Ymmärtääksemme itseämme rakennamme henkilöhahmoja

Teksti Harald Olausen

"Ymmärtääksemme itseämme rakennamme henkilöhahmoja, jolla on takanaan tietynlainen tarina ja siinä tiettyjä avainkohtauksia. Kohtaukset saattavat olla totta tai sitten eivät."- Katja Kallio kirjassaan Elokuvamuisti (2007). Näin aloittaa komealla lainauksella Päivi Kaipainen väitöskirjaansa pohjautuvassa kirjassaan Suurten ajattelijoiden elämäkerrat ja elämänpolut (Ruse, 2008). Kirja on hyvin kirjoitettu, selkeä ja yhä ajankohtainen tiedeteksti. Kaipainen mukailee Kalliota ja kokeilee mielessään ajatusta, millaista olisi jos jo itse elämä olisi kuin romaani itsessään tai elokuva: "Mitä pitäisikään ajatella elämäkerroista? Kaikissa tapauksissa yleisön on oltava valppaana ja muistettava epäillä sitä, mitä tarjoillaan totuutena?

Hyvä alku ja tärkeä opastusta tänään mutta niin myös suurten ajattelijoiden hallitsemalla 1900-luvulla, kun käsitellään yhden ihmisen elämäntyönä tiiliskivimäisessä kirjassa Bertrand Russellin, Ludwik Wittgensteinin ja Georg Henrik von Wrightin elämänkertoja bourdieulais-pragmatististen ja latourilaisten näkökulmien vertailussa. Kaipainen lähtee tutkimuksessaan siitä perusolettamuksesta, ettei suurten ajattelijan asemaa voi saavuttaa ilman yhteisön hyväksyvää arviota. Kaipainen väittää, että usein sankariaseman tai jopa neron maineen saavuttaneiden menestyksen taustalla on auttajia, kollegoita, oppi-isiä, sopiva työtilaisuus jne… menestystekijöitä (tänään osaamme jo arvostaa yhteistyötä ja antaa arvon synnytetyn ajattelun rakenteille).

Elämäkertakirjallisuus on kirjoittajan mukaan suosiossa: "Kohta jokainen vähänkin julkisuudessa vilahtanut henkilö saa elämäkertansa. Tieteen sankareilla on aina oma vetovoimansa. Menestyneiden tiedemiesten hahmo, habitus, tahtoo tulla kuvatuksi aivan erityislaatuisena. Kiinnostavaa kuitenkin on, missä määrin sankarin, suurmiehen tai neron habitusta leimaavat elämäkertureiden rakentamat erityiset sankarimyytit. Aihepiiri herättää monia kysymyksiä. Mistä tekijöistä menestyvän tieteentekijän habitus koostuu ja voidaanko sitä jotenkin jäljittää? Missä määrin tiedemiesten urat ovat suunnitelmallisen toiminnan ja missä määrin sattumanvaraisiin tilaisuuksiin tarttumisen tulosta? Kuinka paljon menestykseen vaikuttavat erilaiset ympäristötekijät, muut henkilöt tai ajan henki? Voidaanko elämäkerroista löytää vastauksia myös näihin kysymyksiin?"

Näin me ymmärrämme paremmin miksi me luomme joka henkäisyllä itseämme suhteessa muihin ihmisiin vaihtelevan ympäristön toimiessa kulisseina ilman sen suurempia ihmettelyjä. 1800-luvulla tästä asiasta puhuttiin yleisesti laajemmin, kun teoriat eivät vielä olleet kovinkaan kehittyneitä, ja varsinkin kun eräästä saksalaisesta metsästä löytyi Kasper Hauser-niminen mies, joka oli kasvanut yksin metsässä eikä ollut nähnyt muita ihmisiä tai osannut puhua millään kielellä. Elämäkerrat ovat eräs kirjallisuuden suosituin laji kuvailla ihmisen ääretöntä itseihailun- ja kunnianhimoa. Kaipainen muistuttaa jo heti aluksi, miten "tieteen sankareilla on aina oma vetovoimansa. Olemme kiinnostuneita erityisesti menestyneiden tiedemiesten habituksesta.

Elämäkertojen lukijoille Päivi Kaipaisen kirja on hyvää peruskirjallisuutta. "Ne  ovat dokumentteja, jotka on kirjoitettu yhden henkilön ympärille kronologisen tarinan muotoon syy–seuraussuhteineen. Koska ne ovat dokumentteja — erotuksena nyt niin muodikkaista, kuolleista merkkihenkilöistä kirjoitetuista, elämäkerrallisista romaaneista — niitä tulisi lukea (ja kirjoittaa) kriittisesti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kehittää välineitä elämäkertojen kriittiseen lukemiseen (ja kirjoittamiseen) sosiologisesta näkökulmasta, siten, että menestystarinaa voitaisiin tarkastella myös henkilön ominaispiirteitä laajemmasta näkökulmasta."

Yksi hyvä esimerkki on DigiVallilan kolumnisti professori Timo Airaksinen, jonka moni kollega on kehunut olevan nero, ja joka on tehnyt, ja tekee edelleenkin, kansainvälisesti kiinnostavaa filosofian tutkimusta englanniksi maailmalla, ja jos hän kertoo juuri ilmestyneessä elämänkertakirjassaan, Millaista oli – filosofin oppivuodet (Warelia, 2025). Airaksinen osoittaa kirjassaan, miten sattumanvaraisuuden oikullista kaikki elämässä voi olla. Hän oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa nuorena nälkäisenä miehenä, joka uskalsi yrittää ja onnistui nousten "ajan hengen yläpuolelle". Airaksisen muistelukirja on nautinnollista luettavaa ja sisältönsä puolesta parasta alan kirjallisuutta. Hän puhuu suoraan eikä vain viitteellisesti ja osaa silti olla selkeä, kiinnostava ja salaperäinen.

Kun kyseessä on kuitenkin-  ja aivan erityisesti- Kaipaisen mukaan elämäkerrallisten tekstien analyysi, ja nimenomaan se, miten henkilöiden menestystä niissä kuvataan, kolmas tärkeä valintakriteeri on, että analysoitavat henkilöt tieteellisessä mielessä voidaan katsoa omalla alallaan tunnustetuiksi henkilöiksi, pelkkä kirjoitettu elämäkerta ei välttämättä kerro mitään alalla menestymisestä. "Filosofian alalla tämän kriteerin voidaan katsoa täyttyvän, jos henkilö on saanut osan The Library of Living Philosophers -sarjaan (Russell, von Wright), tai henkilö on jättänyt jälkensä filosofian historiaan synnyttämällä esimerkiksi jonkin kansainvälisesti tunnustetun filosofian suuntauksen (Russell – analyyttinen filosofia, Wittgenstein – kielifilosofia, von Wright – deonttinen logiikka). Se, että valittu joukko muodostuu menestyneistä miehistä, juontuu pitkälti itse filosofian historiasta."

Elämäkerrat ovat dokumentteja, jotka ovat yleensä kirjoitettu yhden henkilön ympärille kronologisen tarinan muotoon syys-seuraussuhteineen (mutta silti niissä on aukkoja ymmärryksessä ja totuudessa, tulkinnasta puhumattakaan). Ja koska ne ovat Kaipaisen mukaan dokumentteja – erotuksena nyt niin muodikkaista, kuolleista merkkihenkilöistä kirjoitetuista elämäkerrallisista romaaneista – niitä tulisi lukea (ja kirjoittaa) kriittisesti. Kuinka paljon olemme rakenneltu ja ajattelumme tehtailtua aikaan sidottua, olisi kiinnostava tietää. Kaipaisen kirja, erityisesti luku Elämäkerta ja habitus-kenttäanalyysi, pitäisi elämänkertoja kriittisesti lukevan – ja kirjoittavan – lukea ennen kuin sukeltaa esimerkiksi Kaipaisen "kolmen suuren ajattelijan" elämään.

"Spesifioituna tutkimuskysymykseni kuuluu: Miten Bruno Latourin toimijaverkkokäsite sekä Pierre Bourdieun käsitteet habitus, kenttä ja pääoma soveltuvat elämäkertojen analysoimiseen? Oletukseni siis on, että elämäkerroista saadaan esiin uudenlaisia näkökulmia edellä mainittuja käsitteitä soveltamalla. Bourdieulaisen analyysin soveltumisesta elämäkerta-analyysiin ei sinänsä ole ollut epäselvyyttä, mutta oma kysymyksensä on ollut miten Latourin toimijaverkko, jota hän on käyttänyt lähinnä luonnontieteiden ja teknologian tutkimuksessa, soveltuu muiden tieteenalojen (kuten filosofian) toimintakäytäntöjen analysoimiseen. (Ks. Asetelma 1.)" Kirja ei ole vaikeaa luettavaa vaan tavallisille lukijoille tarkoitettua tieteen popularisoimista.

Työtään varten kirjoittaja/tutkija mainostaa kehittäneensä kaksi lähestymistapaa — toinen pääosin Bourdieun, toinen Latourin käsitteiden pohjalta —, joita hän soveltaa sulavasti elämäkertoihin tarkoituksenaan selvittää kummalla lähestymistavalla (jos kummallakaan), saadaan paremmin esiin valittujen suurten ajattelijoiden menestyksen selittämiseksi muita tekijöitä kuin yksilön omat ansiot ja mitä tekijöitä tai toimijoita nousi esiin analysoitavien filosofien menestystarinoista? Lisäksi hän on perinpohjainen "peilatessaan" analyyseistä nousevaa habitusta ja yksilöön kiinnittyvää toimijaverkkoa elämäkertojen kuvauksia vasten.