Yhteiskunnallinen kirjallisuus ja journalismi amerikkalaisesta perinteestä katsottuna

Teksti Harald Olausen

Mitä isot edellä, sitä pienet edellä voi hyvin sanoa amerikkalaisen kirjallisuuden yhteiskunnallisesta merkityksestä koko maailmalle 1900-luvulla. Silloin kirjoillakin oli väliä, mitä niissä nostettiin esille ja millä tavalla ne esitettiin suurelle yleisölle. Alkuaikoina journalismin ja kirjallisuuden raja oli hämärä.

Twainin ja Steinbeckin sekä Faulknerin maassa toimittajilla on aina ollut esikuvansa hyvin tarkasti oman aikansa haavoja kirjoituksillaan aikalaisilleen avanneista kirjalijoista. Voi sanoa että noista ajoista juontaa juurensa Watergate toimittajana tunnetuksi tulleen Carl Bernsteinin määritelmä myös hyvästä journalismista, joka oli aina luonteeltaan tutkivaa journalismia, ihan kuten sakasalainen Gunter Walldarfin kohupaljastukset 1980- luvulla turkkilaiaista siirtotyöläisistä.

Matka maailman ensimmäisestä sanomalehdestä, 1600-luvun Oxford Gazetten tiedonannoista juorujen ja vallan sekä mahdin sylikoiraksi ja myöhemmin poliittiselle vallalle "kriittiseksi" sekä itsenäiseksi toimijaksi, on ollut pitkä ja vaivalloinen erityisesti Amerikoissa. Kyseessä on ollut se sama yksilön "hobbes-smithiläinen" perusongelma on se, mistä Arthur Young kirjoitti vuonna 1787: "Antakaa ihmiselle omaksi karu kallionnyppylä, ja hän muuttaa sen puutarhaksi; antakaa hänelle vuokralle puutarha ja hän muuttaa sen yhdeksässä vuodessa autiomaaksi. Omistamisen taika muuttaa hiekan kullaksi."

Yhdysvaltalainen Morning Post tammikuussa 1847 kirjoitti, että emme edes kuvittele, että ihmisluontoa hallitseva itsekkyys olisi koskaan voitettavissa, mutta me voimme suunnitella yhteiskunnan lait ja instituutiot sellaisiksi, että ne tukevat sitä niin vähän kuin mahdollista. Economist lehti vastasi, että Post ilmeisesti kuvittelee että koska lait ja instituutiot on tarkoitettu edistämään julkista etua niiden tekevän yhteiskunnan; mutta toisenlainen filosofia esittää yhteiskunnan ihmisyksilöiden vaistojen luonnolliseksi tuotteeksi.

Kaikki hyvä journalismi on kantaa ottavaa tutkivaa journalismia ja taas päinvastoin, kaikki huono on sitä kaikkea muuta kantaa ottamatonta viihdykettä, mikä kulkee journalismin nimellä, mutta on tosiasiallisesti joko halpahintaista kaverijournalismia, tekstimainontaa tai propagandaa - journalismin alennustiloja, joita journalismiksi naamioitunut bisnesmaailmaa päivittäin viihdekanaviltaan meille edelleenkin mainosten nauttimisen lomassa tarjoilee (tämän voi parhaiten todeta kuuntelemalla hetki kaupallista paskaradiotarjontaa).

Uusi journalismi on Suomessa harvinaista mutta maailmalla tunnettua sen kuuluisimman edustajan gonzojournalismi-sanan keksineen Hunter S. Thompsonin The Rolling Stone- aikakauslehteen kirjoittamista tajunnanvirta-artikkeleistaan, jotka herättivät maailman tylsistä dokumentaarisista jutuista nauttimaan laadukkaasta ja mielikuvitusta avartaneesta proosajournalismista. Tästä hyvänä esimerkkinä Truman Capoten Kylmäverisesti-romaani (Tammi 1966), josta löytyy myös hyvin varustetuissa kaupunkikirjastoissa hieno elokuvaversio.

Ihmisten puolesta puhuminen ja ongelmiin puuttuminen ei siedä kompromissejä tai sopuilevaa vesittämistä, kuten liberaaliyhteiskunta on oman totuutensa miinoittanut. Albert Camus kirjoittaa taustalla vaikuttavasta ehdottomuuden etiikasta (Cato) näin: "Niin hän käsittää myös miten tärkeä on vastata tähän kysymykseen, koska se edellyttää ratkaisevaa tekoa. Sydämelle nämä asiat ovat itsestään selviä, mutta niitä on tutkittava syvällisemmin, jotta myös järkemme näkisi ne selvästi."

Yhteiskunnasta ja filosofiasta kirjoitettuja utopioita vaivaa usein se, että toteutuakseen ihmisten tulisi olla enkelten kaltaisia hyviksiä. Ei ole mikään suuri salaisuus, että toimittajat menevät juuri siksi joskus lankaan valheen edessä, ja nuoret toimittajat kokemattomuuttaan hieman useammin, ja jos et käytä tämän ilmaistaksesi omaa sananvapauttasi, menetät sen (Median valta -raportin mukaan vuodelta 2007, kolme neljästä haastatellusta katsoi median vallan kasvaneen Suomessa).

Lehdistön kehitys siitä, kun Ensimmäisten joukossa vuonna 1906 kirjailija Upton Sinclairin romaani Chicago - nykyajan romaani (Good Press, 2021 ) paljasti Chicagon teurastamoissa käytettyjä rikollisia mentelmiä ja hengenvaarallisia työolosuhteita aikana, jolloin amerikkalaiset suuryritykset taistelivat voimakkaasti työntekijöiden oikeuksia vastaan ja manipuloivat medioiden avulla kuluttajien mieliä itselleen sopiviksi. Sinclairin kirjalliset paljastukset osuivat suoraan hermoon ja niiden vaikutukset olivat amerikkalaisessa yhteiskunnassa valtavat.

Kirjan mukaan teurastamot ostivat sairaita eläimiä ja syöttivät ihmisille myös sammioihin pudonneiden ihmisten lihaa. Skandaali oli laaja varsinkin kun vielä paljastui teurastamon omistajien lahjoneen terveystarkastajat ja viranomaiset. Oli selvä, että Siclairista oli tullut vaarallinen henkilö suuryrityksille ja suuromistajille ympäri maata. Yhdysvaltain kongressin tutkimuksissa Chicagon teurastamojen oloista paljastui vielä, että hygeniamääräyksiä oli rikottu vieläpä räikeästi ja työntekijöillä esiintyi vaarallisia ja tarttuvia tauteja, kuten keuhkotuberkuloosia.

Kamalinta Siclairin paljastuksissa oli se, etteivät omistajat ja johtajat tuntuneet välittäneen ongelmista tippaakaan suurten voittojen odotuksen sokeuttamina. Noihin aikoihin Yhdysvalloissakin viranomaiset keskittyivät päätoimisesti anarkistien metsästämiseen ja työläisten lakkojen murtamiseen sekä työläisten alkeellisia perusoikeuksia vaatineen ay-liikkeen hajoittamiseen. Kukaan muu kuin Sinclairin tapaiset vasemmistointellektuellit eivät puolustaneet köyhiä ja osattomia tavallisia ihmisiä ja heitä haukuttiin medioissa "haihattelijoiksi" ja mustamaalattiin kaikin mahdollisin keinoin.

Kirja ilmestyi ensin jatkokertomuksena sosialistisessa lehdessä Appeal to Reason, jonka toimittajana Sinclair tuolloin työskenteli. Kirja on järkyttävää luettavaa nykyihmiselle, sillä kirjan mukaan sairaat työntekijät yskivät verta työajalla teurastamossa. Jotain hyvääkin skandaalista aiheutui, sillä sen seurauksena Yhdysvaltoihin perustettiin elintarvike- ja lääkevirasto FDA:n edeltäjä.

Sinclairin kirjat kiehtoivat 1900-luvun alun nuorta taide- ja sosialistiälymystöä (uskokaa tai älkää, sellaista oli vielä tuolloin olemassa) jopa niin, että tunnettu vasemmistotaiteilija Kössi Kaatra kustansi Sinclairin vuonna 1907 ilmestyneen kirjan Pörssiylimys: erään amerikkalaisen miljoonamiehen elämäntarina (suomentanut H. P. ilmestynyt sarjassa Markan kirjasto n:o 2. Kössi Kaatra Tampere 1907).

Lieneekö Kaatra itse ottanut oppia tai osviittaa Sinclarista, kun hän poliittisena pakolaisena julkaisi Ruotsissa oman kirjansa vuonna 1919 Punaisia ja valkoisia (ja uudelleen ntamo 2019). Punaiset ja valkoiset on runoilija kari Aronpuron mukaan 60-luvun sitaattitekniikasta innoittuneiden aineistoromaanien kaukainen edeltäjä. Sen monet äänet tarjoavat 'vieraan sanan' metsästäjille runsaat riistamaat.

Upton Sinclairin, joka mainittiin Peter Greenwayn surkeassa Sergei Eisenstein-elokuvassa (2015 ), vuonna 1935 kirjoittamasta kirjasta Candidate For Governor And Wow I Got Licked paljastuu myös yksi yhtymäkohta lisää kotimaiseen Kössi Kaatraamme. Molemmat ulostettiin johtavan valtakoneiston toimesta syrjään yhteiskunnallisilta näyttämöiltä häiritsemästä. Sinclairin kohtalo on Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa omassa sarjassaan ennakkotapaus, minkä jälkeen vaalit kuin vaalit on hoideltu saman kaavan mukaan.

Vuonna 1934 Suuren laman aikaan Kalifornian kuvernöörivaaleissa sosialistien ehdokas Upton Sinclairia vastaan aloitetusta loanheittokampanjasta alkoi maassa lähes rikollinen yleisen mielipiteen manipuloiminen suurella rahalla valtamedioiden avulla. Sinclair oli vaalien ehdoton ennakkosuosikki, mutta hänet tiputettiin taitavalla ja ammattimaisesti masinoidulla mustamaalaamiskampanjalla alas pilvilinnoistaan, joista hän kertoo lisää kirjassaan.

Kampanjan hoitivat kostoksi kulissien takana valtamedioiden ja poliitikkojen yhdessä muodostama "likaisten temppujen osasto", jossa hyvistä tavoista tai ylipäätään mistään hyvästä, saati sitten vallitsevista laeista, ei välitetty.

Sinclairista tuli näiden vaalien jälkeen näkymätön hyljeksitty ja vihattu, mutta samalla myös presidentiksi mielivälle tuiki tarpeellinen muistutus amerikkalaisesta korruptoituneesta vaalijärjestelmästä ja yhtä korruptoituneista valtamedioiden merkityksestä sen ylläpitämisessä.

Ja vaikka hän ei pärjännyt politiikassa suuryritysten- ja omistajien maksettuja marakatteja, näitä kovan linjan oikeistohaukkoja vastaan, hän jätti meille perinnöksi vallan ja omistamisen ehdottoman oikeutuksen sekä yksinvallan kyseenalaistamisen ja epäkohtiin puuttuvan eettisen asenteen Chicago-kirjassaan periaatteella, jokaisella hyvällä teolla on merkitystä.

Tänään tämän ajatuksen merkitys on valtava. Kaikki hyvä ja ihmistä kunnioittava kirjallisuus, mikä osaa ja jaksaa kuunnella ja ymmärtää katsoa oikeisiin paikkoihin, noudattaa samaa kaavaa kuin tutkiva journalismi, se on rehellistä, subjektiivista t.s omakohtaista ja maailmaa kriittisesti havainnoivaa, kuten vaikkapa norjalaisen Kar Owe Knausgaardin kirja Poissa päiväjärjestyksestä (LIKE 2018), jonka raastava tunnustuksellisuus ja epäpyhä aihe viiltävät pikkuporvariston tunnetusti kylmää selkäpiitä sivu sivulta musertavalla voimalla.