreikkalaisten alueiden liittymisestä osaksi emämaata. Ja kun katsoo pitkää kuvaa 250 vuoden ajalta, huomaa turkkilaisen strategian ytimessä olevan tasapainoilun idän ja lännen välissä.

"Kreikan ja Turkin valtioiden eri vaiheista on löydettävissä huomattava määrä yhtenäisyyksiä. Näitä ovat olleet esimerkiksi armeijan osittain varsin autonominen asema ja laajojen kansanryhmien Amerikan-vastaisuus sekä epäilevä suhtautuminen länsimaiden tarkoitusperiin." Kyproksen valtiomuotoa voi kirjoittajan mielestä näkökulman mukaan kutsua joko hienovaraiseksi vallanjaon ideaaliksi, jolla turvattiin turkkilaisen vähemmistön asema, tai etnistä jakoa ruokkivaksi epäkäytännölliseksi "hallintohimmeliksi", joka valitettavan tehokkaasti esti sujuvan hallinnon ja saaren kahden etnisen ryhmän yhteistyön. Juuri tämä mahdollisuus verrata kahta keskenään toisilleen perivihollisena näyttäytyvää maata tekee kirjasta kuin poliittisen seikkailukirjan.

Euroopan unionin näkökulmasta itäisen Välimeren jännittynyt tilanne on erityisen hankala. Jakaantuneen Kyproksen EU-jäsenyys sekä Kreikan ja Turkin keskinäiset ongelmat heijastuvat suoraan EU:n Turkki-suhteeseen. Tämä olisi kirjoittajan mukaan tärkeää monesta syystä. Yksi tärkeimmistä olisi unionin pyrkimys radikaalisti vähentää energiariippuvuuttaan Venäjästä. Se helpottuisi huomattavasti, jos itäisen Välimeren alueen valtiot kykenisivät yhteistyöhön. Myös EU-Nato-yhteistyö voisi helpottua Euroopan unionin tehokkaamman toimeenpanemisen myötä. Tulevaisuudessa on myös yritettävä estää Venäjän ja Kiinan vaikutusvallan kasvu alueella, jossa pesii monen muunkin kriisin syntysiemenet, jos ei muuten, niin pelkona ja uhkina.

Ensimmäinen osa kattaa pitkän, noin 130 vuotta kestäneen ajanjakson, jolloin Kreikan nykyaikainen valtio syntyi ja sai turvattua olemassaolonsa eurooppalaisten suurvaltojen suojeluksessa Osmanivaltion kustannuksella. Kirjan toinen osa käsittelee vaikeita aikoja kylmän sodan aikana vuosina 1950-1990, jolloin aluetta hallitsi kahden toisilleen vastakkaisen suurvallan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton sotilaallinen läsnäolo- ja intressit. Kolmas ja viimeinen osa kertoo Turkin, Kreikan, Kyproksen ja koko itäisen Välimeren konfliktin luonteesta kylmän sodan päättymisestä nykyhetkeen. Kirja päättyy yhteenvetoon, jossa tarkastellaan kirjan keskeisiä teemoja ja kootaan yhteen rinnakkaishistorioiden kuvauksen esiin nostamia yhteisiä rakenteita ja kehityspiirteitä.

Kirja on kokoaan suurempi (293 sivua) tuhti ja kauan odotettu perusteellinen asiantuntijapuheenvuoro Kyproksen kriisistä. Tutkijana Toni Alaranta katsoo kirjassaan pitkälle muistaen hyvin sen, miten alueen konfliktit ovat kehittyneet vuosisatojen saatossa sellaiseksi, kuin ne tänään ovat suurvaltapolitiikan näyttämönä siitä päivästä lähtien, kun länsi ja Kreikka menettivät Konstantinopolin ottomaaneille 29.5. 1453. Konstantinopolin antautuminen ja siitä seuranneet ongelmat ovat Kreikka-Turkki-ongelman äiti. Alarannan näkökulma aiheeseen on valtiollinen ja valtioiden väliseen kanssakäymiseen keskittyen. Ehkä yksi asia hieman häiritsee; vaikka kieli on täsmällistä ja suoraa nykyhistorioitsijoille ominaista kerrontaa, tuntuu siitä puuttuvan jokin tärkeä asioiden ja sanojen välissä oleva mielikuvituksellinen taso, jonka onnistuvat usein löytämään filosofit ja taiteilijat kuin ohimennen.

Koska ihmisen on kestettävä osansa ja väistämättömään on sopeuduttava, tieteen tehtävä pitäisi auttaa ihmistä katsomaan eteenpäin, ei taaksepäin. Sitä Alaranta tekeekin hämmästyttävän hyvin, vaikka unohtaakin että totuuden todellinen vihollinen on dogmatismi täytettynä historiallisesti jämähtäneillä unohdushorisonteilla, jotka on verhottu epävarmuuden ja epäselvyyden selittämättömän monimutkaiseen munkkilatinalla kuorrutettuun usvaan sekä utuiseen hämärään. Kirja vie mukanaan jo heti ensimmäisestä luvusta. Ehkä myös siksi, että maali on selkeä ja näkyvillä. Katse suunnataan valtiollisen identiteetin vertailuun kuvattaessa poliittisten yhteisöjen olemusta ja toimintaa siten, että identiteetin omaaminen tarkoittaa "minäkäsityksen ylläpitämistä ja selkeiden rajojen tekemistä muihin ryhmiin", mutta myös joskus oman yhteisön menneisyyteen. Tässä avain.

Alaranta ymmärtää, että valtioidentiteetti voi toimia valtioiden ulkopolitiikan ja kansainvälisen asemoitumisen kuvauksessa hyödyllisenä "heuristisena" käsitteenä vain, jos se ymmärretään dynaamisena, muutoksen ja kamppailun kautta muodostuvana. Kyse on siis valtioiden sisällä käytävistä kamppailuista, jonka puitteissa synnytetään valtiolle erilaisia rooleja ja asemia: "Jokin näistä pääsee yleensä hegenomiseen asemaan, julkisesti esille tuoduksi ja uusinnetuksi valtion instituutioiden, kuten koulujärjestelmän ja valtion virallisten seremonioiden, käytäntöjen ja julkilausumien kautta. Tällä tavalla valtioidentiteetit ovat yleensä pitkäkestoisia mutteivat kuitenkaan muuttumattomia." Alaranta kuvaa myös sisäpolitiikkaa ja aaterakennelmia.

Juuri tämä näkökulma tekee Alarannan kirjasta tämän vuoden tärkeimmän tiedekirjan ja erityisen kiinnostavan luettavaksi ja ajateltavaksi. Alaranta erittelee valtioidentiteeteille kaksi olemisen tasoa, sisäinen ja ulkoinen. Sisäinen taso syntyy ja muokkaantuu tiiviissä yhteydessä kansalliseen identiteettiin, kansakunnan sisällä vallitseviin käsityksiin siitä, keitä olemme, mistä tulemme ja mikä on paikkamme maailmassa ja suhteessa muihin kansoihin: "Sisäiseltä olemukseltaan valtioidentiteetti on kansallisesta identiteetistä käydyn kamppailun tuloksena valtiotasolla hyväksytty ja sisäistetty kertomus valtiosta ja sen merkityksestä. Siten jos kansallisen identiteetin perustana olevat me-kertomukset oleellisesti muuttuvat – jos kansallinen historia ja kollektiivinen minäkuva kirjoitetaan mittavassa määrin uudelleen – myös valtioidentiteetin sisäinen osatekijä muuttuu."

Valtioidentiteetti ei ole Alarannan mukaan sama asia kuin kansallinen identiteetti, sillä se ei ole vain siihen palautettavissa: "Valtioidentiteetin ulkoinen osa perustuu rooliin ja statukseen, jonka valtio kulloisenkin kansainvälisen järjestelmän vallitessa itselleen omaksua. Yleensä näitä mahdollisia rooleja on useampi kuin yksi, mutta kunakin aikana rajoitetusti. Määritellessään julkisesti, keitä ovat valtion ystävät ja viholliset, mihin viiteryhmään valtio katsoo kuuluvansa ja minkälaista kansainvälistä järjestystä valtio pyrkii edistämään, tuo valtio ikään kuin ottaa tietyn roolin tai statuksen kansainvälisen politiikan kentällä." Kaikki vaikuttaa kaikkeen - julkilausutut valinnat, ja poliittiset sekä taloudelliset resurssit – luovat tarkan kokonaiskuvan.

Taustalla vaikuttaa ns. uusklassistinen realismi, jonka mukaan kansainvälinen järjestelmä luo reunaehdot, jotka valtiot vastaanottavat eri tavoin, erilaisten historiallisesti muodostuvien ja koko ajan muuttuvien strategisten ajatusmuodostelmien kautta. Uusklassistinen realismi tuo Alarannan mukaan "ikään kuin yhteen perinteisen realismin järjestelmätason määräävyyttä korostavan näkökulman sekä myöhemmin konstruktionistisen näkemyksen, jossa ajatellaan nimenomaan, että valtioidentiteetit ja valtioiden intressit ovat historiallisesti muuttuvia ja että valtioiden on ikään kuin mahdollistua sosiaalistua jaettuihin normeihin". Olisi tämän voinut sanoa yksinkertaisemminkin, että jopa asukkaitaan ohjailevat valtiot ja niiden kansalaiset muuttuvat aikojen saatossa, mutta keskinäiseen konfliktinherkkyyteen "rakkaan vihollisen - naapurin" kanssa se ei vaikuta juuri mitään.

Tässä vaiheessa herää ihan aiheesta tärkeä kysymys: Miksi Alaranta kirjoittaa kuin kirjoittaa ja kenelle? Asiat kun voisi sanoa napakammin, selkeämmin ja tiiviimminkin. Mutta kun katsoo kirjan lopussa olevaa viite -ja lähdeluetteloa, ymmärtää kyseessä olevan akateeminen lähtökohta akateemisille piireille, muoto siis kuristaa sisällön ja tekee siitä myös osittain vastenmielisen hankalan luettavan. Siitä muuten hyvän ja kiinnostavan kirjan turha monimutkaisuus ja kielellinen jäykkyys joissain kohdissa – erityisesti niissä kohdin, missä kuivakkaan akateemisen jargonin mukaan on totuttu pulisemaan puisevia, kun niin on sen maailman tapa. Olisi kannattanut muistaa maailmankuulun englantilaisfilosofin, Bertrand Russellin, taksissa saama tärkeä opetus.

Kun hän kerran matkusti taksilla pitämään luentoa, taksikuski tuli uteliaaksi hienon herran ammatista. Kuultuaan sen hän halusi tietää mistä filosofi aikoi tänään puhua yleisölleen. Russell yritti selittää juurta jaksaen luentonsa aiheen, mutta taksikuski ei ymmärtänyt siitä hölkäsenpöläystäkään. Silloin Russell päätti, että siitä lähtien hän kirjoittaa kaikki puheensa kuvitellen kuulijaksi tuon samaisen taksikuskin, että siitä tulee jokamiehelle selkeää sanomaa. Silti kirja on tarpeellinen ja  osin kiinnostavasti kirjoitettu. Kirja koostuu Kreikan, Turkin ja Kyproksen valtioiden sisä – ja ulkopolitiikan kehityslinjojen tarkastelusta ja sopii vallan mainiosti luettavaksi kaikille niille, jotka haluavat syvällisempää taustatietoa itäisen Välimeren pitkittyneen konfliktin historiasta.

Se mikä tekee kirjasta vielä kiinnostavamman lukea, on että jokaisen kolmea eri aikakautta käsittelevän osan sisältö on jaettu lukuihin näiden kolmen valtion käsittelemiseksi omana kokonaisuutenaan. Kuvaus etenee rinnakkaishistorioiden esittelyn kautta. Kerronta perustuu myös edellä kuvatun valtioidentiteetin sisäisen ja ulkoisen tason yhtäläisen merkittävyyden luomaan tarpeeseen kuvata jokaisen kolmen maan poliittinen historia ja sisäinen kehitys juurta jaksaen tarkasti ja huolella, sillä Alarannan mukaan valtioiden suhteiden ja keskinäisen kanssakäymisen ymmärtäminen vaatii samalla valtioiden muodostusprosessien ja poliittisen kehityksen yleispiirteiden tuntemusta. Ulkopolitiikan perusta on aina vahvasti myös maan sisäisissä tapahtumissa.

Juuri tämä ja edellä kerrotut asiat tekevät kirjasta Kreikka, Turkki ja jaettu Kypros – Itäisen Välimeren jännitteinen historia, vuoden tärkeimmän tietokirjan, ja samalla myös alan perusteoksen, jota on jo pitkään suomeksi odotettu ja kaivattu. Kirja antaa kattavan kuvan itäisen Välimeren "kuumista historianhetkistä", Kreikan vapaussodasta 1820-luvulta modernin Turkin syntyyn, Kyproksen itsenäistymiseen ja 2020-luvun konflikteihin: "Se tuo esille kreikkalaisten ja turkkilaisten yhteiselon kipupisteitä ja valaisee Britannian imperiumiin kuuluneen Kyproksen asemaa kansainvälisen politiikan pelinappulana. Teos on samalla tarkka analyysi moninapaistuvan maailman lainalaisuuksista ja vaihtoehdoista. Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen kamppailu, pakolais-, ilmasto -ja energiakriisit sekä sodat Ukrainassa ja Lähi-idässä näkyvät myös itäisen Välimeren todellisuudessa."

https://www.gaudeamus.fi/teos/kreikka-turkki-ja-jaettu-kypros/