10 uutta romaania Romaani 13 Jarmo Teinilä, Maailmankahva

Tapasin kirjailija Jarmo Teinilän Turun kirjamessuilla 2021. Hän tuoksahti vahvasti konjakilta, sanoi maistaneensa, antoi kirjansa minulle ja minä lupasin arvostella. Sitten hän evästykseksi sanoi, ettei tämä sitten ole mikään työläisromaani - oli tuohtuneen tuntuinen niin sanoessaan. Minä vakuutin sanoman menneen perille. Siis Maailmankahva ei ole työläisromaani. Mikä se on, on jo vaikeampi kysymys. Mikä maailmankahva on, se on helpompi ongelma. Sehän on se valtavan korkea nosturi, jonka siluetti näkyy Pansion suunnalla Turun satamasta ruotsinlaivalle. Muistan sen hyvin, vaikka miltä se nyt näyttää, en tiedä. Aikaa on kulunut viimeisestä Ruotsin matkastani.
Teinilän romaani ei siis ole työläisromaani, tai ainakaan se ei ole nimenomaisesti työläisromaani. Silti se on myös työläisromaani. Siinä seikkaillaan Pansion puolessa telakalla laivoja rakentamassa. Erityisesti työmiesten persoonien kuvaus on herkullista. Tyyppejä riittää ja lukija liittyy porukkaan ja nauttii. Telakka on samalla koko maailma, joten siinä on kaikki mitä on. Kiehtova todellisuus kieltämättä, ainakin miehille, joten tämä on siis mieskirja, kuten Heta Gylling tällaiset tekstit luokittelee. Itse en ole niin turhan tarkkaa. Naisromaanit ovat ihan luettavia, koska niissä pääsee kurkistamaan naisten kummalliseen maailmaan. Hetaa ei voisi miesten uljas ja sankarillinen todellisuus vähempää kiinnostaa. Joka tapauksessa minusta työn kuvaus on aina kiinnostavaa, ja työn tekijöiden.
Teinilän romaani on vähän kaikkea ja siltä väliltä. En sano: ja siksi ei mitään. Kyllä tämä opus jotakin on, vieläpä paljon sitä jotakin. Tämä on rakkausromaani, sekä homo- että heteromielessä. Tämä on aateromaani, jossa teologia ja filosofia kukkivat ja aforismit iskevät hermoon kuin tuhat volttia. Uskonto ja kirkko ovat pohdinnan kohteena, joka on tietysti ihan kivaa. Joku vielä jaksaa paasata uskonnosta, hyvä niin. Olen paljossa Teinilän kanssa samaa mieltä.
Teinilä on aikamoinen filosofi ja aforistikko, vaikka tyhjäkäyntiäkin on mukana. Kuten olen jo aikaisemmissa arvioinneissani sanonut, filosofoinnin houkutus saattaa olla suuri, mutta jos siihen sortuu, homma on otettava tosissaan: kaikki filosofointi on oltava samalla lailla osuvaa kautta koko matkan eikä kömpelyyksiä sallita. Luultavasti filosofointi on harvan lukijan herkkua, monia se saattaa ärsyttää ja olla syy kirjan laskemisestä pöydälle ikuisiksi ajoiksi. Itse tietysti jo ihan ammatin puolesta arvostan rehellistä yritystä filosofian ja aforistiikan saralla. Otan aivan satunnaisen esimerkin. Teinilä kirjoittaa näin: "Kun piru polkee unessa vastaan, on myöhäistä perääntyä. Kaikki tapahtuu, kuten on määrä". Tässä on kaksi aforismia peräkkäin, joka on aina vaarallinen valinta. Molempien osien pitää olla itsessään kunnossa, siis iskeä hermoon. Lisäksi molempien pitää sopia yhteen siten, että kokonaisuus toimii vielä paremmin kuin yksittäinen aforismi. Pariaforistiikkaa harva uskaltaa kokeilla, eikä moni ole yrittänytkään - tai Paavo Haavikko tietenkin.
Miten tässä käy, kysyn? Ensimmäinen virke on fantastinen, siis fantasian lakien mukainen ja kaikin puolin erinomainen. Ilmaisu "piru polkee unessa vastaan" viittaa jotenkin polkupyörään, vaikka ei välttämättä. Polkeminen on myös heteroseksuaalista panemista ja kovaa kävelemistä. Voiko pirua naida? Voi, todella voi, kuten moni mies on naissuhteissaan havainnut - ja päinvastoin. Pirun voikin tässä ymmärtää joko kirjallisesti tai metaforisesti. Pirun liike, siitä kuitenkin on kysymys, on moniselitteistä. Jää lukijan vastuulle selvittää asia. Miksi juuri unessa? Pirun kohtaaminen merkitsee aina pahaa unta, myös metaforisen pirun.
Kun maalla nähtiin ensimmäiset polkupyörät, ne nähtiin paholaisen keksintönä - maaseutu kun oli taikauskon ja kaikenlaisen uskonnollisen kuvittelun luvattu maa aina sotaan asti. Sitten kaupunkilaisuus tuhosi maaseudun vanhat uskomusjärjestelmät. Polkupyörä oli päätön hevonen ja pirun keksintö, joten ajaja oli pahan palveluksessa.
Mutta tuo pariaforismin toinen puoli, mitä siitä sanoisi? Se on pelkkä latteus, vaikka se sopiikin yhteen ensimmäisen aforismin kanssa. "Piru periköön" ilmaiseen kupletin juonen aika hyvin. Maailma menee niin kuin se menee eikä ihmisellä raukalla ole siihen mitään sanomista. Silti tuo kakkosaforismi on kelvoton. Tarkkaavainen lukija saa luvan tutkailla lukemattomia aforismeja kirjan sivuja käännellessään.
Teinilä on oppinut mies, koulunsa käynyt. Pirua kutsutaan tässä kirjassa naamanvaihtajaksi, siis monikasvoiseksi aina uudesta paikasta yllättäen löytyväksi vaaraksi. Kukaan ei voi tietää minkä hahmon piru kulloinkin ottaa, tuo saatana, sielunvihollinen, viettelijä, kiusaaja, vanha vihtahousu ja kiljuva jalopeura. Joskus se oli käärmeenä puutarhassa, sitten taas jotakin aivan muuta. Uskovaiselle ihmiselle Teinilän kasvot ovat pirun kasvot, vaikka komea mies tämä Teinilä on. Idea naamanvaihtajasta on suoraan vanhasta teologiasta, ja olen siitäkin jotakin kirjoittanut jossakin. Piru on polymorfinen, siis monimuotoinen ja esiintyy eri hahmoissa samaan aikaan eri paikoissa. Pirun polymorfisuus yhdistetään usein pakanallisuuteen, mutta lopulta itse Kristuskin alkaa näyttää polymorfiselta naamanvaihtajalta. Teologiassa on paljon mukavaa pohdittavaa erityisesti ateistille. Hän ei ota hommaa niin vakavissaan vaan osaa leikkiä uskonnon hullunkuristen ideoiden kanssa.
Sosiaalipsykologiaakin löytyy. Teinilä selostaa, miksi rasismi, syrjintä ja eriarvoisuus on tärkeää telakalla, kun eri kansallisuudet kohtaavat eri työtehtävien parissa. Kyseessä on jonkinlainen spontaani "hajota ja hallitse" -ilmiö: kun ryhmät kaikki vihaavat toisiaan, tai ainakin vierastavat, joukkovoimaa kapinan synnyttämiseen ei löydy. Eriarvoisuus on siis funktionaalista ja mahdollistaa työn tehokkaan sujumisen.
Päähenkilöt ovat Markus ja Gunnar sekä Raakel ja Johan. Markus ja Raakel ovat siskoksia, ja kaiken takana on heidän isänsä, ankara lahkolaisjohtaja Pietari. Tietysti "Pietari", koska pyhä Pietari on Rooman kirkon perustaja ja paaveista ensimmäinen. Gunnar on "Gunnar" koska hän on homo, oikea sellainen, joka käyttäytyy kuin ilmihomot ja meikkaa, siis neitihomo. Hän viettelee Markuksen, siis "Markuksen", kuten evankeliumin kirjoittaja. Gunnar olisi voinut olla Börje, siis niin kuin veljeni totesi Vaasan saaristossa kerran huvilallaan, "Kun Börje tulee kylään, panen kyllä korkin perseeseen". Markus ei tätä neuvoa tottele ja pojat panevat perseeseen noin vain ilman rasvaa, vieläpä Pietarin nähden, ja ottavat suihin niin että spermat valut suupielestä. Teinilän kuvaus on herkullisen eläytyvää. Jälleen yksi syy laittaa kirja pöydälle, vai kuinka? Markuksen kamppailu homouden ja uskonnollisen ahdasmielisyyden välillä on yksi kirjan loppupuolen keskeisistä jännitteistä.
Toinen pari ja pariskunta ovat Johan ja Raakel. Nainen jää kovin ohuesti kuivatuksi, mutta tämä onkin mieskirja mieskurjista. Johan on keskushahmo, autistisena puhekyvytön kuvien näkijä ja kuvantekijälahjakkuus nuoresta pitäen. Kirjan lopussa hän paljastuu kristushahmoksi, joka ei ole tästä maailmasta, tänne jostakin lähetetty ihmisten syntejä tauluun maalaamaan. Kirjassa on hienovaraisesti toteutettu, yliluonnollinen, maagis-myyttinen loppuhuipennus. Miten hyvin se istuu kirjan realismiin, on sitten eri juttu.
Raakel ja Johan rakastuvat, rakastavat ja rakastelevat. Heidän rakkautensa fyysinen puoli, paneminen, jää vain kalpeaksi heijastukseksi lukijan kiiluvassa silmässä. Siinä missä homopari roiskuttelee spermaa muiden nähden, Raakel ja Johan melskaavat lakanoissa neljän seinän sisällä eikä siitä sitten sen enempää. Homma sujuu, mutta miten? Siitä ei kaikkitietävä kertoja viitsi kertoa mitään, ei suihinotoista eikä muustakaan kivasta.
Loppu on sitten surullinen ja traaginen, kuten lukija arvailee ja oikeaan osuu. En paljasta loppua, koska sen logiikka menee dekkarin puolelle. Kun edellä sanoin Teinilän teoksen olevan monta kirjaa samassa, tässä se menee mysteerinäytelmän kautta dekkariksi, jossa poliisi saadaan mukaan kupletin juoneen. Kaikissa dekkareissa kirjoittajalla on edessään valinta viisaan, älykkään ja tyhmän pollarin välillä. Tässä ne on niin tyhmiä kuin olla saattaa - siis niin tyhmiä kuin ne oikeasti ovat. Silti juttu menee kliseiseksi: taivaasta pudonnut lokinpaska pelastaa Johanin hengen, siis vähän samaan tapaan kuin vanhoissa länkkäreissä rosvon ampuma kuti menee aina sankarista ohi ja konnaan osuu tappavasti. Joka tapauksessa loppu on koukuttava, vaikka itse olisi mieluiten ollut ilman mitään koukkua suupielessä.
Pietari on mielenkiitoisesti kuvattu hahmo, siis aateromaanin tasolla. Teinilä on hyvä uskontopsykologi ja -filosofi. Pietarin logiikka on siinä, ettei jumalan oma voi tehdä mitään pahaa tässä pahassa maailmassa. Lukiessani Teinilää, tajusin suuresti huvittuneena itse kirjoittaneeni tästä kristillisyyden oudosta opista - tai ei se niin outo ole, kunhan asiaa ajattelee vähän syvällisemmin. Teinilä kuvittaa tätä periaatetta monesta näkökulmasta ja maalaa sanoilla näkymää, jota kukaan, ei edes Johan, pysty piirtämään paperille. Se on kirjoitettava auki. Itse olen vain lyhyesti teoretisoinut asiaa, mutta tässä se nyt on koko komeudessaan Teinilän ylös panemana.
Kyseinen periaate kuuluu näin: Jumalan oma ei tee mitään väärää, teki hän mitä hyvänsä. Tämä ei tarkoita, että kaikki olisi hänelle sallittua, ei edes sitä, että hän tekisi mitä vain ja kaikki olisi oikein. Idea on, että jumalan oma tekee vain ja nimenomaan tekoja, jotka ovat jumalalle mieleen. Mutta mikä sitten on jumalalle mieleen, Herran tiet kun ovat tuntemattomat ja kymmenen käskyä kovin tulkinnanvaraiset? Vastaus: teot jotka ovat jumalalle mieleen ovat juuri niitä, joita uskovainen ihminen tekee. Kuten Teinilä asian ilmaisee: "Miksi jumala sitten on alasti, miksi laulaa?"
Pietari tekee remontteja ihmisten koteihin. Hän laskuttaa ihmisiä, jotka eivät ole jumalan omaisuutta eli samaa uskonlahkoa kuin hän itse. Pietari antaa aliurakoita omille uskonveljille ja ylilaskuttaa härskisti. Miksi ei laskuttaisi, kun rahat menevät seurakunnalle? Jos jumalan oma ei voi tehdä mitään väärin, hän on moraalisesti kaikkivoipa ja tässä suhteessa jumalan kaltainen. Näin hän ottaa itselleen liian ison roolin ja menettää mahdollisuutensa ymmärtää omaa moralismiaan ja käyttäytymistään. Kaikki muuttuu yhtäkkiä aivan liian helpoksi. Pietari on uskonnollisen vakaumuksensa vammauttama vaarallinen ihmishirviö. En usko Teinilän kuvauksen olevan kovin kaukana todellisuudesta. Kirjan kuvaus uskonnollisesta fundamentalismista on hyytävää luettavaa.
Teinilän kirja on runsas, liiankin runsas, ja sisältää monta eri tasoa. Lukijalta vaaditaan aika paljon, mutta väriä ja vauhtia riittää. Ja kaiken takana on sittenkin synti ja sen palkka.