Ystävyyden ja aitouden juhlaa!

Teksti Harald Olausen

"Kolmen pennin oopperan ihmisnäkemys on irvokkaan pessimistinen. Ihminen on aina oleva olosuhteittensa orja, eikä totunnaisten ratkaisujen päälaelleen kääntämisellä voida tuoda mitään ratkaisevaa uutta hänen vaikeuksiinsa ja itsekkyyteensä."- Irmeli Niemi Nykydraaman ihmiskuva (Tammi, 1969).

Elämä on kuin elokuvaa, paitsi ettei ole. Sillä omat yhtymäkohtansa elettyyn elämään, vaikkakin monet elokuvat kaunistelevat elämän kurjuutta tai typistävät ihmisen pieniin samanlaisiin muotteihin tarinasta tarinaan, samanlaisina kerrottuina, ihan kuin heitä pelottaisi katsoa, mitä on kuvan toisella puolella varjoissa, joiden näkemistä pitää harjoitella pitkään katsomalla tyhjyyttä.

Olen aloittanut pitkän matkani elokuvan parissa kotkalaisessa elokuvakerho Majakassa. Hieman erilaisten, valtavirrasta usein poikkeavien elokuvien parissa, ja samalla tutustunut paremmin omaan itseeni kuin olisin koskaan muiden ihmisten keskellä kyennyt tekemään. Elokuvatarjonnan keskellä nousee mieleeni aina ensimmäisenä kysymys: Kenen on valta pelastaa ja kenet?

Se, mikä lauseesta puuttuu, on: millä hinnalla? Mikä on se hinta, minkä maksamme siitä, että kuvittelemme kaikki yhdessä olevamme vapaita tekemään niin kuin haluamme, ja sitten kun niin teemme, huomaamme itse rakentaneemme ympärillemme oman vankilamme. Monet elokuvat ovat yhä edelleenkin romanttisia komedioita, joiden tehtävä on unohtaa- ei kaikki!

Otetaan esimerkki Bertold Brechtin klassikossa Kolmen pennin oopperasta, josta on monia varhaisia elokuvaversioita, on hyvä opetus asioiden tärkeysjärjestyksestä: Sapuska ensin, sitten moraali! Brechtin mielestä vanhoilla klassikoilla ei kuitenkaan ollut kovinkaan paljon annettavaa, jos ne omaksuttiin sellaisenaan eläytymisen kautta. tarvittiin jotain muutakin, jatkuvia päivityksiä.

"Aikoinaan koettu nautinto korvattiin silloin teosten koristearvoilla sekä runollisilla ja teatteriteknisillä keinoilla, joilla juonen heikkoudet ja ristiriitaisuudet peitettiin", kirjoitti kirjassa Nykydraaman ihmiskuva silloinen Turun yliopiston teatteriprofessori Irmeli Niemi. Uusia aika oli Brechtille tärkeä uudistusten aika, joka merkitsi Brechtille uutta ihmistä ja todellisuutta, joka oli vastakohta olevien olojen yksisilmäiselle taloudelliselle hyödyntavoittelulle, ihan kuten tänäänkin voi yhä sanoa maailmasta.

Brechtiläisyys on yksi todellisuuden metodi paljasta valhe, ja siitä kertovia näytelmiä on lukuisia, samoin elokuvia, joissa hänen teemansa syventyy maailmasta hahmottumassa jatkuvassa muuttumistilanteessa olevaksi prosessiksi, josta jokaisen ihmisen kehitysmahdollisuudet riippuvat. Brechtiläinen pyrkii näkemään suoraan asioiden ytimiin ja analysoimaan järjellä asioista.

The Holdovers on yksi sellainen elokuva, jossa brechtiläisyyden vaativat kriteerit täyttyvät. Se on Alexander Paynen ohjaama ja David Hemingsonin käsikirjoittama yhdysvaltalainen draamakomedia vuodelta 2023. Ensi-iltavuotensa palkituimpiin kuuluvan elokuvan pääosia näyttelevät Paul Giamatti, Da'Vine Joy Randolph ja Dominic Sessa. Se on katsomisen juhlaa alusta loppuun.

Tässä on harvinaisen tiivistunnelmainen elokuva, joka ei varmastikaan jätä ketään katsojaansa kylmäksi. Elokuvan sanoma on ystävyyden ja aitouden juhlaa. ihmisiähän me kaikki olemme rooliemme takana. Se on hyvä aina muistaa elämässä mutta myös millaisia elokuvia katsoo! Elokuvassa on kysymys sekä ihmisten avautumisesta omista vaikeuksistaan, että myös halusta peittää omaa haavoittuvaisuutensa muilta. Lopulta kuitenkin inhimillisyys pilkistää kaikkien vikojen ja kärsimysten välistä, ja draaman erilaiset kohtalot osaavat avautua sekä antaa arvon toisillekin. Erityisen koskettavaa on katsoa eräänlaista "pehrgynthiläistä" leikkausta elämän ongelmiin elää keskellä pakkoja ja muita ikävyyksiä, jotka kahlitsevat vapaan sielun ja saavat heidät raiteiltaan.

Elokuvassa on synkät värit ja ahdistunut tunnelma. Oppilaiden väliset suhteet ovat jännittyneet. On joulukuu 1970, Uusi-Englanti. Itseensä kyllästynyt ja oppilailleen kuin kostoksi ankara opettaja yrittää päntätä muinaista sivilisaatiota asiasta kiinnostumattomien poikien päähän eliittisisäoppilaitoksessa, jossa hän on epäsuosittu opettajien kuin oppilaidenkin keskuudessa olemalla tinkimätön. Pinnan katkeamisen pelastaa vain pitkä joululoma poissa toistensa silmistä.

Ihan kaikki rasavillit eivät lomalle pääse. Lopulta kouluun jää ongelmaoppilas historianopettajan ja koulun mustan keittäjän kanssa viettämään elämänsä ensimmäistä (ja ehkä viimeistä) aitoa ja tunnelmallista joulua. Elokuvassa on hyvin "pasolinmainen" henki sen rikkirepivässä alastomuudessaan, missä puhe on tekosyy, sillä se mikä puhuu, on ruumis. Ja se ruumis on yhteinen pelko yhtäkkisestä raiteiltaan menosta, että lopulta minä ja maailma murenisivat eikä mitään jäisi jäljelle.

Elokuva todistaa todeksi vanhan väittämän sielusta, joka ei voi olla olematta sitä mitä on tai on vain olevinaan. Tämä pieni palo rinnassa kasvaa elokuvassa suureksi roihuksi polttoaineena elämänhalu ja ihmisrakkaus toisiin. Ja kauniisti kasvaakin yrittäessään samalla selvittää katsojalle, mikä tilanne on "hiirenloukossa", ja niiden harvojen vastaan pyristelevien ihmisten keskellä, kun maailma ja muut ihmiset ovat heidät hylänneet, tai he heidät, kuten tässä "hylkiöiden hylkäysmaailmassa".

Historianlehtori Paul Hunhamin ja 17-vuotiaan Angusin kapina on samaa sukua. He ovat kuin yksi henkilö nuorena ja vanhana samaan aikaan, ja molemmat terveitä elämänhaluisia ihmisiä – siis historianlehtorin tapauksessa painotetaan sana "on ollut" – kohdatessaan sen pisteen, jossa alkaa elämän alamäki, ja jonka valinnoilla heistä tulee joko nokkavia nipottajia tai systeeminpalvojia. Hemmoteltujen rikkaiden pentujen sisäoppilaitos on epäviihtyisä ja tuottaa eriarvoisuutta.

Peruslähtökohta on kuvattu raakarealistisesti. On olemassa kaksoisyhteiskunta: kaksi eri luokkaa, taviksille, joita koskevat kaikki säännöt, ja niille, jotka niitä luovat ja jotka maailmaamme hallitsevat. Heille pieni vilppi, valhe tai rikos ei ole onnellisen tai täydellisen elämän este, kuten elokuvan historianopettajalle, joka on Angusin iässä astunut hetkeksi lain ulkopuolelle, ja kärsii siitä lopun elämänsä tehden sovitustyötä inhoamassaan ammatissa minänsä ja salaisuutensa kätkien.

Elokuvassa rikkaiden perheiden poikien sisäoppilaitos jossakin Bostonin lähellä on tyhjenemässä jouluksi 1970, mutta viiden pojan on jäätävä kouluun vanhempien menojen takia. Vähän ennen joulua erään pojan isä hakee muut pojat helikopterillaan Karibian Saint Kittsin saarelle lomalle, mutta 17-vuotiaan Angusin vanhempia ei tavoiteta luvan saamiseksi. Angus on kuin valvojansa mulkosilmäinen Hanham. Hän on kehittänyt suojapanssarin hämmentymistään vastaan.

Elokuvan sarvikuono on kuitenkin peilikuva Angusista kolmenkymmenen vuoden päässä, itse Hunham, joka peittää pahaa oloaan ja virheitään samalla tavalla itseinhoiseen- ja tuhoiseen käyttäytymiseen kuin Angus. Molemmat ovat varsinaisia öykkäreitä, joilla ei tunnu olevan mitään yhteistä keskenään eikä mitään inhimillistä. Heikkoudessa löytyy vahvuutta - juuri tätä nykyisyyden kurjaa ja kapeaa kaistaletta menneen sekä tulevan välisessä kipukohdassa elokuva kuvaa.

Poika jää ainoana lemuavan Hunhamin ja mustan keittäjänaisen Mary Lambin vaivoiksi joululomaksi. Nainen ei ole halunnut lähteä sukulaisiin joulunviettoon. Hän suree Vietnamin sodassa hiljattain kuollutta poikaansa, joka oli myös Barton Academyn entinen oppilas. Ruma ja estoinen juoppo Hunham on perheetön ja vailla sukulaisia, ja joka harvoin poistuu koulusta, koska hänen kauhunsa ovat ne vankilan ulkopuoliset ihmiset, jotka muistuttavat häntä hänen virheistään.

Viettääkseen yhdessä joulun kolmikon jäsenet opettelevat sietämään ja vähitellen jopa ymmärtämään toisiaan maailmassa, jossa ihmiset ovat menettäneet kosketuksensa toisiinsa ja itseensä. Opettajaa ja keittäjää yhdistävät viski ja tupakka, opettajaa ja ongelmaoppilasta yksinäisyydestä juontavat mielenterveysongelmat sekä erottamisuhka: paljastuu, että Hunham on erotettu yliopistosta väärin perustein. Anguskin on vaarassa tehdä saman virheen.

Angus pelastuu ja Hunham hukkuu - tai niin voisi luulla. Itse asiassa Hunham vapautuu kahleistaan ollessaan rehellinen itselleen ja Angusille. Hänestä tulee vapaa. Kapinan symboli on hänen "penissysöväksi ihmisen muodon ottaneessa" rehtorista, jonka johtokunnalta saamasta kalliista viskistä, jonka hän on varastanut, ottaa huikat lähtiessään, mutta sylkäisee sen suustaan merkkinä, että nyt riitti. Hän ei enää vedä känniä vaan uskaltaa selvinpäin katsoa eteenpäin tulevaisuuteen.

On olemassa yksinkertaisesti muutamia hyviä elokuvia, jotka imaisevat jo heti alkumetreiltä katsojan mukaansa, koska ne eivät valehtele ja yritä esittää jotain muuta kuin mitä ovat. The Holdovers on yksi sellainen, pieni ja mutkaton mestariteos. Aivan upea ja hyvin onnistunut kokonaisuus vailla vertaa. Amerikkalaista dirty minimalismin henkeen tehtyä arkipäivän draamaa ilman suurempia hötkyilyjä ja yleisönkosiskeluja. Elokuva on minimalismissaan ja nykypäivän humanistisessa neorealismissaan selvästikin "Amerikan akikaurismäkien" yhteistyönä valmistunut.

Elämä on vain tässä ja nyt, ei sen kummallisempaa. Se tarvitsee onnistuakseen tajun olemisen yksinkertaisuudesta ja elämän traagillisesta yllätyksellisyydestä. Suru on yhtä välttämätön kuin on edessä, milloin tahansa vaaniva kuolemakin. Ei ole väliasemaa. On vain kärsimystä ja kipua, johon voi auttaa stoalainen näennäisesti tyyni levollisuus. Mutta ei itse elämässä, mikä on erilaisten ja jatkuvien kärsimysten sietämisyrityksiä kuka mitenkin onnistuneesti, kuka taas vähemmän.

Jos joku sopisi hyvin joulun hengen mukaisesti tavallisen, toisiinsa kyllästyneiden ja elämän ikävänä pakkopullana kokeman keskivertoperheen yltäkylläisen joulun keskellä herättämään heidät tajuamaan elämän ainutkertainen kauneus, on se ehdottomasti The Holdovers, jonka ylivertainen kauneus on käsikirjoittajien kädestä kuin taikasauvalla piirretty eteemme ihmeteltäväksi elämän rosoisuuden ylityslauluksi. Meillä kun ei ole muuta kuin vaillinaisuutemme ja keskeneräisyytemme.

Onko kauniimpaa ja haikeampaa amerikkalaiselokuvaa tehty ja nähty pitkään aikaan sitten Paul Austerin kirjoittaman Smoken ja sen jatko-osan tai John Cassavetesin elokuvien, puhuttamakaan Gansteriheila Gloriasta? Enpä muista. Elokuva on indiehenkinen ja ei varmastikaan kerää jättiyleisöjä maan suurimmissa elokuvateatteriketjuissa. Tunnelma on samalla sekä jännittynyt että vapauttava. Tarinat laahaavat ojanpiennarta eikä kukaan nauti kärsimyksestään.

Mutta vasta kärsittyään, he vapautuvat ihmisyyden kahleista, sillä muuttuva ulkomaailma pakottaa ihmiset sisäisiin uudelleenryhmittymiin. "Pysyvä minä on myytti. Ihminen on jatkuvasti hajoava ja itsensä uudelleen muodostava atomi", Brecht sanoi eräässä haastattelussaan 1926. Siinä hän lainaa Montaignen ajatusta ihmisen heiluvuudesta ja elämästä "kiikkulautana".

Kauniilla tavalla karu ja koruton The Holdovers on myös harvinainen elokuva ystävyyden ja aitouden juhlasta elämän nurjan puolen nähneiden silmin katsottuna ja koettuna. Sitä voi kertoa vain rikkinäiset sydämet ja kadonneet sielut. Sana tulee lihaksi vasta kun sitä kiusataan, ja silloin ajalla tai paikalla ei ole niin väliä - antaa vain mennä, kuten elokuvassa, jossa kiusattuna ja luuserina oleminen näytetään henkilöön kuuluvana kohtalona, jolta ei voi kukaan välttyä vaikka kuinka yrittäisi.

Harvinaista herkkua ja laatudraamaa. Se mikä elokuvassa on kuitenkin erityisesti hatunnostoinen seikka, on tarinan jouheva eteneminen ja neljän päähenkilön sisimmän kuoren avaaminen (sekä heidän välilleen syntyvä kohtalonomainen ystävyys, mikä ei ole tästä päivästä ja maailmasta, vaan kosmista) hiljaisuudessa ilman, että heidän täytyy rasittavuuteen saakka puhua puhki oman elämänsä kivut alleviivaten ja ylinäytellen. Tyyni rauhallisuus kuvaa elokuvan luonnetta hyvin.

Yksi lensi yli käenpesän on raju kuvaus järjestelmän fasistisesta pakosta nujertaa niskottelevat ja tasapäistää heidät hinnalla millä hyvänsä. Mielisairaus on tässäkin elokuvassa pääosassa. Anguksen päästäminen tapaamaan mielisairaalassa viruvaa isäänsä, minkä äiti on aina pojalta kieltänyt, on viimeinen niitti vapaudesta haaveilevalle Angukselle. Joululoman jälkeen erotetuksi tulee Anguksen sijaan puolustuspuheen pojan puolesta esittävä Hunham, joka pelastaa sillä sekä itsensä että Anguksen elämälle asettaen uudelleen keskiöön kysymyksen siitä, kenen on valta pelastaa, kreikkalaisten kohtalolta takaisin ihmisille. Kenen on valta, on näin siis aina inhimillinen käsite.

Ja Bertoldt Brecht saisi tänään vastata tuohon kysymykseen, hän muistuttaisi ihmisen tietävän liian vähän niistä lainalaisuuksista, jotka säätelevät hänen elämäänsä. Yhteiskunnallisena olentona ihminen oli Brechtin mukaan tunnevoittoinen, mutta hänen tunteensa olivat heikkoja, epätäsmällisiä ja tehottomia, koska hänen tunteittensa ja intohimojensa lähteet olivat yhtä sameat ja saastuneet, kuin hänen tietämyksensä lähteet. Silloin ymmärrämme toisella tavalla monimutkaiseksi osoittautuneen kysymyksen siitä kenen valta on pelastaa. Senkö, jonka on niin pakko tehdä sisäisestä kutsumuksesta?

Juoni:

Rikkaiden perheiden poikien sisäoppilaitos Barton Academy jossakin Bostonin lähellä on tyhjenemässä jouluksi 1970, mutta viiden pojan on jäätävä kouluun vanhempien menojen takia. Vähän ennen joulua erään pojan isä hakee muut pojat helikopterillaan Karibian Saint Kittsin saarelle lomalle, mutta 17-vuotiaan Angusin vanhempia ei tavoiteta luvan saamiseksi.

Poika jää ainoana tiukan historianlehtori Paul Hunhamin ja sosiaalisemman keittäjänaisen Mary Lambin vaivoiksi joululoman ajaksi. Nainen ei ole halunnut lähteä sukulaisiin joulunviettoon, koska hän suree Vietnamin sodassa hiljattain kuollutta poikaansa, joka oli myös Barton Academyn entinen oppilas. Herra Hunham on perheetön ja vailla sukulaisia ja harvoin poistuu koulusta.

Viettääkseen yhdessä joulun kolmikon jäsenet opettelevat sietämään ja vähitellen jopa ymmärtämään toisiaan. Opettajaa ja keittäjää yhdistävät viski ja tupakka, opettajaa ja ongelmaoppilasta yksinäisyydestä juontavat mielenterveysongelmat sekä erottamisuhka: paljastuu, että Hunham on erotettu Harvardin yliopistosta väärin perustein, ja nyt Anguskin on vaarassa.