Yli maan ja veden: W.G. Sebald valittuja runoja 1964-2011

Teksti Harald Olausen

Saksalaissyntyinen älykkökirjailija W.G.Sebald on "wittgenstenilainen" varoittaessaan lukijoitaan, etteivät nämä likisty oven ja saranan väliin. Kyseessä on tietenkin kuuluisa metafora puurojen ja vellien sekoittamisesta keskenään ja varoitus siitä, ettei lopuksi lapsikin lentäisi pesuveden mukana ulos, sillä hän tunnustaa tietävänsä, että jossain on olemassa sinetöity maailma, joka on mykkä.

"Voin yhä kuulla hänen pehmeän kuorsaavan läpi yön, nähdä hänen laskeutuvan…"

Parhaimmillaan Sebaldin runot ovat kuin vastalääke nykyisin vallassa olevaa ajattelemattomuutta vastaan edustaessaan pehmeää kyynistä realismia. Miksi? Koska kyynisestä realismista on maailmalla kristillispohjaisia vääriä todistuksia ja syytöksiä elämää latistavasta merkityksettömyyden ylistyksestä sillä, sitä ei pahimmillaan ohjaa olosuhteet ja ilmapiiri, jota vastaan hyvin tiedetyt tosiasiat puhuisivat.

"Koiran silmä tavoittaa kaiken yhä sellaisena kuin se alun pitäen olikin…"

Sebald puhuu itsestään ja kertoo kokemuksistaan. Hyvän kirjailijan tavoin hän on etäännyttänyt itsensä typistetyistä kertomuksistaan, eikä poikkea paljonkaan esimerkiksi runouden todellisista suurnimistä ja esikuvista, kuten Francois Villonista, joka aloittaa Testamenttinsa (Otava 1983) kertomalla itsestään ja sen jälkeen muuttuen itse itsessään muistelevaksi minäksi:

"Vuonna neljätoista viiskytkuus minä, Francois Villon, oppinut, mieleltä terve, totesin rennosti, mut pala kurkussa, ett on syytä työnsä punnita, kuten Vegetius arvelee, viisas roomalainen. Muuten vois pahoin harhaan mennä ihminen." Villon siis asettaa runouden askelmerkit ja Sebald vastaa: "Yhdeksäntuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta Zarvan manasi saadakseen pojan ja nyt hänen jälkeläisensä polkumyyvät taivaan salit."

Sebaldissa itsessään runoilijana häiritsee sekä selvästikin liian vähän kirjoittaminen, runous kas kummaa, kun on koko elämän kestävä kestävyyslaji eikä vain pelkkä pila tai kokeilu, että myös Sebaldin liian selvä velka suurille esikuvilleen. Myös tietynlainen keskeneräisyys ja vieraan kuuloinen kitkerä vaikerrus alkaa häiritää pidemmälle luettaessa. Sebald kuitenkin näkee olevaisessa maailmassa näkyviä ja näkymättömiä ongelmia ja todistaa maailman olevan täynnä Herakleitoksen tapaan vastakohtaisuuksia.

"Kuin menneen ajan maantietelijä maalaan sinne tänne leijonan..."

Jo Herakleitos koetti ymmärtää jumalan tai logoksen edesottamuksia ilman suurempaa menestystä mutta viitoitti aloitussanoillaan "Jumala pitää kaikkea kauniina, hyvänä, oikeana, kun taas ihmiset ovat alkaneet katsoa mitä oikeaksi, mitä vääräksi, ja kun on kuunnellut ei minua vaan logosta minussa, viisasta on silloin tunnistaa kaikki yhdeksi ja samaksi", tietä myöhempien aikojen epäilijöille ja sanasepoille, kuten jumalasta puhuvalle G.W. Sebaldille löytää ne molemmat.

"Oli kuin olisin maannut matalan taivaan alla hengittäen neulansilmän läpi…"

Sanat ovat joissain runoissa niin typistettyjä ja lauseet merkityksineen niin keskosia, ja kuin ulos pimeään maailmaan hapuilevina liian aikaisin heitettyjä, että lukija alkaa epäillä niitä hämärän tehtailuksi ja asioiden marssijärjestysten listoittamiseksi ihmisten yksinkertaisia ymmärryksiä helpottamaan. Mutta näin tulee myös todistetuksi se, että subjektiivisuus (MINÄ) on totuus: sillä muutoin  unohtaisimme sen mikä ajattelussa oln arvokkainta eli ihminen itse ja hänen ajattelunsa.

"Lopulta jäävät jäljelle vain ne jotka voivat istua rummun ympärille…"

Siitä myös juontuvat tiettyjen runojen sekavuus ja selkeä epäonnistuminen, Joskus ne ovat haikumaisen ohuita napattavaksi kiinni lennosta, joskus taas liian opettavaisia täynnä nöyristelevää (näsä)viisautta. Toisinaan taas niitä rusikoi utuisuus ja eräänlainen fatalististen merkitysten hämäryys siitä huolimatta, että Sebaldin järki todistaa, ettei mikään voi koskaan muuttua.

"Kuolemmeko todellakin vain kerran..."

Tämän kaiken Sebald tekee taatuksi tavaramerkikseen kiusallisen selvästi alleviivaten jo heti aluksi mm. runossaan Tirolin Schattwald miten hämäryyden reunaan kiinnitetyistä merkeistä ja "Varjojen talossa" legendan alussa salakirjoitus alkaa purkautua olioiden ollessa jotain muuta, kuin voisi päätellä sekaannuksena aina tavallisten kanssakulkijoiden kesken. Lukijat ovat siis hänestä pönttöjä ja ihan kuin typerä ajattelu olisi kuin sosiaalidemokraattien puoluekokouksen iltajuhlan kännijatkot. Kivaa!

Tätä eroa kuvaa Isiah Berliinin Siili ja kettu -kirjassa (Otava 2004) esittämä Puskinin ja Dostojevskin vastakohtaisuus. Venäläinen kirjallisuus jännittyy hänen mukaansa näiden kahden kirjailijan välille. Dostojevskin kuuluisa Puskin-puhe valaisi enemmän Dostojevskin omaa neroutta, kuin esitti Puskinin kettujen kettuna (Aisykhlos: kettu tietää monta asiaa, mutta siili yhden suuren).

Sebald on itse kettu. Hän tietää paljon, mutta ei  selvästikään runoudesta, joka on aina ollut älykköjen pätemisvyöhykkeellä listan kärjessä sisältäen väitteen korkeammasta ajattelutavasta, mitä se ei missään nimessä ole, kuten Francois Villonin tekstit ja esimerkki todistavat. Se on jotain ihan muuta. Mutta miksi Sebaldin runoja sitten kehutaan? Se onkin paljastava kysymys. Googlatkaa ketkä niin tekevät. Ei kukaan asiantunteva taho ainakaan. Eikä ainakaan täydestä sydämestään.

Dostojevski, joka oli Berlinin mukaan siili jos kuka, vääristi Puskinin yhden universaalin viestin kantajaksi, mikä oli hänen mukaansa keskeistä Dostojevskin omassa universumissa, mutta tavattoman kaukana Puskinin muuntautumiskykyisen nerouden monista erilaisista alueista. Tätäkö Sebaldkin haikailee oman erinomaisuutensa kruunuksi kirjoittamalla runoja? Kyllä! Tätäkö temppua yrittävät myös ne väärän rahan profeetat, jotka ovat näkevinään Sebaldin runoissa enemmän kuin niissä on? Kyllä!

"Loputtomuudessa kaikista elämyksistä tulee Ehkä katkeria…"

Jos olisin ensimmäiseksi tutustunut W.G Sebaldin tuotannossa hänen runoihinsa, joita on suomeksi julkaistu kirjassa Yli maan ja veden (artemisia 2022), en olisi todennäköisesti koskaan vaivautunut lukemaan hänen hienoa ja omintakeista proosaansa, mikä olisi ollut todella sääli, sillä Sebald on kyllä taidokas ja innostavan erilainen valtavirrasta poikkeava prosaisti mutta runoilijana ei kovinkaan innostava ja kiinnostava.

"Mutta kuitenkin varmuus siitä Että ihmisen sydän Voidaan musertaa kappaleiksi…"

Yleensäkin runoilijan ja prosaistin ero on fundamentaalinen, ja vaikea pala purtavaksi osaavimmillekin säädyille. Siinä ovat onnistuneet kunnolla vain kaksi; kirjeenvaihtoystävät ja kirjallisuudennobelistit, ruotsalainen Tomas Tranströmer (1931-2015) ja venäläinen Joseph Brodsky (1940-1996), jotka molemmat ovat sekä älyllisiä että myös lämpimiä, ja niin itseensä kuin eteensä tarkasti nähneitä, avarasti ajatelleita maailmankansalaisia kriisit jatkuvasti kantapäillään kiusanaan lukijoidensa iloksi.

"Itsestään jättää muotokuvan aikomattaan…"

Sebaldin proosateokset Austerlitz (Tammi 2002) Vieraalla maalla (Tammi 2004) ja Saturnuksen renkaat (Tammi 2010) sekä Merkintöjä Korsikasta (Tammi 2016) ovat pieniä mestariteoksia, joiden pariin mieli palaa aina virkistyäkseen, mutta Sebaldin runoista en löydä samaa hetkeen kiinnittymisen herkkyyttä ja ohikiitävyyden sivaltavuuden ylistystä tai piikkejä sokraattista epävarmuutta nokkelana pilana absudiin vakavuuteen ja kysynkin siksi: ottaako hän saksalaisena itsensä liian vakavasti?

"Lannistuneena tutkin aamulla kahvini poroja…"

Sebaldin runoista löytyy hänelle myös romaaneistaan tutuksi tullut tunnistettava maailmansa. Hienous onkin siinä, että hän ymmärtää maailma olevan vain pahainen ja merkityksetön väliasema, jonka ohi asioita vain kulkee, ja valuu kädestä meidän jäädessä kaikesta tästä sivulauseissa todistavaksi, ihan kuin meillä ei olisikaan osaa tai arpaa maailman arvoituksen ratkaisemisyrityksessä. Tyhjän maiseman vastaus on juuri tätä, kun se ei  Sebaldin mukaan odota meiltä mitään.

"Käsiohjelma listaa hiljattain edesmenneen vuosisadan julmuuksia sikermän tiukusin ja symbaalein orkestroituja ruokottomuuksia."