Yhden päivän ja erään KYLLÄ! epäsovinnainen rakkaustarina...

Teksti Harald Olausen

"Kirja on loukkaus Jumalan määräämää säädyllisyyttä vastaan. Se on kokeellinen, kristinuskon vastainen. Kaoottinen ja moraaliton."

-Sir Shane Leslie Querterly Review James Joycen romaanista Odysseys 1922.

16.4.1904 tunnetaan Irlannin kulttuurihistoriassa nimellä "Bloomsday" eli Bloomin päivä. Tähän päivään sijoittuvat myös James Joycen kirjan Odysseyksen tapahtumat. Samana päivän Joyce itse kävi ensin kävelyllä ja oli sitten elämänsä suuren rakkauden Nora Barnacklen kanssa. Siitä alkoi huikean epäsovinnainen rakkaussuhde, joka jatkui Joycen elämän loppuun asti. Pariskunta sai kaksi avioliiton ulkopuolista lasta, kun eivät (onneksi) koskaan suostuneet avioliittoon. Joyce rakasti omaa Noraansa syvästi ja se oli KYLLÄ! Bloom puhui rakkauden puolesta vihaa vastaan kaikissa olosuhteissa ja kaikille. Asia oli silloin vielä uutta.

Näin mm. hieman vapaasti lainaten kerrotaan Ylen Teemalla olevasta laadukkaassa kirjallisuusdokumentista James Joyce ja Odysseys (Tuotanto: Create One/RTE/Arte, Irlanti 2022). KIITOS nimenomaan siitä, että Yle on valinnut ohjelman, joka kertoo paljon myös itse kirjasta eikä aina vain kirjoittajan sinänsä kiinnostavasta elämästä. James Joyce on maailmankirjallisuuden, ehkä markiisi de Saden ohella, merkittävin kirjailija, jonka Odysseys (1922) ilmestyy samana vuonna, kun vanhan ja uuden maailman liitokset tuottavat natisten uudenlaisen olemisen, sietämisen ja vapauden ajatuksia vanhan moraalisen närkästyksen vielä yrittäessä nostaa päätään ja heristellä sormiaan uudenlaista inhimillistä ja vasta hiljalleen nousemassa ollutta rohkeutta vastaan.

Odysseys on eräänlainen kulttuurinen koetinkivi, joka erottaa kulttuurin kukkahattutädit elämänsä vastoinkäymisistä tarkalla silmillä taidetta tekevistä neroista, jotka saavat aina elinaikanaan osakseen paheksuntaa ja suoranaista vihaa, kuten Joycekin, joka avoimen aggressiivisesti haastoi oman ummehtuneen aikansa ihmisiä rajoittavat ja ymmärtämättömät moraalisäännöt. Kulttuurin kukkahattutädit, jotka muka pitävät kaikesta ja reissaavat kulttuuritilaisuudesta toiseen (Kymen Sanomien entinen toimittaja ja innokas ikipartiolainen Päivi Taussi yhtenä karmaisevana esimerkkinä taitelijoiden kertomusten mukaan ja kirjailija Raija Siekkisen teilaajana!) ovat juuri niitä hienoperseitä, jotka eivät kestä pierusta, saati sitten elämän muista nesteistä puhumista.

Mutta juuri niin tekee rohkeasti sekä Joyce että antiikista esikuvansa saanut Michel de Montaignekin. Tänään Joycen rohkeutta kutsuttaisiin kansalaisrohkeudeksi. Joycen usein kuvaama hahmo Odysseyksessa on juoppo isä tai setä, mikä kertoo jo kirjan mielenmaiseman mustuudesta ja synkästä odotushorisontista kuten Episodi 5:ssa: "Bradys Gottagen kaduilla vetelehti karvarin oppipoika pureskeltua tukantumppia poltellen. Pienempi tyttö rohtumanarpia otsassaan vilkuili häntä. Jos hän polttaa hän ei kasva. Polttakoon! Elämänsä ei ole ruusuilla tanssimista. Odottaa kapakoiden ovilla isiä kotiin." Joyce kuvaa ankeaa ja armotonta irlantilaista elämää sellaisena, kun se on, ja on tässä mestarillinen jo alkaen Dublinilaisia (1914) -kirjassaan.

Joyce oli Odysseuksessa moderni ajatuksiltaan ja uudisti tajunnanvirtatekniikallaan kirjallisen ilmaisun. Hänelle oli koko ajan tuntosarvet ojolla seuraamassa mitä maailmassa tapahtui, ei vain taiteellisesti vaan myös yhteiskunnallisesti. Siitä huolimatta kaikki eivät halunneet nähdä Joycen tai kirjan arvoa. Joillekin Odysseys oli rienaava köyhyyden kuvauksena toisille taas kielensä takia. Erään lehden mukaan Rabelaisin säädyttömyys on viatonta verrattuna tähän "ruokottomuuteen". Wirginia Woolfin mielestä kirja oli epävarman, finnejään raapivan opiskelijan tekele. Nykyisin edellä olevia kritiikkejä pidettäisiin takeena kirjan korkeasta laadusta siitä huolimatta, että kirjailijan esikoisteos Dublinilaisia ei kelvannut valmistuessaan yhdellekään kustantamolle vuonna 1907.

Ehkä siksi, että kirjailija kuvasi dublinilaiset ilman romantisointia ennen kuin vasta pitkän odottelun jälkeen vuonna, 1914, sama vuonna kun Joyce aloitteli Odysseystaan, se julkaistiin ensin pienenä painoksena. Kirja sisältää Irlannin historian ensimmäisen homonovellin. Sata vuotta sitten vanhoillisessa ja katolilaisen umpimielisyyden sekä taikauskon kurittamassa pienessä saarivaltiossa katolinen kuri oli ankara maassa, joka oli joutunut kärsimään kohtuuttomasti niin väkivaltaisten brittien anturan alla kuin nälänhädästä ja köyhyydestäkin. Joycen kuvaama Irlanti kärsii sekä köyhyydestä että jatkuvasta rahapulasta. Perheet tulevat juuri ja juuri toimeen ja pukeutuvat lähinnä nukkavieruihin rääsyihin.

Ihmiset esitellään kirjassa usein ikävinä, köyhinä ja pelokkaina kirkon ja valtion sortamina surkimuksina, joilla ei ole juurikaan edes toivoa elämässään. He eivät ole kivoja eivätkä onnellisia. Miksi olisivatkaan? Ensimmäinen maailmansota ja sen seuraukset ovat köyhdyttäneet köyhiä lisää. Silti jotkut edesvastuuttomat ja ihmiskielteiset kirkasotsaiset idealistit ja kirkonmiehet vaativat ihmisiä olemaan kristillisen nöyriä odotettavassa olevan surkean kohtalonsa edessä: uhratkaa itsenne yhteisen hyvän puolesta ja tidät palkitaan taivaassa, vailla edes mahdollisuutta nauttia köyhän parhaista ystävistä; seksistä ja vapaudesta sekä vapaasta seksistä ilman papin aamenta. Tässä on Joycen mahdollisuus. Hän ei kaunistele eikä kuvaile liikoja. Hän antaa hahmojensa olla millaisia ovat. Joyce kirjoittaa uutterasti tietäen tekevänsä jotain uutta ja suurta.

Samaan aikaan hän julkaisee pienessä pariisilaisessa kirjakustantamossa Odysseuksensa, joka muutti kokonaan taiteen. Kirja innoitti joukon alansa taitavampia eturivin maailmantaiteilijoita, ja toimi modernismin alkupamauksena kirjallisuudessa. Kirja kiellettiin aluksi sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. Pitää muistaa myös se yärkeä seikka mikä ärsytti porvareita, että Joyce asettuu kiusattujen ja syrjittynä olevien puolelle. Kotimaassaan Joycea pidettiin pitkään petturina, koska hän valaisi sen ajan ihmisiä ja Irlantia heidän mielestään liiankin kielteisesti. Joyce vastusti kirjoissaan ja omassa taiteellisessa uhmassaan erityisesti kahta sen ajan vallalla ollutta suurta vitsausta tavallisten irlantilaisten mielistä taistellessa, eli nationalismia ja katolilaisuutta.

Vastustajat väittivät hänen väheksyneen silloin käynnissä olevaa irlantilaisten vapaustaistelu brittien ikeen alta, koska Irlannin vapaavaltion syntymästä oli sovittu juuri ennen Odysseyksen julkaisemista. Mutta totuus oli hieman toinen. Katolinen kirkko kaappasi viideksikymmeneksi vuodeksi saaren nimeltään irlanti ja jälki oli sen näköistä, kun väärinkäytökset mm. seksuaaliset alkoivat paljastua. Juuri siksi Joycelle Irlanti oli sika, joka söi omat poikasensa. Mutta oliko todella näin ja nykyaikako muka ymmärtäisi hänen taiteellisen ominaislaatunsa sitten menneisyyttä paremmin? Sopii ainakin epäillä. Televisodokumentti pyrkii esittämään Joycen kuitenkin kattavasti koko muotokuvan. Yleensähän Joycen muotokuvaa esitetetään historiallisen valjuna.

Tämä tendenssi televisiodokumentinkin taustalla häiritsee itse kirjan sisältöä esitellessä, samoin kun mainosmaiset tokaisut kirjasta raikkaana lukukokemuksena, mitä se ei missään nimessä omassa ahdistavassa synkkyydessään erään ahdistavan ajan synkkänä kuvauksen ole, vaan jotain ihan muuta. Tuntuu kuin Joycen kohtalo pitäisi selittää koko ajan uudelleen ikään kuin sekä anteeksipyydellen koko kansalta, että sitä rakastanvaksi jälkikäteen julistetulta Joycelta, joka olisi haistanut jälkijättöisessä ihailussaan samanlaista hyssyttelyn ja selittelyn makua poliittisen korrektiuden nimissä samalla ovelalla tavalla, kuin millä hän aikoinaan kirjallisen teränsä asetti taistelussa sekä umpikonservatiivista idiotismia että muuta yleistä typeryyttä vastaan.

Ja vallassa olevaa sekä koko ajan ovelasti muotoaan muuttavaa sovinnaisuutta vastaan., joka näkyi mm. kansallistunteen herättämässä nostalgisessa Irlannissa, mikä Joycen mielestä oli täyttä hölynpölyä. Hän kysyikin itseltään, mitä mieltä oli irlantilaisuudessa, joka ei ole muuta kuin itsensä peilaamista Englantia vastaan. Pitikö Irlannista tulla anti-Englanti? Pidän itse paljon sekä Irlannista että irlantilaisesta hulluudesta, jonka merkittävimmäksi kirjalliseksi edustajaksi lasken juuri Joycen. Mutta se sei tarkoita sitä, että ihailisin heitä. Minua itse asiassa ärsyttää se postuumi villitys, minkä matkailulle alistettu Joyce on saanut osakseen.

Tämä paistaa myös nähdyssä televisiodokumentissa ikävällä ja hymistelevällä tavalla lävitse, sillä siinä pelataan aikaa itse pääasiaa vastaan selittämällä kaikkea triviaalia itse varsinaisen sisällön eli kirjan sisältämien hullutusten ja ärsyttävyyksien (joita riittää rutkasti) kustannuksella - valitettavasti. Tämä on juuri sitä hymistelevää aivottomuutta, mitä vastaan Joyce koko ikänsä kamppaili ja siinä onnistukin. Yhtenä esimerkkinä oli Joycen Odysseys, joka oli syntynyt uudelleen Irlannissa irlanninjuutalaiseksi. Oliko senkin tarkoitus hätkähdyttää, sillä juutalaiset olivat harvinainen poikkeus aiheena niin maailmankirjallisuudessa kuin irlantilaisessakin?

Todennäköisesti oli, sillä Bloomin juutalaisuus antaa mahdollisuuden kyseenalaistaa ennakkoluulojamme erilaisuutta ja tottuja sovinnaisuuksia kohtaan. Mutta toisin kuin Homeroksen Odysseys, Bloom ei ole rämäpäinen soturi. Hän on enemmänkin suurpiirteinen ja optimistinen hyvä tyyppi eli jokamies. Kirja on eräs maailman eniten kesken lukemisen lopetettu romaani. Mutta miksi? Koska se on kovaa kamaa ja yhtä tajunnat räjäyttävä kuin ilmestyessäänkin. Se lainaa Homeroksen Odysseyksesta nerokkaasti pitkän paluun kotiin matkalla, mikä on täynnä erilaisia vaikeuksia. Joycelle yksi päivä ihmisen elämässä on koko maailman päivä.

Tallaisista rehellisistä ja aidosti omaperäisistä romaaneista on edelleenkin kova puute. Harva romaani vaikuttaa nykyaikana yhtä paljon kulttuuriin kuin Odysseys. Lukijaa on hyvä muistuttaa kirjan todellisesta arvosta unohtaen sen, että se on mestariteos ja hypätä rohkeasti kirjan omaan maailmaan ja löytää sieltä helmiä. Ohjelmassa kerrotaan, miten Joyce uskalsi katsoa Irlantia "palvelijan rikkinaisen ikkunan läpi suurennuslasilla". Se ei ollut tuohon aikaan kirjallisuudessa lainkaan tapana. Mutta ei ollut elämässäkään kaikista vallankumouksista huolimatta. Joyce antoi kasvot tavallisuudelle, vaikka kirja vaikuttikin tuohon aikaan puhuessaan ihmisen intiimeistä asioista niiden oikeilla nimillä, lähinnä saastalta ja härskiltä sekä epäsovinnaiselta pornolta.

Onhan sitä toki paljon kirjassa. Mutta on se paljon muutakin. Kirja on eräänlainen opas vapaan kirjoittamisen ja niistä kirjoittamisen maailmaan kuunnellen vain omaa sisintään. Se on myös monelle kirjailijalle kirjoittamisen ylittämätön koulu, mikä pitää kahlata tunteella ja järjellä lävitse. Niin kuin se oli aikoinaan eräänlainen koetinkivi lukijalleen, uskalsiko hän lukea silloin kokeellista romaania, joka uskaliaasti yhdisteli toisiinsa eriparisia tapahtumia ja tunteita, on se nykyjäänkin vielä siitä huolimatta hyvin vähän luettu ja tunnettu kirja. Joycen älyllinen kapinointi katolisen kirkon taikauskoista maailmaa vastaan oli tärkeä myös sen ajan muille vapausaatteille ja tuki niitä mm. päätään nostaneita sosialismia ja feminismiä.

Mutta mistä kirja kertoo muusta kuin yhdestä Dublinissa tapahtuneessa päivästä muutamien ihmiskohtaloiden kokemana? Siihen onkin vaikeampi vastata suoralta kädeltä, jos lukukokemuksesta on vierähtänyt jo pitempi aika, kuten minulla (siksi tilasin sen kirjastosta lukeakseni sen uudelleen). Kirjan juoni on yksinkertaisen selvä, vaikka pisteestä a. ei edetä pisteeseen b. vain olankohautuksella vaan enemminkin monen eri hajanaiset yksityiskohdan kautta. Päähenkilö Bloom ei halua olla kotonaan, koska hänen vaimollaan on suhde toiseen mieheen. Hän ostaa munuaisia, käy hautajaisissa, hankkii ilmoituksia, syö lounasta ja kiihottuu Gertie MacDowellista Sandymore Strandin rannalla.

Sitten Bloom seuraa Stephen Dedalusta ilotalokortteleihin. Sieltä hän saattaa nuoren humalaisen ystävänsä kotiin Eccle Streetille missä he keskustelevat, kunnes Bloom taas palaa vuoteeseensa Mollyn viereen. Bloomin nukkuessa Molly vaipuu unelmoimaan: "Ensin minä panin hänen kätensä hänen ympärilleen kyllä ja vedin hänet päälleni niin että hän tuntisi rintani. Pelkkää kyllä ja hänen sydämensä hakkaisi kuin hullu ja kyllä minä sanon Kyllä (Odysseys Episodi 18.)" Tämä kyllä on tärkeä kyllä myös tarinan lopussa. Romaani loppuu siihen, kun Bloomin vaimo runkkaa vuoteellaan yksinään. Aika moinen juoni ja paukkaus tuon ajan niuhottajille nieltäväksi.

Odysseissa puhutaan muustakin kuin runkkaamisesta ja yhdistellään simultaanisesti toisiinsa nautinto ja siitä puhuminen sekä sen vaikutus, mikä näkyy suorapuheisuutena, mutta ei millaisena tahansa, vaan runollisen herkässä totuudellisessa hengessä, siitä samassa, mistä sekä miten, Svetlana Alekseijevitsin kirjassa Neuvostoihmisen loppu (Tammi 2013) että myös yhtä varmasti Karl Ove Knausgaardin Poissa päiväjärjestyksessä (Like 2018) -kirjoissakin KYLLÄ! puhutaan ja ajatellaan. Joycen yksi erikoinen piirre on hänen tarkka kielellinen ja draamallinen tajuntansa, jossa on nähtävillä selkeitä vaikutteita 1800-luvun lopun tärkeimmän dramaatikon, norjalaisen Henrik Ibsenin teoksiin.

Joyce opettelikin norjaa ymmärtääkseen paremmin Ibseniä ja hänen teoksiaan. Joyce osoittaa miksi menneisyyden ja nykyisyyden välillä näyttää olevan kyseenalaistamaton jatkumo, joka oikeuttaa, ja jopa velvoittaa, ennalta määrättyä tulevaisuutta koskevat ratkaisut. Kyseessä on tietenkin vanha tuttu valtaapitävien instituutioiden kasvatuksen avulla ylläpitämä menneisyyteen takertuminen, nostalgian nimissä kristillisiä kunniallisen ja työteliään sekä kuuliaisen alamaisen arvoja kunnioittaen kaikessa hiljaisuudessa. Kaikki tämä tämä suoraan ja rivien välistä luettava välinpitämätön ja kuriton suhtautuminen vallalla oleviin käsityksiin ihmisen autonomisesta oikeudesta omaan lyhyeen elämäänsä sekä kyvystä toimia parhain päin ilman välikäsien neuvoja ja määräyksiä, on suututtanut oman aikansa katoliset moraalinvartijat ja muut järeät murahtelijat.

Näissä taiteen muotokuvissa on aina ainakin yksi suuri ongelma: niistä saa sellaisen (ja usein myös hyvin pintapuolisen kuten tästäkin dokumentista) käsityksen, että taide olisi vain mestareita ja mestariteoksia, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Taide on (osittain) koko ajan uudistuvaa ihmisten itsensä itselleen muistutukseksi ihmisyydestä tekemiä dokumentteja, ja se voi olla niin hetkellistä, ikuista kuin aavistuksenomaista. Joycen varjoon jäävät irlantilaistaitelijat pitäisi nostaa esille ja hieman tutkia ja verrata niitä, kuten kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1995 voittajanut Seamus Heaney (Ojanpiennarten kuningas WSOY 1995 ja Ukkosvaloa WSOY 1997 sekä Soran ääniä WSOY 2007). Mutta ehkä myös muitakin laajalla kammalla sadan vuoden ajalta haravoiden ja verrata keskenään irkkukirjalijoiden kieltä, tapaa kertoa asiansa, ja limittyä niin menneeseen kuin tulevaankin.

Onkohan kirjoituksilla kovinkaan paljon eroa? Mielenkiintoinen kysymys on, mikä niitä yhdistää muu kuin irlantilaisuus? Känkkäränkkäisyys vai jokin muu iso ja yhteinen nimittäjä? `Vai ei mikään (tai ehkä pienin yhteinen...?). Ainakin vapaudesta ja suvaitsevaisuudesta heillä on yhteistä sanottavaa. Esimerkiksi tämän päivän ultranationalisteille ja kansallisuuksien puhtauden suojelijoille Joycella oli selvä sanoma: hän ei innostunut historiallisen irlantilaisuuden etsimisestä, koska sellaista ei hänen mielestään ollut olemassakaan. Joyce oli lahjakas monella muullkain tapaa kuin vain kirjalijana, mutta aivan erityisesti ymmärtäessään suurten legendojen ja puhtaiden ideologioiden vahingolliset vaikutukset, niin yksilöihin kun kokonaisiin kansakuntiinkin.

Sen sijaan että olisi alkanut vouhottamaan voimiaan kuluttaen asiasta, hän halusi tuoda kirjoissaan ulkoisia vaikutteita irlantilaisuuteen toimen filosofisessa mielessä kaikenlaista sepitteellistä onttoutta ja hämäämisyrityksiä vastaan. Televisiodokumentissa irlantilaiset haastateltavat vetävät hieman kotiinpäin mm. keskustelussa Joycen irlantilaisuudesta, vaikka hän inhosi silloista Irlantia ja se häntä ja Joyce eli vapaaehtoisessa maanpaossa käyden maassa vain kolme kertaa sen jälkeen kun oli sieltä muuttanut 1910-luvulla pois. No sallittakoon se heille, sillä he antoivat meille ja maailmalle James Joycen.

Tänään suurimmista kaleistaan vapautuneet irlantilaiset ovat juuri sellaisia, kuin mitä tuolloin Joyce toivoi heidän joskus olevankin: vapaasti ajattelevia ja kirkosta vieraantuneita (onnellisia?) nykyirlantilaisia (monikulttuurisia) nauttimassa maailman tarjoamista monista avoimista mahdollisuuksista. Kirjassa on kaikki, tiskipöytä mukaan lukien, erään ohjelmassa esiintyneen irlantilaisrunoilijan sanoin. Ja mikä tärkeintä: Joyce osaa zoomata laajasta panoraamasta lähikuvaan nähden lähelle ja kauas samaan aikaan, ja se on jotain suurta ja mestarillista vieläkin kirjallisuudessa, varsinkin suomalaisessa, jos sitä olisi edes vähän (en tiedä kun en koskaan lue suomalaista kirjallisuutta ja olen siksi ehdottomasti väärä yksilö sanomaan asiasta juuta tai jaata, kun ei edes kiinnostakaan).