10 romaania No 9 Juhani Brander, Silta yli vuosien. Siltala, 2021
Teksti professori Timo Airaksinen
Heti aluksi tiedoksi lukijalle, että nyt on käsissä oikein menestyskirjailijan ensimmäinen romaani. Se on arvosteltu jopa Hesarissa 7.5. (Vesa Rantama) ja saanut tietysti korkean arvosanan. Ei siitä sen enempää, totean vain, että nyt on rima korkealla: arvostettu kulttuurilehti ja -vaikuttaja HS on sanansa sanonut ja kirjan koreaksi todennut. Rantaman avaus on komea fraseologinen veto ihan ylämummoon: "JUHANI BRANDERIN viimevuotinen 'Miehen kuolema' oli tervetullut ja tarkkanäköinen puheenvuoro toksisesta maskuliinisuudesta. Aiheesta oli ennestään puhuttu paljon, mutta ikään kuin ulkopuolelta käsin. Niinpä henkilökohtainen kuvaus suppean miehen mallin vaaroista tarjosi kaivattua samaistumispintaa lukuisille lätkäkaukalon ja nyrkin välissä varttuneille miehiksi identifioituville".
Brander haukkuu tätä samaa jo kuollutta puuta vielä uudessa romaanissankin ja sen päähenkilö Jonnyn kohtalossa suuren 1990-luvun alun laman alla ja sen jälkeen. Sukupuolikeskustelu on jo jossain aivan muualla. Poikien tappelut ja runkkaamiset eivät ole enää se tärkein asia maailmassa, eikä isien panoista ole kukaan kiinnostunut. Nyt liehuvat sateenkaariliput ja Jonny miettisi sukupuolenvaihtoa päivät pitkät. Niin muuttuu maailma. Nyt kuvaus kulkee perheen ja opintien välissä lapsuudesta aikuisuuteen ja sinne se päättyy - onneksi. Jos kerran Kustavissa Volter Kilpi -juhlilla jaeltiin valikoiduille osallistujille t-paitoja, joissa seisoi "Olen lukenut Alastalon salissa", Siltala jakaisi "Olen lukenut Branderin Silta yli vuosien". Olen nyt lukenut molemmat opukset. Kilpi kuuluu siihen taiteellisen romaanien lajiin, jota ei pysty lukemaan kuin pakosta ja pakotettuna, niin hieno kirja se on. Branderin kirja kuuluu samaan lajiin, minäkin luin pakosta, kun piti kirjoittaa arvostelu - itse tuotettu pakko ja valvottukin. Urakka oli aikamoinen, sanoisinko. Hirveä on tuo kirja lukea, saastaa ja surkeutta, kaikenpuolista rumuutta ja totaalista toivottomuutta jaellaan sivu toisensa perää. Kirja on liian pitkäkin.
Synkimmillä hetkillä kirjan puolivaiheen rapakoksi taantuneessa suvantovaiheessa lohduttauduin ajattelemalla, että Siltala on ottanut tämän kirjan ohjelmaansa koska otsikossa on silta, siis niin kuin Siltala yli vuosien. Otsikko on kyllä hieno, mutta siltaa yli vuosien siinä ei ole, aiheena kun on rämpiminen läpi nuoruusvuosien hetteikköjen kotona, koulussa, poikien ja tyttöjen kanssa. Mikä se sellainen silta on, joka ei johda yhtään mihinkään, vaan lahjakas ja sympaattinenkin Jonny jätetään yksin kylmään maailmaan, jota hän ei handlaa ja jossa hän on ihan yksin? Ehkä kirjailija puhuu Avignonin sillasta Etelä-Ranskassa: se silta on hieno vanha kivisilta, joka loppuu kesken keskelle jokea. Lohdutukseksi lukijalle, erityisesti sellaiselle raukalle, joka on onnistunut samaistumaan Jonnyyn, lopussa tarjoillaan salapoliisiromaanin loppuratkaisu. Siinä kerrotaan, kuka on se salaperäinen nainen, joka kirjoittaa teennäisiä rakkauskirjeitään Jonnyn isälle. Tämä selviää ja sitten kirja loppuu. Dekkarissa on elokuvaloppu: "Sitten Jonny kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään Luolavuorta kohti." Ihan näkee miten se menee Luolavuorta kohti, Suomen Turussa kun ollaan.
Kirjan rakenne on kolmiosainen: varhainen lapsuus, esiteinin elämä koulussa ja kotona, lopuksi lukio (lyhyesti), oikis yliopistolla ja luhistuminen. Varhainen lapsuus on kuvattu lapsen silmin, tai ikään kuin sellaisen lapsen, joka ei ole lapsi. Mallin saa Grassin "Peltirummun" Oscarista. Alku on jotenkin lupaava, erityisesti kun mukaan tulee tyttö nimeltään Korvenpää, Korvenpiäksi itseään tituleeraava Peppi (Pitkätossu), kirjan ainoa kiinnostava ja omaperäisesti kehitelty hahmo. Oscar ja Peppi tapaavat toisensa vielä kerran kirjan lopussa, mutta eivät enää tunnista toisiaan, outoa vain mitä? Jotakin symbolista siinä varmasti on.
Turku on kamala paikka, täynnä väkivaltaa, huumeita, ja seksiä. Pahoinpitelyt, kiusaaminen, tyttöjen ahdistelu, juopottelu eivät Branderille riitä. Mukaan on pakko saada joukoittain inhottavia debiilejä, joiden edesottamusten kuvailu tekee lukemisesta, sanoisinko epämiellyttävää. Kaikki on äärimmilleen kärjistettyä loassa rypemistä ilman toivon häivääkään. Jonny on yksinäinen raukkis, mutta samalla sitkeä selviytyjä. Hän selviää tappeluista ja lukemattomista pahoinpitelyistä, pääsee panemaan tyttöjä ja akkoja, pääsee parhain pistein Turun Oikikseen, siis edes lukematta ja tai mitenkään yrittämättä, menestyy tietysti opinnoissaan. Mutta sitten, kauhistuksen kanahäkki, hän yrittää rakastua nuoreen ja lopultakin tympeään naisenalkuun. Jonny ei saa panoihin potkua, morsio sanoo "huitele kovemmin, tee kipiää", Jonny ei onnistu ja akka ottaa toisen. Ja se toinen on, hirvityksien hirvitys, Jonnyn paras kaveri, tai kai oikeastaan vihollinen, jolla pano menee raaemman kaavan mukaan. Jonny muistaa isänsä komeat suoritukset, joita on kotoa vakoillut pikkupoikana. Katastrofi on valmis. Jonny luhistuu. Ei toivu enää. Menee kohti Luolavuorta. Gotta go now, joten sen pituinen se. Kirja loppuu. Mitä jää lukijan mieleen. Mauno Koivistoa, Turun suurta poikaa mukaellen: Tarttis jotakin jäärä käteen.
Kirjassa pojat tappelevat koko ajan verissä päin. Ei Vaasassa niin käynyt, kai sitten Turussa oltiin raaempia. Tytöt ovat houkuttelevia ja vaikeita säädellessään seksin jakelua. Tässä esiintyy outo, ikiaikainen peliteoriaan ja julkishyödykkeisiin liittyvät paradoksi, jota en malta taas kerran olla kommentoimatta. Poika haluaa seksiä koko ajan keneltä tahansa. Vaasassa sanottiin: Valkkaa vain, silloin et pääse panemaan. Tytöt ovat tarkkoja kenelle antavat, koska raskauden pelko on kauhea - siis oli silloin kun Jonny hommasta haaveili. Pojilla on vaikeuksia saada, jotkut eivät saa koskaan eikä millään. Keskinäinen panokateus nousee esiin ja kukoistaa, ottaa pojat valtaansa. He alkavat huoritella tyttöjä, jos on pienikin epäilys seksuaalisesta aktiivisuudesta. Jakorasia, siinä vasta verbaalinen keksintö. Miksi pojat tekevät niin? Vastaus: kun minä en saa, yritän estää toisten menestyksen nimittelemällä tyttöjä passiivisiksi. Tästä syntyy paradoksi: kun pojat nimittelevät tyttöjä huoriksi, he samalla vahingoittavat pysyvästi omia mahdollisuuksiaan saada seksiä. Seksi on julkishyödyke, josta nauttiminen kiinnostaa kaikkia. Mutta tavoitellessaan omaa suhteellista etuaan (kukaan ei saa enempää kuin minä), pojat turmelevat hyödykkeen, jonka tavoitettavuuden aste romahtaa. Tytölle maine on tärkeämpi kuin hänen omien halujensa toteutuminen. Poikien keskisellä kilpailulla on dysfunktionaaliset kulttuuriset seuraukset.
Pojilla on vaikeaa ja Jonny tuhoutuu lopussa. Kirjan tämä jakso on taas kerran liian pitkä. Jonnyn uljas ja menestyvä isä tuhoutuu myös ja hirttäytyy esasaarismaiseen kravattiinsa. Huomautan vain, että Esalle ne kravatit olivat osa esiintymisasua, isä Jerkerille jotakin muuta. Olen muuten suuren laman sosiaalisten olojen ja yhteiskunnasten muutosten kokemusasiantuntija. Kuljin uudella Merdedes 300 E -autollani ympäri Suomea pitämässä "lamapuheita", niin kuin niitä kutsuin, työttömille ja velallisille. Lahden Pyhän ristin kirkossa oli 1000 kuulijaa ja puheen pidin pöntöstä - kyllä sujui verenkarvainen julistus silloin ateistilta. Pappi oli iloinen, kun kirkko oli kerrankin täynnä. Mikä vitsi! Olen tuntenut lamassa luottokelpoisuutensa menettäneitä, Kotkan poika Pertti Lehtosen etunenässä. Rauha hänen muistolleen, hyvä mies, luki filosofiaa, rento ja elämäänsä tyytyväinen mies. Viinankin oli jättänyt ja opinnot maistuivat. Oli juuri höynäyttänyt Arto Siitosen ja muut antamaan liian hyvän arvosanan opinnäytteestään. Olin Brisbanen lähistöllä apurahalla kirjoittamassa Pertille kovasanaista haukkuma - eli paimenkirjettä kun koneeni ilmoitti uudesta postista. Pertti siinä sanoi saaneensa maksasyövän. Deletoin haukkumakirjeen ja vaihdoin osanottovaihteelle.
Brander liimaa suuren laman ja sen vaikutukset yhteen ihmiseen, Jonnyn isään, kuin Eri-Keeperillä ja jättää sitten tyypin juopottelemaan ja vetää lopulta hirteen. Sillä siitä selvittiin, ei vaatinut paljoin analyysiä tai ymmärrystä sen luvun kirjoittaminen.
On Jerkerin kohtalo tietysti mahdollinen ja itsemurhia tehtiin, mutta romaanissa Jerker ei oikean saa kiinnostavaa olomuotoa ja tarina elämän makua. Äijä jää karikatyyriksi. Näin käy helposti, kun teksti koko ajan ryntää eteenpäin ja huohottaa mennessään, yltyen joskus oksentamisen tasolle. Lukija ei saa hetken rauhaa, ja se rasittaa pientä kulkijaa. Branderin tyyli on raaka ja tyly, ja hän pysyy mielellään kadun likaisella puolella. "Mäntsälä mielessäin", laulaa Kake Singers, Branderilla mielessä on kaikenlainen kamaluus. Hän kuvailee hajuja koko ajan ja juuri paha hajuhan on lian merkki. Kirjassa kaikki haisee, yleensä pahalle, ja tietysti oksu lentää kengille koko ajan. Kaiken tämän läpi Jonny kahlaa kuin Bukowski ikään: lika ja saasta eivät tartu vaan valuvat kuin vesi hanhen selästä, vasta mustasukkaisuus tuhoaa nuoren miehen. Aika kummallinen ratkaisu.
Kuuluisa kirjailija pyrkii aina verbaaliakrobatiaan, ellei nyt tarinankerronnassa niin liitteenä. Likaisen tarinan sivuun on hyvä pykätä aina muutama kaunokirjallinen helmiäinen, joka herättää lukijan ihailua ja piristää häntä niin, että jaksaa taas sitä saastaa sata sivua. Osa kaunotaiteesta osuu ja upottaa, osa jää torsoksi ja loput melkein kuin vitseiksi. Sanamaalaukset ovat vaarallista kamaa, vaikka aina tietysti kannattaa yrittää - niin kuin lohta kannattaa pyytää, vaikka ei saalista saisikaan, niin arvokas saalis se on.
Pari eri esimerkkiä tarvittaneen madonlukujani perustelemaan. Aika hyvä: "Sen [kaupungin] keltaiset suonet olivat nousseet pimeästä, valolla oli oma epileptinen rytminsä." Ei täydellinen, vaikka on suggestiivinen, koska epileptinen rytmi on säännöllisesti värisevä, ja sitä ei katuvalojen rytmi ole. Kamala: "Lintulaudoilla yön yli kärsineet tilhet, varikset, varpuset ja närhet hotkivat jäisiä talipaloja horkassa, kumartuneina kuin kristityt viimeisellä ateriallaan." Hyvä ja tarpeeksi tavallinen: "Mennyt ja nykyinen tiivistyivät syksyn illan kirpeässä, metallisessa tuoksussa", ja niin edelleen.
Brander on kirjoittanut pitkän ja vaikuttavan eepoksen, jonka maailma ei vastaa mitenkään sitä, millainen minun nuoruuteni oli Vaasassa. Minun aikanani luokan tyttöjen kopelointi ei ollut sallittua, tappelut olivat jatkoluokkalaisten huvia, mutta ahdistus ja pelot tietysti aina ne samat. Brander kirjoittaa auki jotakin sellaista, joka olisi voinut olla olemassa, jos meidän nuorten pahimmat pelot olisivat olleet totta. Ne eivät olleet eivätkä koskaan tulleet tosiksi, maailma jossa elimme oli rakennettu toisin. Brander kirjoittaakin eräästä toisesta mahdollisesta maailmasta, joka ei ole se Leibnizin kuvaama paras mahdollinen maailma, jonka Jumala demiurgi loi, kun ei kaikkihyvyydessä muutakaan voinut. Branderin kirja on kuvaus kollektiivisesta alitajunnastamme, yhteisestä Id'istä, kaiken mentaalisen energian, libidon, alkulähteestä. Sitä hän kuvaa, ei tätä yhteistä maailmaamme. Se energian nimi on seksuaalisuus ja sehän Jonnyn lopulta tuhoaa. Kirja siis kuvaa kulttuurimme alitajuista psykologista pohjaa, eikä suinkaan itse kulttuuria ja sen olemassa olevia toimijoita.
Kirjassa on puutteensa, se on liian pitkä ja likainen, mutta samalla syvyyspsykologisesti tosi kertomus siitä mikä on sosiaalisen todellisuuden koskaan näyttäytymätön totuus - se minkä vain sepite ja romaani saattavat hetkeksi tavoittaa. En olisi halunnut lukea tätä kirjaa loppuun, mutta minun on myönnettävät sen psykologinen todellisuuspohja. Tällä en tarkoita todellisuuspohjaa kontaktissa siihen maailmaan missä me Suomessa elämme, vaan kontaktia erääseen mielen pohjimmaisilla pahnoilla rypevään sikakoiraan. Nietzsche sanoo, että ihminen on kuin katedraali, jonka kuorissa laulaa enkelikuoro ja kryptassa ulvovat nälkäiset koirat. Brander pitää kryptan ovea auki. Pitää vain varoa, ettei hän pane sitä kiinni ja lukkoon juuri kun olet astunut sisään. Jonnylle hän teki juuri niin ja isälle myös. Koirat voivat aina hyvin.
xxx