7 tapaa tuhota ihminen, kyyninen realisti muistelee, osa I : 1. Ole itsesi pahin vihollinen

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Kerran, kauan sitten, istuin kasvatustieteen professori Erkki A. Niskasen vieressä taksin takapenkillä Helsingin rautatieaseman edessä. En muista minne olimme menossa ja miksi, mutta se muistan kuin eilisen päivän kun Erkki lausui,"on seitsemän tapaa tuhota ihminen". Hänen äänensä ja tyylinsä, silloin kun hän heittäytyy dramaattiseksi, on oma ja ikimuistoinen: kivikova, kolkko, kähisevä, riemastuttava. Käännyin heti hänen puoleensa korva tarkkana, nyt opin tärkeää asiaa, mutta sitten tapahtui jotakin, en enää muista mitä, ja asia jäi sikseen. En koskaan saanut tietää mitä nuo seitsemän tapaa ovat. Seitsemän on joka tapauksessa maaginen valehtelijan luku, mutta silti - tai siksi - olen siitä päivästä lähtien miettinyt mitä nuo tavat ovat. Ainoa mahdollisuus on keksiä ne itse, ja tässä ne sitten ovat ylös kirjoitettuna ja paperille pantuna, kahteen eri luokkaan jaettuna. Onhan todella eri asia tuhota itsensä kuin joku muu, joten kaksi kategoriaa tarvitaan. Ihminen harvemmin haluaa tuhota itsensä mutta tekee sitä silti koko ajan. Ihminen haluaa tuhota vihollisensa mutta harvemmin edes yrittää. Siis ensimmäinen luku kuvaa sitä mitä ihminen melkein kuin huomaamattaan tekee ja toinen kuvaa sitä mitä ihminen ei tee vaikka pitäisi. Miksi tuhota itseään kun voi keskittyä vihollisiinsa? On tietysti mahdollista tuhota itsensä tuhotessaan vihollistaan. Moni kuvittelee tuhoavansa vihollisensa tuhotessaan itseään, tai kuvittelee tuhonneensa vihollisensa tuhottuaan itsensä - joka tarkoittaa, että minä itse olen oma viholliseni. Ei kuitenkaan sotketa asioita: minä olen minä ja viholliseni on joku aivan toinen ihminen. Entä jos ei ole vihollisia? Kaikilla on vihollisia, turha toivo, ettei niitä olisi. Mutta jos ei millään keksi yhtään, siitä voi hyvin päätellä, että elämä on jäänyt aivan kokonaan elämättä. Sekin on yksi itsetuhon tapa ja muoto, olla elämättä ja keskittyä elämättömään elämään, tyyliin "kun ei mitään yritä, ei mitään häviäkään "tai "avain onnellisuutteen on pienissä asioissa". Jos olet elämässäsi tehnyt yhdenkin peliliikkeen, sinulla on vihollisia. Eikä sen peliliikkeen herra paratkoon tarvitse olla mikään ilkeä, paha ja tuhma liike. Päinvastoin, onnistunut ja hieno peliliike on paras keino hankki vihollisia. Mutta jos vihollisten tohoaminen on harvinaista, sinulle ei ole aihetta huoleen: tuskin hekään viitsivät ryhtyä toimeen sinua vastaan; mutta jos joukossa on yrittelijäitä yrittäjiä, olet liemessä. Ja mitä enemmän sinulla on vihollisia, sitä suurempi todennäköisyys, että joku viitsii tehdä jotakin. Miksi et siis itse ryhdistäytyisi ja aloittaisi jo tänään tuhoamiskampanjaasi eli astuisi sotapolulle, tuhon tielle? Olet joka tapauksessa jo aloittanut lukemalla joka päivä murhamysteereitä ja katsomalla väkivaltaohjelmia televisiosta. Mikä muu ihmistä kiinnostaisi kuin väkivalta, kuolema ja verenvuodatus? Seksi tietysti on toinen iso asia, mutta kun seksi piilotetaan, tuho ja kuolema jäävät jäljelle. Mikään muu ei kiinnosta oikeasti ja kuljeta mielikuvitusta mukanaan samalla tavalla.

1. Ole itsesi pahin vihollinen ................................................................................................................ 4

2. Syleile vihollisiasi............................................................................................................................. 8

3. Ole aina oma itsesi/ole ihan kuin muutkin .......................................................................................12

4. Luota maailman oikeudenmukaisuuteen .........................................................................................12

5. Elämäni pyrkyrinä...........................................................................................................................12

6. Tee aina niin kuin muutkin ..............................................................................................................12

7. Tapa itsesi.........

OSA I: 7 tapaa tuhota itsensä: Ole itsesi pahin vihollinen

Paavo Haavikko runoilee näin: "Älä riitele itsesi kanssa", mikä tarkoittanee mitä tarkoittaa. Ei runoilija runoillessaan tarkoita mitään, hän vain runoilee. Hän on ihminen, joka ymmärtää paremminkin kuin kukaan, ettei kielessä ole mitään tarkkoja ja nimenomaisiä merkityksia, on viittauksia sinne tänne ja sanoja jotka eivät viittaa mihinkään. Uskoisiko joku runoilija, että sana "nihilismi" viittaa johonkin erityiseen maailmaan tilaan, sellaiseen joka olisi poimittavissa maailman menosta erilleen ja asetettavissa jalustalle noin vain kaikkien kyseisen kielen puhujien töllisteltäväksi? Sana "tuoli" ei ole kovin runollinen, koska siihen pikku sormi osaa viitata, kun tuolin edestään löytää. Vaikka kyllä tuosta symbolisen kielellisen elementin saa aikaiseksi, kun vaivautuu yrittämään: "Jokaisella on oma tuolinsa murheenaan" kuulostaa salaperäisen runolliselta. Ja olinhan minäkin aikoinaan yliopistollisen oppituolin haltija.

Mutta sellaiset sanat kuin "oikeudenmukaisuus" ja "isänmaallisuus" jäävät aina semantisen hälyn jalkoihin, kun niistä on puhe, erityisesti kun noita sanoja oikein puheessa painotetaan tekojen, yleensä pahojen, perusteena ja oikeutuksena. Aivotutkijat, nuo modernin kummajaiset, kertovat helposti, että vihalla ja rakkaudella on paikkansa ihmisen aivoissa, jossakin ne piilevät hermoston näkyvinä tiloina. Mutta mitä rakkaus ja viha ovat, lukemattomia eri tiloja: mitä rakastat, sitä vihaat - tuntuuko tutulta? Mutta jos viha ja rakkaus ovat eri paikoissa aivoja, kuinka tuon väitteen pätevyyden kanssa oikein olisi? Ei rakkaus ole aivojen tila siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sana "rakkaus" oikeastaan tarkoita mitään, tai jos tarkoittaa, tarkoittaa melkein mitä vain. Aivotutkija, tutkiessaan rakkautta, tutkii juuri sitä mitä itse haluaa tarkoittaa tuolla sanalla. Englantilainen sanoo "in the Pickwickien sense" ja tarkoittaa, että juuri siinä merkityksessä jota minä itse satun tarkoittamaan. "Joka lastaan vihaa, se vitsaa säästää" on hyvä esimerkki rakkaudesta tässä mielessä: piekseminen todella on rakkautta "in the Pickwickian sense".

Semanttinen nihilismi, jota siis kuvasin edellä, koskee myös vihollisen käsitettä niin kuin tuhoamista ja tuhoakin. Vihollinen ja tuho ovat mitä ovat, rakas vihollinen ja tuhon kaipuu ovat osa ihmisen ajatusmaailmaa, eikä niissä mitään erikoista tai omituista olekaan. Siksi myös ajatus itsensä tuhoamisesta on avoin, ja hyvä niin. Mutta vaikka tuhoon ei pysty sormella viittaamaan, siis sanomaan "tässä se on", jotakin tuhosta on pakko pystyä sanomaan, ei osoittamalla vaan kertomalla tarinoita, joista lukija löytää tuhon ainekset. Jos ei viittaa tuhoon, ainakin voi huiskuttaa käsiään, ilmehtiä ja sanoa, tällaista tuho on. Paperille voi yrittää piirtää tuhon kuvia ja turvautua sitten valokuviin ja filmeihin, jos omat taidetaidot eivät tunnu riittävän. Vaarana on silloin yksikertaistaminen: Nagasaki vuonna 1945 on selkeä kuva tuhosta, jota vielä korostavat kuvat pommituslentokoneen riumukkaan ylpeästä miehistöstä ja presidentti Trumanista ("tosi mies") kansan osoittaessa suosiotaan sanakarilleen.

Siis Nagasaki on yksinkertaine kuva ja nuo muut vain sotkevat asiaa. Yhden tuho on toisen riemun aihe. Onko mitään tuhoa, joka ei herättäisi iloa ja riumua? On, kyllä on, kun minä tuhoudun hiljaa itsekseni, siitä ei kukaan pääse iloitsemaan. Tässä siis ensimmäinen ja perustavin ohjeeni itsetuhoisille: tee se niin, ettei toimesi aiheita riemua missään päin. Yleensä munataan niin että toiset pääsevät nauttimaan ihmisen itsetuhosta, joka kuulostaa aivan turhalta myönnytykseltä; miksi antaisin sellaiseen aihetta? Eikä itsetuhon tarvitse olla täydellistä. Malliksi ei kannata ottaa Nagasakia eikä siis tavoitelle nagasakituhoa - useimmissa tapauksissä se olisi liioittelua, turhuutta turhuuden vuoksi. Itsetuho on parhaimmillaan hienostunutta ja hienovaraista itsensä eliminoimista, oman itsensä typistämistä ja pienentämistä, vetäytymistä ikään kuin aikoisi kadota tästä pahasta maailmasta. Siis paino on sanoilla "ikään kuin". Ei koskaan pidä liioitella, erityisesti itsetuhon kohdalla tämä on turhaa: itsetuho tähtää joka tapauksessa pienenemiseen ja katoamiseen. Voihan sen tietysti tehdä ison pamauksen avulla, mutta tämä kyllä osoitttaa huonoa makua ja tärkeän totuuden täydellistä ymmärtämättömyyttä. Esimerkkinä on itsemurhapommivyö ja sen käyttö ihmistungoksessa - kamalaa!

Oikea itsetuho tapahtuu yksin, hiljaa ja huomaamattomasti, koska kyseessä kuitenkin on itsetuho eikä mikään muu. Ja normaali ihminen ajattelee näin: kun kukaan ei kuitenkaan ole kiinnostunut minusta, kukaan ei ole kiinnostunut itsetuhostani. Tässä päättelyssä saattaa olla väärä premissi: joku saattaa sittenkin rakastaa sinua aivan sinun itsesi vuoksi. Silloin sinun on aivan pakko selittää tuolle toiselle, miksi itsetuho kohdallasi on perusteltua. Tämä on usein aivan mahdotonta, kun toinen kieltäytyy ymmärtämästä - rakkaus teettää sellaista, siis ymmärtämättömyyttä - eivätkä omat perustelusikaan ehkä ole täysin selkeitä ja sitovia. Todellakoon kuitenkin, ettei itsetuholle tarvita sen kummempia perusteluita, ei ainakaan mitään teennäisen hienoja sellaisia. Vakaa tahto ja hyvä vaisto riittävät kun Thanatosta huudetaan paikalle. Eikä Thanatos mikään kuoleman jumala ole vaan itsetuhon, itsensä hylkäämisen jumala. Eros on Thanatoksen vastakohta, kaiken luovan voiman antaja ja kantaja. Nyt on tietysti käännyttävä Thanatoksen puoleen.

***

Ole itsesi pahin vihollinen, mitä se on? Kuinka yleistä on, että ihminen on oman itsensä pahin vihollinen riidassa itsensä janoamassa kostoa jostakin menneestä? Mitä se meitä kiinnostaa moniko vihaa itseään, meitä kiinnostaa tässä vain se, miten asia hoituu, mitä pitää tehdä ja mihin päädytään. Psykologit kertovat sitten loput jos osaavat tai vaikkeivat osaisikaan. Kun tyhmä kysyy, viisas kyllä vastaa. Kun viisas kysyy, viisas jättää vastaamatta. Itsensä vihaaminen alkaa tyypillisesti ja luontevasti peilin edessä, siis oikein tai symbolisen peilin edessä. Sitten istutaan omaan tuoliin ja mietitään, istutaan tietysti symbolisesti, hiljennytään ja annetaan vaikutelmien puhua. Jos nämä vaiheet laiminlyödään, itseviha ei pääse nousemaan ja itsetuho viivästyy. Siksi moni meistä nimenomaan jättää nämä kaksi vaihetta sikseen ja menee suoraan asiaan, pitäytyy arjen monissa kiireissä ja puuhissa, tai katselee kuvia vieraista paikoista ja oidoista ihmisestä. On hyvä olla kuuntelematta itseään, mutta tämä ei nyt ole mahdollista kun tutkailemme itsetuhon toivoita ja perustavia menetelmiä. Touhumalla moni tuhoaa itseään, mutta nyt puhutaan itsevihasta ja -inhosta. Juuri niiden ansioista ihmisestä tulee itsensä pahin vihollinen.

Tässä on kaksi mahdollisuutta: tuhoa vihollinen itsessäsi ja tuhoa itsesi vihollisenasi. Ensimmäinen on eheytyksen ja voimaantumisen tie, jota terapeuttisi suosittelee jo ammattietiikkasakin vuoksi. Tässä tutkimme jälkimmäistä mahdollisuutta, jota siis terapeuttisi ei suosittele sinulle, ammattietiikkansa vuoksi. Siis astut peilin eteen ja silmäät mitä sieltä näkyy, amerikkalainen sanoisi "you are eyeballing your own image in the mirror". Näky ei ole kaunis, vikojen ja puutteiden British Museum on vastassasi (Mark Twainin mukaan), sitä sinun ei ole kieltäminen. Kauhistuksen kanahäkki (Aku Ankka), mitä syvemmälle katsot, sitä kamalampaa.

Peili lakkaa olemasta vain takaa hopeoitu lasilevy. Se muuttuu symboliseksi kaiken palauttajaksi, muistin ja mielikuvien peiliksi, joka kertoo ken on maassa kamalin (Prinsessa Ruusunen) - se olet sinä. Olet ruma, tuhmä, epämiellyttävä, ikuinen epäonnistuja, pelkkä pilkan ja ylenkatseen kohde, monipuolisesti lahjaton, sinulla on kaksi vasenta kättä ja niissä peukalo keskellä kämmentä, takanasi on loistava tulevaisuus, kaikki mitä olet arvostanut on arvotonta, mitä olet saanut pelkää katinkultaa ja nyt kaikki on ohi, olet tuhoutunut jo kauan sitten. Sinun ei tarvitse tehdä mitään, kaiken olet jo tehnyt ja sen mukana ei mitään. Olet tuhonnut sisäisen vihollisesti ja sen mukana itsesi, olet ollut oman itsesi pahin vihollinen.

Itseinho ja sen mukanaan tuoma tuho on aivan olennaisesti taaksepäin katsovaa. Kun itseinho tunkee pintaan, se merkitsee että kaikki on jo tehty, itseinho oikeuttaa itsensä; sanot itsellesi "olen inhottava" ja se on totta. Minusta tämä on merkillista ja todella kiinnostavaa. Ihminen on tuhonnut itsensä ollenkaan yrittämättä ja tekemättä yhtään mitään - mikä oiva saavutus. Itseinho pysyy alitajuisena niin pitkään, että sen tekemä tuho valmis, ehkä sittenkin vähäinen pintanaarmu tai pahimmassa tapauksessa täydellinen nagasakituho.

Mutta sitten itseinho tulee pintaan, kertoo itsestään ja oikeuttaa itsensä peilissä. Ehkä se ei vielä tule pintaan, ehkä se ei koskaan tulekaan - selkin on mahdollista. Mutta se ei tarkoita ettetkö olisi inhonnut itseäsi ja kärsisi nyt tuhoista. Kaikki me yritämme, ainakin aluksi, olla tietämättä. Tämä vaatii joskus enemmän ponnistelua kuin tietäminen, vaikka kuka sitä uskoisi että tietämättömyys on niin vaikeaa.

Onko mahdollista yrittää inhota ja vihata itseään, siis tietoisesti ja tarkoituksella? Vai onko vihollisuus aina spontaania, automaattista ja jollakin tavoin vierasta? Jos ihminen on terve, siis jollakin tavoin elinkelpoinen yksilö, hän ei ole tietoisesti itsensä vihollinen. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö hän olisi isensä vihollinen jossakin alintajuntansa syövereissä oman sikakoiransa armoilla. Nietzsche sanoo, että ihmisessä enkieli laulaa kuorissa ja kryptassa ulvoo koira - ei tämän mainion vertauksen sijoittaminen kirkkoon ole suinkaan mikään sattuma. Alintajunta on mitä on, mutta kun ihminen alkaa avoimen kampanjan itseään vastaan inhotaakseen itseaään ja tehdäkseen itstään pahimman vihollisensa, ollaan jo syvillä vesillä. Aivan kuin alitajunta olisi noussut pintaa ja vaatii nyt osaansa.

Jos todella haluaa tietää mitä tämä tarkoittaa, kannatta lukea Markiisi de Sade elämänkerta. Hän oli mies, jonka alitajunta sikakoirineen oli pinnassa iholla. Tämä ei ole mahdotonta, luultavasti yleisempää kuin yleensä luullaan. Saden vastakohta on Platonin kuvaama Sokrates, joka todella voi katsoa peiliin ja sanoa, onpa kaunis mies, vaikka naama on kuin peruna. Mutta ei Sorateskaan peiliin niin vain katso. Jos hän katsoo ja sanoo itseään kauniiksi, hän ottaa ensimmäisen askeleen kohti itseinhoa. "Minä olen kaunis" on inhottavan narsistinen purskahdus ja sellaisena ensimmäinen askel kohti itseinhoa. Pitäisi kysyä joltakin oikein kauniilta ihmiseltä, millaista se on on: inhottaako oma täydellisyys? Sokrates ainakin teki itsemurhan.

Jokainen ihminen osaa katsoa peiliin ja rypeä muistoissaan. Katuminen ei enää auta, muistoja ei saa takaisin, tehty mikä tehty, oma syy, miksi ihmeessä tein niin, olenko edelleen sellainen ihminen, miksi aina niin eikä koskaan noin. Vintillä Dorian Grayn muotokuva sen kun rumenee vaikka Dorian itse näyttää edelleen nuhteettomalta ja hyvin osaansa sopetuneelta kansalaisesta. Tuo muotokuva on Dorianin minä sellaisena kuin se oikestaan on, eikä Dorian kestä sen näkemistä. Hän tuhoaa kuvan ja samalla itsensä, oman minänsä. Hänen itseinhonsa iskee kuin leka, eikä sen alta ehdi pois.

Jos annat itseinholle sijaa peilin edessä seisoessasi, sinun käy huonosti. Mutta vaikka et koskaan katsoisi peiliin, se ei todista ettetkö olisi inhonnut itseäsi koko elämäsi ajan, joka tarkoittaa hidasta, pitkittynyttä itsetuhoa, itsensä typistämistä. Harvalla meistä on varaa katsoa peiliin tai hakea ja löytää omaa kuvaansa ullakolta. Olisi pitänyt olla rehellinen itselleen jo kauan kauan sitten, kun kuva oli vielä jotensakin kaunis.