400-vuotias Orlando

Teksti:

Harald Olausen

"Olen tulossa luoksesi. Yli kuilun saavun luoksesi. Ykseydyn hetkellä täytyn hurmiosta. Olen tässä ja nyt. Olen viimeinen vapaa menneistä ja tulevasta, joka minua kutsuu. Olen tulossa. Tässä minä olen. En ole nainen enkä mies. Olemme yhdessä ja ihmiskasvoiset. Olen maanpäällä ja avaruudessa. Synnyn ja teen kuolemaa."

- pumpattavana barbarana Orlando-elokuvan lopussa kultaiseksi enkeliksi puettu Communardsien kontratenori Jimmy Sommerville laulamassa loppulaulua kuin uutta vapaan ihmisen tunnustusta ilman moralistien voimaa ja sananvaltaa pistää piste tälle nautinnolle.

Kiitos Ylelle tästä älyllisesteettisestä yöpalasta, jonka meille tarjositte Orlando-elokuvan myötä kuin uuden vapauden ajan androgyyniä ihmisnäkemystä manifestoiden: elokuvan monisukupuolinen Orlando muuttui eikä ollut enää kohtalonsa orja. Hän eli sukupuolivankina miehen määrittelemään ahtaassa naisroolissa yli 400-vuotta ja oli tuskin siinä ajassa muuten muuttunut kuin vapautunut lopulta huomaten, ettei vuosisatojen henki onnistunut nitistämään häntä kovista yrityksistä huolimatta, sillä "hän oli edelleenkin pitkä ja hoikka, hieman androgyynimäinen, kuten moni nainen haluaisi edelleenkin olla". Näin siis riimitteli Orlandon ennen 1900-luvun puoliväliä kirjoittanut Virgina Woolf.

Orlandon sanoma on modernin ihmisen persoonallisuuden määrittelyn vapauden puolesta tätä päivää vahvasti henkivä muutoksen puolestapuhuja, kuten elokuvan tunkkaista ilmaa raikastamaan saapuva lounaistuuli. Elokuvalla onkin punaisena lankana hyvin tyypillinen brittien radikaalisanoma ihmisen puolesta kasvotonta jäykkyyttä vastaan: vapaa sielu on vailla aseman ja omaisuuden kahelista. Tänä päivänä elämme, kiitos näiden "orlandojen" sellaisessa vapaudesta, mistä tuskin kukaan 1700-luvulla siitä kovaa ääntä pitänyt brittiläinen valistuksenkärpäsenpurema tiedemies olisi voinut edes kuvitella.

Mutta se ei ole tapahtunut nopeasti eikä ilman kovaa taistelua aikana, jolloin miehet, jopa älykkäimmät, edistyksellisimmät ja taiteellisimmatkin pitivät naista vain muusana ja miehen unelmana jouteliaisuutta, jonka takasivat ahkerat orjuutetut naiset siivoojina, vaimoina, kokkeina ja lastenhoitajina sekä suloisina rakastajattarina. Asenteet ovat olleet kovilla, kuten elokuvan "händelinhajuiselta" salonkikohtauksesta vuodelta 1750 huomaamme elokuvan alussa kymmenen vuotta lähettiläänä jossain arabimaassa viettäneen Orlandon "maljasta veljelliselle rakkaudelle (suora viittaus myöhempään homolegendaan nimeltään Arabian Lawrence) tai ällistyneiden runoilijoiden seuran keskinäisistä keskusteluista, missä mukana oli mm. irvailukirjan Gulliveren retket kirjoittanut irlantilainen Jonathan Swift sekä Alexander Pope, joka kirjoitti tekopyhän tutkielman ihmisestä unohtaen naisen, mutta missä on vieläkin käyttökelpoisin ajatuksia ihmisen mahdollisuuksista:

"On kovin kahtalaista elo ihmisen, hän taipuu luonnoltansa älyyn, suuruuteen. Ei osaa päättää toiminnan ja levon kesken, ottaako kuvakseen pedon vaiko jumaluuden; ei tiedä onko valta lihan vaiko hengen, kun tuottaa synty kuoleman ja aatos erheen; ei mietteistäkään osaa sanoa. Lie niitä liikaa taikka puutetta; sekaisin aivan intohimo, ajatus. On yksin ratkottava syvä kummastus: maailman kruunu, kepponen ja arvoitus."

Orlando on hyvien ihmisten kotitalousmanifesti tavallisille kyökkiorjille vapauskäsitteen absoluuttisen ymmärtämisen puolesta tässä ja nyt: vapautta ei voi olla vain pieni osa, sen täytyy olla ehdotonta ja johtaa ihmisen henkiseen suvereniteettiin. Kun elokuvan päähenkilö päästää irti menneistä eikä ole enää pakotettu toisten asettamiin rajoihin ja noudattamaan vastoin tahtoaan muuta kuin mitä oli - toisten ajatuksia ja puhumaan toisten sanoilla, hän huomaa todellisen ja nautinnollisen elämänsä alkaneen eikä hän enää ollut enää alistettu ja suorittava koneellinen osa jonkun muun unelmaa vaan ihminen isolla iillä huolimatta mihin sukupuoleen hän itsensä määrittelijöiden mukaan kuului.

Britit ovat samanaikaisesti kadehtivan älyllisiä henkeviä ja leikkisän kujeilevia niin ajatuksissaan kuin sanaleikeissään, jotka kaikki saavat huipennuksensa Shakespearen tavasta yhdistää osuvasti ylhäinen ja alhainen toisiinsa niin nautinnollisella tavalla, että siihen on muut kuin britit harvoin yltäneet. Virginia Woolf yltää viiltävän tarkasti Oscar Wilden esimerkkiä noudattaen heittämällä tekstinsä sekaan wildemäisiä sukkeluuksia "Tuskin te aviomiestä kaipaatte vaan rakastajaa". Tai "Jos olisin nainen, en ehkä enää haluaisi uhrata elämääni siihen, että hoidan lapset ja lapsenlapset. Enkä haluaisi hukkua hiljaa naisellisen kiltteyden maitoon! Ja lisää: "Olitte sitten mies tai nainen, minulle olette aina sukupuolenne hioutunein huippu ja helmi. Kuka muu teidät huolisi. Olen valmis sietämään "sukupuolisen horjuvuutenne!"

Orlandon teksti on julistavuudestaan huolimatta kuin lämpimän käden hipaisu kylmälle poskelle, sillä pohjalla on ymmärtävä salaperäisyys leikitellä unenomaisilla varjoilla miesten ja naisten maailman typeryyksien keskellä siitä kylmästä tosiasiasta, ettei vapautta anneta vaan se otetaan, ja että sellaista eivät tee nahjukset vaan ne, jotka osaavat tarttua aikaan oikealla hetkellä vaikka nyrkit pystyssä vastakarvaan, ihan kuten Orlandokin tavallaan hiljaisesti protestoimalla valmiiksi määrättyä kohtaloaan vastaan tekee, kun Orlando naiseksi muuttuessaan "Sama ihminen. Ei mitään eroa - vain eri sukupuoli" tajuaa päästessään 1850-luvulle romanttisen miesrakastajan seuraan, että miehen asema, mikä on vapauden tavoittelua, on myös naisen asema, mikä on hänen silmissään sen jälkeen yhtä kuin ihmisen vapaus olla ja tehdä mitä haluaa.

"Ohut veitsenterä onnistuu erottamaan onnen surusta". Tämä tulee esille Orlandossa kun alun vielä lapsellisen ihastunut ja avoin Orlando tuntee löytäneensä venäläisessä tytössä rakkauden tuntien pyristelevänsä koukussa kuin omasta tahdostaan mutta muuttuu jo heti kota surulliseksi aavistaessaan onnen päättyvän jo melkein heti kun sen on luullut saavuttavan. Nimi ei ole enne, mutta ei ole sattumaa että parhaillaan Ylen kulttuurikanavalla Teemassa menee loistava Orlando-elokuva, pääosassa oman genrensä yksi huippunimistä, Tilda Swinton (s. 1959), vuoden 2019 Helsingissä järjestetyn kauhuelokuvafestivaali Night Visionin kohutuimman queerkauhuklassikko Suspirian pääosanesittäjä ja queermaailman ikioma ikoni jo englantilaisen queer-elokuvan nyt jo kaukaa valtakaudelta, Derek Jarmanin ohjaamien pienoismestariteosten Wittgenstein, Edward II:sen ja Caravaggion 80-luvulta - unohtamatta rakeista, tavalliselle vhs-kasetille vuonna 1985 Jarmanin taiteellista läpimurtoelokuvaa ja aina yhtä upeaa "The Angelic Conversation". Orlando pohtii elämää ja sen tarkoitusta läpi aikojen kuin leikaten sen sisimmän appelsiinin tavoin.

Elokuvien ystäville on aina tapaus, jos Tilda Swintonin nimi esiintyy elokuvassa, sillä Swinton ei ole onneksi kertaakaan haksahtanut huonoihin, mitäänsanomattomiin tai vastenmielisiin elokuviin näyttelijäksi. Niin on nytkin. Tyylikäs ja aistillinen Orlando on ohjaukseltaan tasapainoinen ja visuaalisesti viettelevä elokuva, missä kaikki tuntuu olevan kohdallaan; älykäs, sentimentaalinen, täynnä lyyristä huolettomuutta, mutta samalla myös elämänmakuinen ja vakavahenkinen tutkielma rakkaudesta ja velvollisuuksista kuin Tolstoin Anna Karenina. Koska elokuva perustuu paljon jo tutkittuun Virginia Woolfin samannimiseen kirjaan, en siitä puhu vaan keskityn sekä itse elokuvan sanomaan että Orlandon jälkimaininkeina Orlandossa Amerikoissa sijainneen Pulse-klubin tapahtumiin.

"Miehen on seurattava sydäntään!" Heti elokuvan alusta tehdään selväksi sen ajan miehinen ihanne: "Hän oli selvästi mies huolimatta naisellisesta olemuksesta, jollaista kaikki sen ajan nuorukaiset tavoittelivat". Swinton näyttelee androgyyniä ylhäisönuorukaista, joka on "neitsytkuningatar" Elisabeth I:sen suosikki. Kuin alleviivaten adrogyniaa selkomerkityksessä nykyajan heteroumpioissa eläville katsojille.  Myöhemmin nuorukaisen mielistynyt kuningatar tuntee hänen olemuksensa kuin tuoreena oksana haureudessaan ja lahjoittaa tälle talon ja ominaisuuden vain yhdellä ehdolla: Älä kuihdu äläkä näivety. Älä vanhene!"

Samaa tunnelmaa ja aikakauden avointa androgyniaa, toki sen varhaisempaa ja erityisesti 1500-luvun alun homoseksuaalisuutta kuvaa Salaman Rushdien Firenzen Lumoojattaressa, kun keltahiuksinen miekkonen matkasi härkärattailla tarunhohtoisen Fatehpur Sikrin palatsiin, suurmoguli Akbarin hoviin, ja miten firenzeläinen velho oli jo livahtanut kuin nahkansa hylännyt käärme skotlantilaisen milordin kaapparilaivalta, ja vaihtanut nimensä sopivasti " Mogor dell´Amoreksi, Rakkauden moguliksi." Kirjailija kertoo ajasta Firenzessä, jolloin puolet kaupungin nuorista miehistä haki lohtua toistensa sylistä, ja homoseksualismin laaja suosio Firenzen parhaiden nuorukaisten parissa oli nostanut kaupungin maailmanmaineeseen alan keskuksena "Uudestisyntyneenä Sodomana", niin että kaupunginisät perustivat kaupunkiin " säädyllisyysviraston ", jonka tehtävänä oli rakentaa huoralaitoksia ja hankkia sinne huoria ympäri Eurooppaa, etteivät sentään kaikki kaupungin nuorukaiset lankeaisi ikuisesti poikarakkauden kiroukseen. Mutta sitten kaikki muuttui, ja Medicien mahtisuku karkotettiin. Huoralat lakkautettiin neljäksi vuodeksi, minkä ajaksi kaupungin täytti uskonnollisen hurskauden lemu.

Rakkauden menetyksen jälkeen vaihtuu vuosisata ja Orlando omistautuu politiikalle juomalla veljellisen rakkauden maljan samalla, kun läpi aikojen surullisena ja vanhentumatta matkustava Orlando ymmärtää ihmisten olevan yhtä ja kohtalomme yhteisen. Sitä ei tee se maailman pahalla ololla ja ilkeydellä täyttävä epäoikeudenmukaisuus, joka haluaa jakaa kaiken eläväisen kuolleeseen, kuten Orlandon myöhempi versio esitettynä homoklubi Pulsessa Orlando-nimisessä kaupungissa vuonna 2015 julmasti todistaisi, jos elokuva olisi ulottunut tälle sekavalle, riitaiselle ja murhaavalle ääri sitä ja ääri tätä-ryhmien mielen myrkyttämälle vuosikymmenelle.