Ylitsepursuava natokiima
Teksti Harald Olausen
Nato-mielinen valtiojohto teki viisaasti, kun ilmoitti ettei ilmoita natokantaansa vasta, kun ilmoittamisella ei ole mitään merkitystä eli siinä vaiheessa, kun muu maa on myllerretty ovelan natopropagandan myötä suosiolliseksi natoratkaisulle, eikä edes vasemmistoliiton perinteisesti natoon kielteisesti suhtautuneista kansanedustajista löydy yhteistä rintamaa natoa vastaan. Peli alkaa olla jo selvä, kun vihreät ovat yksimielisinä hyväksymässä natojäsenyyden - mikä ei tietenkään aiemmin kokoomuksen puisto-osastoksi kutsutun nuoren ja koulutetun hyvinvoivan eliitin asenteita katseltaessa poikkea totutusta. Mutta että kuudella vuosikymmenellä edistyksen merkkinä ollut demareiden rauhanpoliittinen yhden miehen oppositio, Erkki Tuomiojakin ilmoittaa julkisesti äänestävänsä naton puolesta, tuntuu jo lähes petturuudelta ja rikolliselta eri mieltä olemista ja vaihtoehtoja etsivää skeptistä poliittista humanismia vastaan.
Kohtalon ironiaa on se, että Erkki Tuomioja kirjoitti postorwellilaisen kirjan Vaihtoehdottoman demokratian kritiikki (Otava 1980), missä kritisoitiin suomalaisen poliittisen konsensuksen totuutta kaventavaa ja moraalia mädättävää vaikutusta. Aikoinaan kirja ei herättänyt pientä radikaaliälymystöä lukuun ottamatta sen kummempia myrskyjä tai mutinoita. Nyt teksti olisi ajankohtaisempi ja tarpeellinen muistutus maan tavasta hiljaisesti vyöryttämällä syöttää enemmistön tapaan vain yhtä ratkaisua, vailla vaihtoehtoa itse Tuomiojallekin, jonka sanotaan tulleen entisenä rauhankyyhkynä korkeassa 75-vuoden iässä poliittisesti impotenttina natokiimaiseksi (entisen vasemmistoliiton kansanedustajan ja mepin Esko Seppäsen suomalaiseen keskusteluun aikoinaan lanseeraama termi) tavalla, minkä jälkeen voi vain ihmetellä ovelan natopropagandan voimaa vaihtoehdottomassa demokratiassamme.
Kun Venäjä alkoi brutaalin hyökkäyssotansa Ukrainaa vastaan helmikuun lopulla suomalaisten enemmistö oli vielä selkeästi natovastainen. Silloin naton puolustajat alkoivat toimia, Yhtäkkiä medioissa alettiin esittää jamesbondimaista jännitysjatkosarjaa natoon liittymisen välttämättömyydestä, mitä auttoi Putinin propagandan ylilyönnit ja venäläisten räikeät siviileihin Ukrainassa kohdistamat ihmisoikeusrikkomukset. Ensimmäisten sotaviikkojen jälkeen säikähtäneet kansalaiset saatiin ajettua kaikkialta medioista rummutetun ovelan ja vaihtoehdottoman natopropagandan avulla satimeen ilman, että edes vasemmistoliitto kykeni esittämään uskottavaa vaihtoehtoa. Siitä todisteena A-studion keskustelu 5.5. Millainen Suomi olisi natomaana-keskustelu, missä vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulan puhui läpiä päähänsä aidanseipäästä, kun muut puhuivat aidasta. Aiemmin terävänä havainnoitsijana ja fiksuna pidetyn Kontulan pisteet laskivat keskustelun kuluessa epä-älyllisessä tunnemössössä hälyttävän alhaalle.
Esko Seppäsen natokiima kuvaa hyvin myös Tuomiojan kirjassaan vaihtoehdottoman demokratian kuvaaman tyhmyyden maksiimia. Siihen kuuluu yhden tunneperäisen mielipiteen varjolla kyky manipuloida miten haluaa koko kansan mielipide ilman, että keskustelussa oikeasti esitettäisiin eriäviä mielipiteitä tai todellisia vaihtoehtoja. Kun seuraa minkä tahansa median ylitsepursuavaa natokiimaa, huomaa niissä yhden yhteisen piirteen; ne hehkuttavat pikkupoikamaisella innolla mieliimme kuvaa natosuojasta, joka laskeutuisi päällemme natojäsenyyden hyväksymisen jälkeen niin tehokkaasti, että parhaimmatkin myyntipuheet jäävät jälkeen jo alkumetreillä. Esimerkiksi Ylen uutiset ovat ottaneet tehtäväkseen kuvittaa natojäsenyyden erinomaisiksi kehuttuja puolia rauhoittelemalla Venäjän markkinoiden menetyksestä säikähtäneitä, esittelemällä suomalaisen aseteollisuuden potentiaalista myyntiarsenaalia natojäsenyyden kanssa samaan aikaan avautuville natomaiden keskinäisille asemarkkinoille.