W – niin kuin Wittgenstein Derek Jarmanin mukaan

13.05.2021

Teksti:

Harald Olausen

Lahjakkaan englantilaisen elokuvaohjaaja Derek Jarmanin elokuva Wittgensteinistä voitti vuonna 1993 Berliinin elokuvajuhlilla parhaan kokoillan elokuvan Teddy-palkinnon. Eikä syyttä. Elokuva on älyllisen piruileva ja samalla huvittavan hauska taidonnäyte osaavan mestarin käsistä hieman samaan tapaan, kuin Caravaggion raadollinen ja samalla häikäisevän kaunis ja omaperäinen tyylinäyte vuodelta 1986. Jarmanin suhde Wittgensteiniin on "wittgensteinilainen", sillä Wittgenstein kirjoitti omien sanojensa mukaan kirjojaan vain niille, jotka suhtautuivat ystävällisesti niiden henkeen. Jarman suhtautui ja uskalsi vielä enemmän. Hän näyttää ottaneen elokuvansa motoksi Wittgensteinin opetukset, siitä, ettei modernin filosofian peruselementit olleet sitenkään Descartesin systemaattisen epäilyn metodi, vaan ehkä mahdollisesti Michel de Montaignen skeptiset argumentit.

Filmihullun numerossa 3/2021 käsitteli samaa asiaa Markku Koski artikkelissaan otsikolla "Kaksi Wittgensteinia". Kosken analyysi on elokuvallinen, ei niinkään filosofinen tai aatehistoriallinen, eikä varsinkaan digivallilan tapaan "lockelais-montaignelaisen" esseistinen, kuten tässä artikkelissa. Koski antaa kuitenkin elokuvalliseen ajatteluun Wittgenstein-elokuvasta uusia eväitä ja työkaluja ymmärtää, miksi kaikki se tehtiin kuin tehtiin. Hän on hyvin tarkkaan tutkinut elokuvan taustoja, kiitos BFI:n (British Film Institute) hienon työn säilyttää ja dokumentoida eri elokuvien - myös Jarmanin Wittgenstein-elokuvan taustoja, suunnitelmia ja erilaisia käsityksiä siitä, mitä piti tehdä ja mitä tuli tehdyksi. Juuri siksihän Filmihullu on mainio jokaisen filmihullun taskutietokirja, että se päivittää tällaisia tietoja ja korvaa niitä puutteita mielissämme, jota emme valitettavasti enää saa kavilta (se nykyinen kepulaisbyrokraattinen nimitys elokuva-arkistolle) siitä syystä, että Tytti Yli-Viikarin valvomaksi valtion virastoksi muuttuessaan, sen aika menee byrokratian paisuttaamiseen, johtajan matkojen valmisteluun ja niistä raportointiin, kokouspullien tilaamiseen ja Indiana Jones-elokuvien pyörittämiseen Jari Sedegrenin pohjoispohjanmaalaisten tuoteselosteiden kera kaikille niille bloggareiden ystäville, joita viraston uusi viestintästrategia on Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kanssa yhdessä priorisoinut kavin uudeksi kohderyhmäksi, unohtamatta ohjelmasuunnitteluseminaareja Tallinnan-laivoilla Pieni talo preerialla-teemaviikoista sekä Bonanza-kesäviikonlopuista.

Jarmanin Wittgenstein elokuva ei ole huono tai hyvä perinteisellä Filmihullu-asteikolla ajateltuna. Mutta ei myöskään keskinkertaisena kompromissina jotain siltä väliltä. Kosken mukaan jotain jää puuttumaan Wittgensteinista ja se on juuri itse elokuva. Elokuvan pitäisi tuoda meille Kosken mukaan uudenlaista ajan, kitkan ja roson tajua sekä kannustaa katsojaa skeptiseen ajatteluun, joka oli yksi Wittgensteinin tärkeä anti filosofialle. Jarmanin ei ole ehkä tässä ihan napiin onnnistunut osin siksi, että elokuva on aikaansa sidottu. Se sai aikoinaan yleisöltä sekä kriitikoilta hyvän vastaanoton. Muistan itsekin, miten pidin sitä pienenä raikkaana tuulahduksena. Mutta olenkin puolueellinen, sillä minun Jarmanin ja Wittgensteinin välillä vallitsi tietynlainen esteettisälyllinen perheyhteys homoseksualismin lisäksi. Markku Koski sanoo elokuvan olleen hänelle paha pettymys. Koski selittää artikkelissaan taustoja tapahtuneille ja miksi. Vuonna 1993 Jarman sai tehtäväkseen ohjata tv-elokuvan Wittgensteinista. Se olisi ollut Kosken mukaan yksi osa filosofeista kertovaa sarjaa, jonka tuottajana oli kuulu vasemmistoaktivisti Tariq Ali. Alkuperäisen käsikirjoituksen laati Marxin elämänkerran kirjoittanut marxilainen kirjallisuustieteilijä Terry Eagleton, jota pidetään Harold Bloomin kanssa yhtenä alansa johtavista ja lahjakkaimmista auktoriteeteistä. Jarman ei pitänyt ilmeisesti Eagletonin tyylistä ja muokkasi kässäriä niin, että Eagleton ei tuntenut sitä enää omakseen, tai ei halunnut tunnustaa, ja poistatutti nimensä alkuperäiskässäristä. Ikään kuin brechtiläisyydestään huolimatta se osoittautui Kosken mielestä olleen sittenkin aika tavanomainen. Se alkoi tuttuun tapaan lapsuudesta ja jatkuu sitten eri vaiheiden kautta uskollisesti kuolinvuoteelle asti: "Ei se toki mitään biojätettä ole, mutta Jarmania ei näytä sittenkään kiinnostaneen kovinkaan paljoa Wittgensteinin ajattelu, vaan ennen muuta vain elämänvaiheet ja traaginen homoeroottisuus. Tottakai se kuuluu asiaan, mutta nyt se oli nostettu nykyisten biopicien lakien mukaan kaapin päälle. Eagleton keskitti taas käsikirjoituksessaan huomionsa Wittgensteinin Cambridgen vaiheeseen, jossa suhteet Bertrand Russelliin ja John Maynards Keynesiin tulevat herkullisesti esille. Hän tavoitteli käsikirjoituksessaan keskusteluelokuvaa, ja on siinä Jarmania brechtiläisempi. Hän kutsuukin omaa versiotaan näytelmäkasi. Se sopii, sillä Wittgenstein oli kiinnostunut oman aikansa wieniläisestä teatterista, ja varsinkin sen commedia dellàrte-tyyppisistä esityksistä, joiden tunnetuin tekijä oli Johann Nestroy. Joidenkin tutkijoiden mielestä Wittgensteinin kielipelit, sanaleikit ja vinksahtanut huumori on peräisin juuri sieltä."

Mutta mikä tekee Wittgensteinin yhä edelleenkin kaikkien vastaanhangoittelevien älykköjen ja muurinmurtajien suosikiksi, on sen tajuaminen tärkeäksi, miten Wittgenstein arvosti henkevää sukkeluutta, joka voi palaa vain puhtaassa kynttilässä; tällainen puhtaus edellytti ulkopuolisuutta vallitsevista valheista, vallasta ja sen mielistely - ja rankaisusysteemeistä. Rosoisuus, asioista niiden oikealla sanoilla puhuminen ja tietynlainen rikkinäisyyden ymmärtäminen osaksi ihmiselämän mysteeriä, olivat älyllisessä elämässä harvinaisia oivalluksia, joista moni älykkö ei ollut tuolloin tietävinäänkään. Wittgenstein oli. Ehkä hän siksi pakeni itseään ja ajatuksiaan ja asui vuosina 1936-1937 itse rakentamassaan pienessä mökissä Skjoldenin kylässä, Lustrafjord - vuonon pohjukassa Norjassa. Hän kirjoitti päiväkirjoja. Eräässä kirjoituksessaan hän kertoo, miten hän on täysin vailla rohkeutta eikä voi kirjoittaa edes järkevää huomautusta omasta itsestään. Joskus luulen, hän jatkaa, että kärsin eräänlaisesta henkisestä ummetuksesta. Vai onko se vain kuvitelma. Samanlainen kuin silloin, kun haluaisi oksentaa vakka ei ole enää mitään sisällä. Olen hyvin usein tai melkein aina täynnä ahdistusta ja aivoni ovat hyvin ärtyisät. Huomasin, miten masennuin, jos ihmiset eivät olleet mistä tahansa syystä hyvin ja erityisen ystävällisiä minulle. Kysyin, miksi olen niin äreissäni ja vastasin, koska olen aivan epävakaa. Sitten mieleeni tuli rinnastuksena, että minusta tuntuu aivan samalta kuin huonosta ratsastajasta hevosen selässä: jos hevonen on lauhkea, kaikki sujuu hyvin, mutta heti kun se muuttuu levottomaksi, ratsastajasta tulee epävarma, ja hän huomaa epävarmuutensa ja on siten täysin hevosen armoilla.

Mutta hän oli oikeassa. Jarman tajuaa tämän oivaltavasti elokuvatulkinnassaan. Wittgensteinin kohtalo oli meidän kaikkien kohtalo. Ihan kuin Wittgenstein, Jarman tajusi, ettei voinut pohdinnoillaan ja loputtomilla yksinpuheluillaan tehdä oikeaksi mitään mikä näyttäytyi hänen sydämessään ilveilyltä ja epäaidolta, sillä pohjimmilta kaikesta eristäytyneisyydestään ja luonteensa kieroontumisesta, hän halusi uskoa aitoon rakkauteen sekä puhtaisiin unelmiin, ihan kuin Wittgenstein, jolla oli pohjaton olemassaolotuska, miehenkaipuu ja ahdistuksensekainen masennus olemassaolon typerryttävän tyhjyyden edessä, kun hän purkasi tunteitaan päiväkirjaansa: "Yksinäisyys ja erilaisuus ajavat meitä yhä kauemmaksi muista ihmisistä. Silvo ihminen kokonaan, katkaise häneltä kädet & jalat nenä & korva & katso sitten mitä on jäljellä hänen itsetunnostaan & arvokkuudestaan & missä määrin hänen käsitteensä sellaisista asioista ovat yhä samat. Emme aavista lainkaan, kuinka nämä käsitteet riippuvat ruumiimme tavallisesta, normaalista tilasta. Mitä niistä tulee, kun meitä talutetaan rengas kielessä & sidottuina? kuinka paljon ihmistä hänessä on yhä jäljellä? Millaiseen tilaan tällainen ihminen vaipuu? Emme tiedä, että seisomme korkealla kapealla kalliolla & ympärillämme kuiluja, joissa kaikki näyttää aivan toisenlaiselta."

Myöhemmin Wittgenstein kirjoitti vielä kuin pisteeksi iin päälle: "Mutta voi aivan hyvin olla, että paljaaksi ajateltu ruumis saa meidät jossain mielessä menettämään itsekunnioituksemme. (Karmazovin veljekset.) Ei ole epäilystäkään siitä, että rujous, joka tekee meidät omissa silmissämme arvottoman, naurettavan näköisiksi, voi viedä meiltä kaiken itsepuolustustahdon. Miten hämillemme meidät - tai ainakin monet ihmiset (minut) - usein saa fyysinen tai esteettinen alemmuus." Samoin kun Wittgenstein, myös Jarman elokuvaohjaajana pyrki kaikkien mahdollisten rakenteiden selvyyteen ja läpinäkyvyyteen ainakin teoreettisissa hahmotelmissaan ja töissään siitä huolimatta, että Wittgensteinin mukaan mikään ei ollut niin vaikeaa, kuin suhtautua ennakkoluulottomasti käsitteisiin. Tämä oli hänestä filosofian päävaikeus. Se ei kuitenkaan hämännyt tai vaikeuttanut Derek Jarmanin suhtautumista Wittgensteiniin sekä henkilönä että filosofina. Jarman otti vain ohjenuorakseen itsensä Wittgenstein sanat, ettei käyttäytymisen perusta ollut tiedollinen, eikä se perustunut uskomuksille, vaan kaiken oppimisen ja kokemuksen toistuvat ja taivuttelevat piirteet antoivat sosiaaliselle käyttäytymisellemme sen säännönmukaiset piirteet, myös sen, että kaiken voisi muuttaa, jos halua siihen olisi, ja alkoi muovata ironian keinoin kuvaa Wittgensteinista wittgensteinilaiseen tapaan ja suuntaan piruilevan älylliseksi.

Koski kirjoittaa Filmihulluun numerossa 3/2021 siitä, ettei mitään kuivaa opetuselokuvaa Eagletonin elokuvasta olisi tullut, sillä siinä oli mukana juuri Wittgensteinin pirtaan istuvaa huumoria. Hän myöntää, että kyllä sitä Jarmaniltakin löytyy aina  hullutteluun asti, mutta pääasiassa brittiläiseen turmeltuneeseen yläluokkaan viittaavassa muodossa. Mutta oliko tässä kyse sittenkin Jarmanin ongemallisessa suhtaumisessa omaan homoseksualismiinsa ja edessä odottavaan kuolemaan, sillä hänellä oli todettu jo AIDS? Jarman oli Eagletonin mielestä kaikesta ihailtavasta radikalismistaan huolimatta tyypillinen keskiluokan britti. Minusta Eagleton osuu harhaan. Hän ei ymmärrä vihassaan Jarmania kohtaan, Jarmanin todellisia pelkoja, harhakuvitelmia ja omaa ruusunhohtoista lyyristä homoeskapismiaan, jonka kruunu on mestarillinen, rakeiselle VHS-kasetille kuvattu The Angelic Conversation ja myöhemmin muutama Pet Shop Boysin musiikkivideo, jotka jatkavat jarmanilaista 80-luvun homoeskapipistista dandy-kulttuurin estetisöintiä, jota hän sovelsi myös elokuvaansa Wittgensteinistä. 

Ymmärtääkseen Jarmanin aika ajoin ahdasta homokuvaa ja estoista brittiläistä taitelijaluonnetta, tarvitaan avuksi kaksi erilaista metodia; kuva Virginia Woolfin Orlannosta sekä Toni Morrison kertomuksia siitä, mistä syrjintä syntyy ja kuinka sitä ylläpidetään eräänlaisena kirjallisena suojautumisena Setä Tuomon tuvan tapaan "itsekolonialisaatiolla". Elokuva oli Jarmanille se sama kättä pidempää, kuin mitä kaunokirjallisuus tarjosi Morrisonille hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden - tärkeitä välineitä sanallistettaessa mahdotonta olevaista, jota yritetään piilottaa tai hävetään. Se tarjosi kuitenkin kirjailija Morrisonille mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa hänet alttiiksi itsetutkiskeluille. Morrisonille kirjoitettu kieli oli jotain oleellisempaa kuin sen pelkkä viittaussuhde käsiteltävään asiaan. Kun hän puhui Toiseudesta, rasismista tai muukalaisuudesta, hän itki verta koko eletyn elämänsä ja näkemänsä sekä kuulemiensa vääryyksien tähden koko kansansa puolesta ja kanssa yhtenä valtamerenä. Jarman ei osaa samaa, mutta osaa olla hiljaa oikeissa paikoissa. Tässä Eagleton on väärässä. Jarman kätkee surunsa ja häpeänsä myös W-elokuvassaan. Muutoin niin pelottava tarinoiden muukalainen ei ole silti hänelle vieras vaan yllättävä. Ei tuntematon, vaan ikimuistoinen, kuten Morrisonillekin.

Virginia Woolfin Orlannon sanoma on modernin ihmisen persoonallisuuden määrittelyn vapauden puolesta tätä päivää vahvasti henkivä muutoksen puolestapuhuja, kuten Orlando-elokuvan tunkkaista ilmaa raikastamaan saapuva lounaistuuli. Elokuvalla onkin punaisena lankana hyvin tyypillinen brittien radikaalisanoma ihmisen puolesta kasvotonta jäykkyyttä vastaan: vapaa sielu on vailla aseman ja omaisuuden kahelista. Britit ovat samanaikaisesti kadehtivan älyllisiä henkeviä ja leikkisän kujeilevia niin ajatuksissaan kuin sanaleikeissään, jotka kaikki saavat huipennuksensa Shakespearen tavasta yhdistää osuvasti ylhäinen ja alhainen toisiinsa niin nautinnollisella tavalla, että siihen on muut kuin britit harvoin yltäneet. Virginia Woolf yltää viiltävän tarkasti Oscar Wilden esimerkkiä noudattaen heittämällä tekstinsä sekaan wildemäisiä sukkeluuksia "Tuskin te aviomiestä kaipaatte vaan rakastajaa". Tai "Jos olisin nainen, en ehkä enää haluaisi uhrata elämääni siihen, että hoidan lapset ja lapsenlapset. Enkä haluaisi hukkua hiljaa naisellisen kiltteyden maitoon! Ja lisää: "Olitte sitten mies tai nainen, minulle olette aina sukupuolenne hioutunein huippu ja helmi. Kuka muu teidät huolisi. Olen valmis sietämään "sukupuolisen horjuvuutenne!".

Koski osuu kuitenkin oikeaan: elokuvasta W tuntuu puuttuvan jotain. Myös jos sitä vertaa Orlandoon. Mutta mitä? Se on juuri se sama elokuvallisuus, johon Koski puuttui jo aikaisemmin. Wittgensteinia kiehtoi elokuvassa Kosken mukaan se, miten elokuva ei selitä, vaan näyttää. Se ei ole "kuva maailmasta" sen enempää kuin kielikään, mutta siitä saa meistä riippumattomattoman kuvan maailmasta ja sen tavoista olla. Mutta millainen oli Wittgensteinin mennyt aika ja sen tunne, jota Jarman halusi saada ikuistetuksi elokuvaansa varten, vaikkei siinä onnistunutkaan kovin hyvin? Wittgenstein pohdiskeli Sinisessä ja Ruskeassa kirjassaan, jotka syntyivät hänen luentojaan varten kirjoittamasta materiaalista, tätä menneisyyttä, menneen ajan tunnetta, ja menneiden aikojen kertomista. Hän pohdiskeli Pyhän Augustuksen kysymyksellä: miten on mahdollista, että aikaa voidaan mitata? Ja vastaa itse: menneisyyttä ei voi mitata, koska se on mennyttä. Tulevaisuutta taas ei voi mitata. koska se ei ole vielä tullut. Eikä nykyisyyttä voi mitata, koska nykyisyydellä ei ole mitään ulottuvuutta: "Niiden lauseiden luonne, jotka sanovat jotakin siitä, mitä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, aiheuttaa meille vieläkin helpommin pulmia kuin menneisyyttä koskevat lauseet. Verratessaan näet tulevia tapahtumia menneisiin, joku voi olla melkein valmis sanomaan, että vaikka menneet tapahtumat eivät todella ole olemassa täydessä päivänvalossa, ne ovat olemassa eräänlaisessa alamaailmassa, johon ne ovat joutuneet todellisesta elämästä, kun taas tulevilla tapahtumilla ei ole edes tätä varjomaista olemassaoloa. Voisimme kuitenkin kuvitella syntymättömien, tulevien tapahtumien alueen, josta ne tulevat todellisuuteen ja painuvat sitten menneisyyden alueelle; ja jos ajattelemme tämän metaforan avulla, voimme yllättyä, että tulevaisuus ilmenee vähemmän olemassa olevana kuin menneisyys."

Jarman kiertää näitä kysymyksiä kuin kissa kuumaa puuroa unohtamatta, että Wittgenstein kysyi myös, eikö ole olemassa erikoislaatuinen menneen ajan tunne, joka luonnehtii mielikuvat muistikuviksi? Siitä kai elokuvan anarkistinen leikkisyys, kun hän tekee muistikuvista elokuvan. Jarman näyttää sen todeksi, mistä Wittgenstein kirjoittaa, että varmasti on olemassa kokemuksia, joita hän olisi valmis sanomaan menneen ajan tunteiksi, vaikka ei olekaan niin, että aina, kun hän muistaa jotain, hänellä on jokin näistä tunteista. Ja jotta pääsisimme selvyyteen näiden tunteiden luonteesta, on taas hyvin hyödyllistä muistaa, että on olemassa menneen ajan eleitä ja menneen ajan äänenpainoja, joiden voimme katsoa esittävän menneen ajan kokemuksia. Siksi Jarman ei tee juhlakalusta pönöttävää mahtimiestä vaan leikkaa kuvillaan sanat ja tunteet yhteen omaksi rakkaudentunnustuksekseen ihailemalleen kohtalontoverille ja oman aikansa ehkä yhdelle suurimmista ajattelijoista. Miten hän sen sitten tekee? Niin ettemme sitä heti huomaa. Elokuva on täynnä älyllisiä kompia ja jatkuvaa kaiken kyseenalaistamista, jopa niin, että on vaikea erottaa mikä on vitsiksi tarkoitettua ja mikä vakavasti otettavaa, vai onko edes sellaista. Tässä Jarman tekee kunniaa Wittgensteinille elämällä kameransa kanssa hänen sisintään todeksi - ei ulkoista tai kronologista kaikkien jo valmiiksi tietämää totta, jos se nyt oli totta.

W- elokuvan on tehnyt Wittgensteiniin ihastunut aikuiseksi kasvanut nuori opiskelijapoika nimeltään Derek Jarman. Elokuvassa on samaa salaperäisyyttä kuin päiväkirjojen salaperäisessä Maxissa, joka oli joko Wittgensteinin salainen rakastettu Norjan vuosina, tai sitten hänen salainen koodinimensä useammille poikarakkauksille, ihastuksille ja ennen kaikkea täyttymättömille toiveille ja loputtomille seksifantasioille, sillä vaikka Wittgenstein avasi solmuja, hän tunnusti myös ettei ihan kaikkea kukaan saanut sisimmistään, ei edes hän irti puhtaasti sellaisena kun salaiset halut ja toiveemme niitä siellä jossain syvällä ryydittivät. Wittgenstein kirjoitti, että hänen ajatuksensa tulivat harvoin maailmaan silpoutumattomina, ja että jokin osa niistä vääntyy synnytyksessä tai murtuu irti. Tai ajatus on kokonaan keskonen & sanakielessä elinkelvoton. Sitten maailmaan tulee pieni lausesikiö, jolta puuttuvat vielä tärkeämmät raajat. Mutta molempia kylläkin paljon. Wittgensteinin päiväkirjat liittyivät hänen tunnustukseensa läheisilleen, jossa hän kävi läpi elämänsä aikana sattuneita tilanteita, jossa hän koki olleensa epärehellinen tai heikko tavalla, jonka yli hän ei ollut onnistunut pääsemään. Mallia hän haki Augustuksen Tunnustuksista, joita hän arvosti kirjallisuudessa ylitse muiden. Augustusta kuten Wittgensteinia ja kaikkia suuria ajattelijoita ja vastaan hangoittelijoita ohjasi oman yksityisen minän autonomian tarve ja rehellisyyden vaatimuksen vankkumaton periaate sekä omassa että yhteiskunnallisessa elämässä.

Kosken mukaan Wittgensteinin ikään kuin montaasimaisesti kulkevissa huomioissa on paljon viitauksia niin piirroksiin, valokuvaan kuin elokuvaankin, ja joidenkin tutkijoiden mielestä häntä voisi myös ajatella eräänlaisena mediateoreetikkona myöhemmän Marshall McLuhanin tapaan (viesti on väline). Ja edelleenkin, niin tässä elokuvassakin, kuin kaikessa Wittgensteinista kertovassa, palataan aina hänen mestariteoksensa Tractacuksen pohdintoihin, oliko se mahdollisesti osa positivistista traditiota ja siten sen suurimmista klassikoista kautta aikojen? Vai oliko Wittgenstein fenomenologi ja pysyi sellaisena koko uransa ajan filosofiansa ulkoisen esitystavan muutoksista huolimatta? Joidenkin mielestä Wittgensteinin Tractacusta voidaan tulkita logiikan kritiikkinä. Mutta mitä Wittgenstein siis oikeasti sanoi ja sillä oikeasti tarkoitti? Wittgenstein sanoi, että asioista, joista ei voi puhua, ei pidä puhua. Idea tulee Humelta, joka sanoi, ettei skeptisiä päättelyitä voinut kumota järjellä, mutta luonnon irrationaalisella järjestyksellä oli ylivoimaisesti suurempi voima. Niinpä on turha kysyä sellaisia asioita, jotka täytyy joka tapauksessa uskoa. Tractatus logico-philosophicuksessa, jonka Wienissä vuonna 1918 kirjoittamassa esipuheessaan hän väittää "tässä ilmaistujen ajatus näyttää minusta kiistattomalta", esittämää ajatusta jumalasta: "Jos luodessaan maailman, jossa tietyt lauseet ovat tosia, niin samalla Hän on jo luonut maailman, jossa kaikki niiden seurauslauseetkin pitävät paikkansa - vastaavasti hän ei voisi luoda maailmaa, jossa lause "p" olisi tosi, luomatta samalla lauseen kaikkia rakenneosia". Ludwig Wittgensteinin "Ajatusliikkeitä" (niin&näin 2011) -kirjan sanoin, kun hän kirjoitti päiväkirjoihinsa 11.1.1932 kuuluisan toteamuksensa: "Filosofinen työni näyttäytyy nyt minulle vaihteluksi vaikeasta, huvitukseksi, ilonpidoksi, jolle en omistaudu täysin hyvällä omallatunnolla. On kuin menisin elokuviin sen sijaan että jään hoivaamaan sairasta. "Ajatukseni tulivat harvoin maailmaan silpoutumattomina, ja että jokin osa niistä vääntyy synnytyksessä tai murtuu irti. Tai ajatus on kokonaan keskonen & sanakielessä elinkelvoton. Sitten maailmaan tulee pieni lausesikiö, jolta puuttuvat vielä tärkeämmät raajat. Mutta molempia kylläkin paljon."

Näin kirjoitti filosofi Ludwig Wittgenstein, jonka päiväkirjat liittyivät hänen tunnustukseensa läheisilleen, joissa hän kävi läpi elämänsä aikana sattuneita tilanteita, joissa hän koki olleensa epärehellinen tai heikko tavalla, jonka yli hän ei ollut onnistunut pääsemään. Mallia hän haki Augustinuksen (Augustinus kehittää opin perisynnistä, jonka mukaan ihminen oli syntinen ja kadotettu jo syntymästä, mutta julisti myös, että suurimmankin synnintekijän osaksi voi tulla ansaitsematon armo) "Tunnustuksista", joita Wittgenstein arvosti kirjallisuudessa ylitse muiden. Augustinusta, kuten Wittgensteinia, ja kaikkia muitakin suuria ajattelijoita, ohjasi oman yksityisen minän autonomian tarve ja rehellisyyden vaatimus. Eräässä kirjoituksessa Wittgenstein kertoo, miten hän on täysin vailla rohkeutta eikä voi kirjoittaa edes järkevää huomautusta omasta itsestään: "Joskus luulen, että kärsin eräänlaisesta henkisestä ummetuksesta. Vai onko se vain kuvitelma. Samanlainen kuin silloin, kun haluaisi oksentaa, vaikka ei ole enää mitään sisällä. Olen hyvin usein tai melkein aina täynnä ahdistusta ja aivoni ovat hyvin ärtyisät. Huomasin, miten masennuin, jos ihmiset eivät olleet mistä tahansa syystä hyvin ja erityisen ystävällisiä minulle. "

Jarman on myös huomannut tämän. Tuntuu kuin hän yrittäisi elokuvassaan vihjata, että Wittgensteinin sanat pitäisi ohjata eteenpäin menneisyyttä, joka on kuin vieras maa, missä asiat tehdään toisin, tutkittaessa ihmisyyttä, menneisyyttä ja millainen ihminen on, sillä Jean-Paul Sartren esittämä "eksistentialismi ateistisena humanismina", kylmän laskelmoiva ajatus muista ihmisestä helvettinä, on lajissaan sekä tarpeeton että lohduton, myös ihmisvihamielinen. Helvetti ei ole toinen ihminen vaan sekä se tyhjyys, joka minussa on, että minä itse vailla yhteyttä muihin ihmisiin ja "minä itse" vailla muuta merkitystä kuin minulle itselleni; Descartesille tietomme periaatteet olivat selkeästi sitä, että epäily antoi meille ensimmäisen varmuuden (coincidentia oppositorum). Hänestä tämä varmuus koski ajattelevan subjektin olemassaoloa niin, että mieli oli erossa ruumiista, ja että ruumis oli olemassa omillaan.

Miksi Jarman piruilee elokuvassaan niin paljon? Siksi, että hän uudistaa Wittgensteinin varoitukset siitä, että kaiken maailman hölynpölyn viljeleminen järkipuheena vie meidät harhaan todella tärkeissä kysymyksissä, ja että se, joka ampuu tykillä hyttysiä, pitää tärkeänä, että on ajanut ainakin joitakin niistä tiehensä. Uskonnolliset kokemukset voitiin myös ymmärtää Wittgensteinin mukaan uskovaisten elämää ja toimintaa ohjaaviksi kuviksi ja uskontoa arvioida eettisten näkökohtien valossa. Tämä on mielenkiintoinen pointti, sillä ei-uskovaisille on selvää tämä, uskovaisille ei. Alamme siis alusta lähtien ensin ovelasta valheesta, ajatuksesta ja valheellisista sanoista sekä ihmiseen vaikuttamisesta, jolloin ajatus ja kieli ovat maailman rajojen luomista Immanuel Kantin ja Ludwig Wittgensteinin, (jonka varhaisajattelun mukaan filosofiset ongelmat olivat seurausta kielen logiikan väärinymmärtämisestä, ja myöhäisajattelussaan puolestaan eri kielipelien sekoittamisesta) antamien mallien mukaan myös retoriikassa, minkä pääosin englanninkielinen tutkimus ponnistaa edelleenkin hyväksi koettujen Aristoteleen, joka puhui retoriikan tietotaidosta, Platonin, joka painotti etiikkaa, Ciceron, jolle muoto oli tärkein ja Quintillianuksen, joka halusi puhujan kasvavan täyteen mittaansa, monipolvisista ja oivaltavista opetuksista. Derek Jarman on Wittgensteinin sanoin valmis näyttämään elokuvassaan, että vaikka menneet tapahtumat eivät todella ole olemassa täydessä päivänvalossa, ne ovat olemassa eräänlaisessa alamaailmassa, johon ne ovat joutuneet todellisesta elämästä, kun taas tulevilla tapahtumilla ei ole edes tätä varjomaista olemassaoloa edes elokuvassa.

Juuri sellainen on myös sanallistettu Jarmanin elokuva Wittgensteinistä, salaperäinen, leikkisä ja ivallinen ja ihan yhtä uskollisen varmasti kuin kohteensakin, joka elää filmissä, ajatuksia, keskustelua, mutta ennen kaikkea eräänlaisessa alamaailmassa eläviä sanoja, joilla on oma elämänsä meissä katsojissa, kun ajatukset tulevat harvoin maailmaan silpoutumattomina, ja jokin osa niistä vääntyy synnytyksessä tai murtuu irti - tai ajatus on kokonaan keskonen & sanakielessä elinkelvoton, sitten maailmaan tulee pieni lausesikiö, jolta puuttuvat vielä tärkeämmät raajat, ja sitten vielä lopuksi syntyy se kaikki, mistä voimme joko puhua tai emme, riippuen vain siitä osaammeko ja haluammeko tehdä niin. Näin ymmärrettynä wittgensteiniläisyys ei ole väliä, mitä teoreetikot sanovat hänestä ja hänen ajatuksistaan tai mihin jatkumoon ne kytkeytyvät tai eivät kytkeydy. Näin on elokuvassa W - Wittgenstein Derek Jarmanin mukaan; elokuva on täyttä Wittgensteiniä aina alun hämmennyksestä liian aikaisen lopun tuomaan tuskaan. Niin monia selvittämätön asia jää roikkumaan ilmaan, juuri kuten on tarkoituskin. Koski näkee Wittgensteinin Eagletonin tapaan James Joycen, Arnold Schönbergin ja Pablo Picasson kaltaisten modernin taiteen suurnimien veroisena seuralaisena. Hän lisäisi joukkoon vielä meidän M.A.Nummisemme, jonka Tractatus-marssiin Eagleton Kosken mukaan eräässä Wittgenstein-jutussa ihastuneena kuulemma viittaa.