Yllättäviä uutisia
Teksti:
Harald Olausen
Kun katson televisiosta BBC:n tuottamaa laatudraamaa
Kerrostaloelämää, mietin, miten britit ovat loistavia kuvaamaan pinnan alla
kiltin ulkokuoren alla roihuavia muiden silmissä kiusallisiksi kokemiaan
tunteita, joita ihminen joutuu suitsimaan ympäristönsä paineista vaikuttaakseen
normaalilta. Kysymys on meille suomalaisillekin tuttu: vahva yliminä valvoo
tekemisiämme ja heikko itsetunto moittii, kun luulemme tekevämme ne hullusti ja
kaikkien nauravan juuri siksi meille. Tämä pelon ja luulon takaraivoomme
piintynyt uhka yhdistää brittejä ja suomalaisia ja tekee tästä
televisiosarjasta kiinnostavan. Mistä sitten on sopiva puhua ja millä tavalla?
Britit osaavat puhua pötyä jaarittelemalla niitä näitä sanomatta mitään
todellista tai paljastamatta mitään aitoa itsestään. Se on myös televisiosarjan
toisen jakson Yllättäviä uutisia punainen lanka. Ihmiset ovat joutuneet tavalla
tai toisella vakavien tunnekriisien valtaan ja kipuilevat sen kanssa, mitä
päästää ulos, mitä pitää sisällä ja pystyykö tässä hässäkässä pitämään päänsä
selvänä. Se mikä sarjassa on mestarillista, on löytää uusia näkökulmia
vanhoihin aiheisiin, kuten seksuaalisuuteen, vanhenemiseen ja kuolemiseen,
pettämiseen ja orastavien suhteiden vaikeisiin alkuihin. Kun kyseessä ovat sekä
kiusaukset että kiusaaminen, ryhmäpaineet ja oma epävarmuus, syntyy näiden
ristiriitojen kutkuttavista törmäyspisteistä juuri sitä todenmakuista draamaa,
mistä elämän rasittavuudet ja ihanuudetkin tunnetaan. Niistä puheen ollen
sarjassa on lämmin myötäelämisen ote ja huumori, huolimatta siitä, että kaikki
paljastuu lopulta vain kivaksi satuiluksi.
Televisiosarjan lähtökohtana ovat ikävät tapahtumat. Kun
miehenkipeä keski-ikäinen nainen ei saa seksiä, hän katkaisee kotonaan katkaisijasta
johdot saadakseen tekosyyllä kutsuttua paikalle korjausmiehen, johon tuntee
vetovoimaa. Hommasta ei ole kuitenkaan tulla mitään, kun alkoholisoituneen
sisaren lesbotytär alkaa kiusata tätiään. Mustan yliopisto-opettajan vaimo on
kuollut eikä hän halua päästää naisen muistosta irti, vaan on tehnyt siitä
itselleen kahleet, joita haluaa kalistella omaa syyllisyydentunnettaan, vaikka
tietää vaimonsa pettäneen häntä. Vanhempi nainen huomaa sattumalta millainen
omahyväinen mies hänellä on. Yrittää karata, mutta kun mies tulee lääkäristä ja
kertoo saaneensa puoli vuotta elinaikaa, vaimo alistuu ja jatkaa uhrautumistaan,
kunnes mies päästää irti. Nuoret ovat harrastaneet satunnaista seksiä ja
kondomi on mennyt rikki. Poika huomaa sen vasta jälkeenpäin ja kertoo tytölle,
joka on tullut raskaaksi. Hän päättää pitää lapsen siitä huolimatta, että on
tavannut jo toisen pojan, jonka kanssa aikoo vakituiseen suhteeseen.
Yksi
yllättävä seikka mihin sarjassa kiinnittyy huomio, on tyypillisen lauhkean ja
etäisyyttä korostavan brittiläisen näyttelemisen puuttuminen.
Hajoamaisillaan paineiden alla olevat sarjan henkilöt ikään kuin alleviivaavat
hölmistyneinä omia reaktioitaan äkillisiin muutoksiin, ja näyttävät varsin hassunkurisilta ja epäuskottavilta, mutta aina silloin tällöin hekin
tajuavat, ettei kaiken tarvitse aina olla hillittyä, silläkin uhalla, että heistä
tulee sovinnollisia omien mörköjensä kanssa. Kaikki se pakonomainen mielistely, teeskentely ja
muiden narrina oleminen tapahtuu yhdessä ja kukaan heistä ei viihdy roolissaan
ja näiden ristiriitaisten hetkien kuvaaminen yhdistettynä inhimilliseen hätään
ja epätoivoon, on televisiosarjan parasta antia.
Sarjan toinen osa yllättää ihmiset omista tunteistaan ja mitä ovat luulleet muista. Kukaan ei ole täydellinen. kaikki tekevät virheitä ja jokaisella on oma päähänpinttymänsä itsestään ja toisistaan, joka harvoin pitää paikkansa siinä todellisuudessa, mitä muut ovat omilla tuntosarvillaan tökkineet. Ongelma on sama kaikkialla. Ihmiset tuntevat toisensa kaikkien peittävien arkiroolien takaa sittenkin kovin huonosti. Ja se jos mikä on ikävää. Sarjassa näytetään miten ihmisen pitää kaikesta huolimatta luottaa omiin tuntemuksiinsa ja ettei muulla ole mitään väliä. Ihminen on vangittu erilaisiin vastenmielisiin pakkoihin ja muiden määräämiin miellyttämisrituaaleihin, siitä nämä purkaukset. Vasta kun valheen voima alkaa hellittää, tarinan ihmiset tajuavat olevansa yksin. Se on se, mikä saa heidät menemään sijoiltaan, ei itse nyrjähtänyt elämä. Ja se on juuri se kammottava väärinymmärtämisen traagisuus, mikä sarjan syvissä vesissä tummana pulpahtelee pintaan, sillä erehdymme ja yritämme ja taas erehdymme. Siinä se oli. Se elämäksi kutsuttu meistä riippumatta. Ehkä perimmäinen ongelma tunteissa on se, että ne menevät ja tulevat mutta ovat samalla peruuttamattomia.
Nietzscheläisittäin sarja myös kysyy: paljonko totuutta ihmiset kestävät? Joillakin heistä kestävyysvaje on kieltämättä suuri. Ja he tuntevat totuuden potkut persuksissaan tämän tästä epäonnistuttuaan huijaamaan itseään ja nähdessään tekojensa seurauksien olevan entistä kamalampia. Niinhän myös orgaaninen elimistö reagoi kivulla totuuteen suoliston myrkyistä tai liian rajuista lihasvenytyksistä, kuten huomaamme sarjan Pilates-opettajasta. Kun televisiosarjan katsoo kokonaan, huomaa osaavien käsikirjoittajien teemana olevan: tuntemisen sisältöön eivät kuulu vain tunteet vaan myös tunteminen, sekä upottaneen televisiosarjaan koko joukon maailmankirjallisuuden merkkiteoksia kuvatessaan ihmismielen synkkiä sisältöjä, ei syyllistäen ja selittäen, vaan taattuun brittityyliin oivallisesti draaman keinoin ihmisten käytöstä ja ajatuksia tutkien hienovaraisen lämpimästi, mutta silti ulkopuolelta välttäen turhaa psykologisointia, tarinan itsensä kuljettaessa katsojaa ajattelemaan sarjassa esitettäviä yleisesti päteviä ja tietoisesti omaksuttuja eettisiä näkemyksiä, jotka on tunnistettavissa roolihenkilöiden vuorosanoista läpi koko televisiosarjan.
Esimerkiksi televisiosarjan miehet ovat ristiriitaisia ja kykenemättömiä solmimaan keskenään ystävyyssuhteita, kuten Shakespearen draamoissa. Sarjassa se on väännetty ohi perinteisen mies-nainen-sukupuoliakselin. Miehet ovat kykenemättömiä kasvamaan aikuisiksi ja kommunikoimaan naisten kanssa tasa-vertaisesti. Miesten, muiden kuin oman itsensä, inho näyttäytyy ikävästi ylimielisyyden hetkinä ylpeyden syntinä - superbiana, kuten Augustinus sitä kutsui - ottaen heidät persoonansa valtaansa torjuen muut ympäriltään. Jane Austenin pidäkkeellistä ja estynyttä maailmaa varioi nuoren mustan miehen ja naisen pikapanojen jälkeinen hiljainen rakastuminen toisiinsa ja yhdessä ujo hapuilu kohti toisiaan. Usein sanotaan, että aikuisuuteen kasvaminen edellyttää sitä, että tajuaa valheen merkityksen elämässään, tarinoissaan ja ympäristössään, ja osaa käyttää itsekin tätä "aikaansaavaa instrumenttia" taitavasti selviytyäkseen monimutkaisista asioista. Tai toisin sanottuna: sen minkä lapsena oppii, sen vanhana taitaa, tietävät psykologit, sillä ihminen noudattaa elämässään ällistyttävän paljon samoja tapoja ja kaavoja käyttäytymisessään läpi elämänsä - siihen tavat, perinne ja uskonnot nojaavat suuressa vallassaan ihmismieliin.
Sarjan kaikki langat yhteen kokoavaa pääosaa esittää vanha nainen, joka ylikierroksilla hössöttäessään omaksumansa roolin mukaisesti, meinaa jaa vanhan koulutoverinsa yli. Tarkkanäköinen vanha koulutoveri muistuttaa naista siitä millainen tarmokas sisupussi hän eli eikä kohtaloonsa alistunut kynnysmatto, jonka lääkärimies pitää pilkkanaan ja panee halvalla joka käänteessä naisen sitä ymmärtämättä tai haluamatta ymmärtää. Ikävintä kaikessa on se, että niin tekevät myös miehen ns. ystävät, samanmieliset ilkeilijät ja manipuloitsijat, jotka pitävät kaikessa aina ja yhtä ehdottomasti yhtä miehen puolesta vaimoa kohtaan. Kun tarkkaan katsoo sarjaa, huomaa sen olevan ibseniläistä elämänvalheen purkamisprojektia nykypäivään sovellettuna, kun vanha nainen on Ibsenin Nukkekodin Noran tavoin miehensä juoksutettavana ja tekee omat ratkaisunsa strinbergiläisessä perhehelvetissä, missä naisen asema on olla hiljaa, ja jos ei tottele, häntä pidetään hulluna, kuten tässäkin sarjassa. Nietzche tulee sarjassa montakin kertaa tutuksi repliikeissä ja vuorosanoissa sekä ihmistyypeissä. Vahvasti mustavalkomaailmankuvaan kasvatettu katolilainen musta yliopisto-opettaja joutuu toteamaan papin neuvottomuudessa todisteen siitä, ettei jumalaa ole olemassa. Samoin vanha rouva yrittäessään hakea apua ongelmiinsa miehensä kanssa papilta, joka ei anna vastauksia mihinkään, kun ei osaa eikä se enää häntä eikä aikoja sitten ihmisten arkielämästä kadonnutta kristinuskoa. Papit ovat edelleenkin tyytyväisiä hyvään osaansa eikä heitä kiinnosta se, että kirkot tyhjenevät tyhjenemistään. Eipä ole niin paljon hommia, kun ne vähäisetkin kirkossa käyneet mummot mumisevat yksin kodeissaan heitä häiritsemästä, sillä edes vanhat mummot eivät enää hae lohtu kirkon sylistä.
Miksi olisikaan? Pappi siunaa ja sanoo aamenen, muuten hän on pihalla kaikesta siitä, mitä nykyihminen on ja haluaa olla nimenomaan oman seksuaalisuutensa tiedostavana ja hyväksyvänä oliona. Eikä suinkaan se kristillinen kylmyys, jossa henki, ajatus ja suunta sekä tarkoituksenmukaisuus olivat tärkeämpiä kuin eroottinen rakkaus, unohtaen tarkoituksellisesti samalla, ettei näkyvä maailmamme ollut koko totuus, vaan että se oli paljon suuremman ja salaperäisemmän maailman heijastumaa, jossa eroottisuus oli elämän polttoaineeksi saatua oman olemassaolon syvällistä oivaltamista, ja sen elämistä todeksi niinä tihentyminä, joilla eroottinen maailma meidän olemukseemme painoi jälkeensä. Ihmisen sisälle oli rakennettu rakkauden sisäinen kellojärjestelmä. Hänet oli ohjelmoitu aavistamaan, oivaltamaan, syttymään ja palamaan rakkauden soihtuna kylmän maailman keskellä, jossa hänen ihmisyytensä toteutui ja puhkesi vasta silloin kukkaansa, kun hän kaipasi tätä kuollakseen. Sarja kyseenalaistaa myös ikuisen rakkauden ja pyhän avioliiton käsitteet eli monogamian. Vanha nainen tajuaa olleensa rakastunut mieheensä vain nuorena. Mustan yliopisto-opettajamiehen rakkaus kuolleeseen vaimoon ei lopussa saakaan melodramaattista surkeuden tappurakruunua, vaan ymmärryksen ihmisistä ja erotiikasta ilman moraalisia syytöksiä ihan kuten Saul Bellow kirjoitti kirpeän analyysin kirjassaan Mr. Rawelstein erotiikasta ja ihmisen seksuaalisen vapautumisen merkitystä modernille nykyihmiselle:
"Ravelsteinin ajatukset avioliitosta olivat minulle (Saul Bellowin Ravelstein kirjan minäkertoja) jo tuttuja. Ihmisten yksinäiset kaipuut ja sietämätön eristyneisyys kukistavat heidät lopulta. He tarvitsevat juuri sen oikean, sen puuttuvan osan, jotta tulisivat ehyiksi, ja koska he eivät voi realistisesti toivoa löytävänsä sitä. Heidän täytyy hyväksyä sopiva korvike kumppanikseen. Kun he tajuavat, etteivät voi voittaa, he tyytyvät. Sukulaissielujen avioliittoja esiintyy harvoin. Rakkaus, joka kestää tuhon partaalle asti ei kuulu nykyajan hankkeisiin). Ravelsteinin mielestä taas mikään ei voinut kilpailla tämän sielun saavutuksen kanssa: "Tutkijat kiistivät, että sonetti 116 kerto miesten ja naisten rakkaudesta, ja pitivät kiinni väitteestään, että Shakespeare kirjoitti ystävyydestä. "Enin mitä voimme nykyaikana toivoa ei ole rakkaus vaan seksuaalinen kiintymys - porvarillinen ratkaisu boheemiuuden kaavussa. Mainitsen boheemiuuden koska meillä on tarve tuntea olevamme vapaamielisiä." Ravelstein opetti, että nykyoloissa me olemme heikoissa kantimissa. "Vahvat kantimet - ja tämän hän oppi Sokrateelta - tulevat luonnosta. Sielun ytimessä on Eros. Olen luultavasti puhunut tästä aiemmin. Kun puhun siitä jälleen, syynä on se, että minulle Ravelstein on ehtymätön, ja Ravelsteinille Sokrates oli ehtymätön. Sokrateelle Eros oli sielun keskuksessa. Jossa aurinko ravitsee ja laajentaa sitä), sillä molemmat heistä olivat liian samanlaisia ja lauloivat mieluummin kaipauksella kadotetuista ystävistä, ja menetetyistä rakkauksista, kuin antautuivat niihin todellisessa elämässä haavoittumaan ja putoamaan korkealta kukoistuksensa kauniista pilvilinnoista."
Mutta millainen tie on meitä odottamassa, kun katsoo kaikkea sitä pahaa, mikä on seurausta ihmisten oivaltaessa heidän onnettomuutensa laadun? Sokrates ajatteli naiivisti, ettei kukaan tee pahaa tietoisesti. Nietzschen mielestä hän yksinkertaisesti oli vain naiivi. Dostojevski sanoi hyvän ihmisen olevan viisas, koska hyvyydessä piili viisaus. Tuntuu kuin käsikirjoittavat olisivat halunneet sanoa kriisien runtelemille ihmisille onnettomuuksien musertaessa heitä pieniksi ja voimattomiksi, ettei meillä ei ole olemassa muuta tietä kuin Leo Tolstoin sanat siitä, että ihmisen pitää noudattaa järkensä ja omantuntonsa ääntä yrittäessään selviytyä ja elää jotenkuten kunniallista elämää.