Äärioikeiston mentaalinen koti: toksiininen heteromaskuliinisuus ja ”näyttäminen”

Teksti Harald Olausen

"Tuo tuntee mukaan keskusteluun, jossa yleensä puhutaan vain numeroista. Louis muistuttaa, että poliittisella päätöksenteolla on todellinen vaikutus ihmisten elämään."- Financial Times. " Kirjallista maailmaa on puhuttanut ranskalaisen nuoren älykön, Eduard Lousin romaanit, jotka ovat malliesimerkkiä romaanin kyvystä uusiutua ja olla ajassa kiinni. Romaani ei ole enää vain yhteen muotoon ja sisältöön puettu valmis ajatuskoe, vaan kokeilee lajitoveruuksia ja symbioottisesti hedelmällistä elämää runouden, esseen, dokumentin, sanakirjan, elämäkerran jne. kanssa.Tällainen on uusi romaani - vahvasti perinteen sisällä.

Kirjailija on hyvin ranskalainen ja pysyy sopivasti vallankumouksellisessa traditiossa esittäessään omakohtaisesti katuojien oksennusnäkökulmasta saman vihan ja osattomuuden resupekkaolemuksellaan rikkaita kohtaan, kuin aikoinaan Voltairekin, jonka raivo rikkaiden yletöntä mässäilyä köyhien silmien edessä. Voltairen taisteluhuuto "Ecrasez lìnfame – Kukistakaa tuo kunniaton!" - oli suunnattu Ranskan katolisuuden hierarkiaa ja elämäntapaa vastaan. Voltaire sanoi olevan mahdotonta suvaita. 

Esseessään Ajatuksenvapaudesta Voltaire sijoittaa dialogin toisen osapuolen suuhun repliikin, joka päätyy Kantin sittemmin kuuluisaksi tekemään valistuksen credoon: "Teidän täytyy oppia ajattelemaan. Teillä on järki jo syntyessänne. Te olette lintu inkvisition häkissä, tuo laitos on leikannut teiltä siivet, mutta ne voivat kasvaa takaisin. Joka ei osaa geometriaa voi oppia sitä. Jokainen voi kehittää itseään. --Uskaltakaa ajatella itse." Tämä on Lousinkin valistuksen hyvyydeltä saama tehtävä: herättää!

Kirjoissa on toinenkin ulottuvuus ja enemmän tätä päivää. Se osoittaa lähes joka sivulla toksiinisen maskuliinisuuden ja "näyttämisen" maailmaa koviksineen ja koviksi keitettyine mimmeineen, itseään tuhoaviin elämäntapoihin ja täydelliseen näköalattomuuteen, mikä synnyttää vain itselleen ja muille vaarallisia ihmishirviötä, jotka luulevat itseään pahoiksi tajuamatta heitä murhanneen ympäristön tehneen heistä yleisesti tunkiolle kaadettuja roskakasoja, joiden on vain pakko pärjätä, vaikka pää olisi kainalossa-fraasin tahdottomina toitottajina. Tämä on Louisin kirjallista kyvykkyyttä: näyttää ahdistus ja pelko joka hetkessä.

Lousin romaanit ovat (uudenlaista) yhteiskunnallista (ja tutkivaa) minämuotoista proosaa, jossa on henkilökohtaisen kertojan lisäksi mukana ympäristöään havainnoivaa dokumentaarisuutta ja julistavaa pamflettia yhdistettynä (terveeseen) paatoksellisuuteen. Siksi ne ihastuttavat ja uudistavat omalta osaltaan vanhakantaista kirjallisuutta olematta silti mihinkään johdattelevalle ismille tai muodikkaalle iskulauseelle alisteisia. Esimerkiksi järkyttävä Väkivallan historian (Tammi, 2020) alku.

"Piileskelen oven takana ja kuuntelen sisartani, hän kertoo että muutama tunti sen jälkeen kun pöytälaatikkoon taittelemani rikosilmoitus sai nimen tapon yritys – kutsutaan sitä paremman puutteessa yhä sillä nimikkeellä, vaikka heti kun ilmausta käyttää, tulee siitä ikävä tunne että tarina vääristyy – sisareni siis kertoo, että muutama tunti sen jälkeen minä lähdin kotoa ja menin portaat alas. Ylitin kadun sateessa ja suuntasin viidenkymmenen metrin päähän itsepalvelupesulaan, koska halusin pestä lakanani yhdeksässäkymmenessä asteessa, kannoin hankalaa ja raskasta pyykkipussia selkä kumarassa, tutisevin jaloin." 

Tulevaisuus ei ainoastaan ole siis Jumalan määrittelyvallan ulkopuolella – se tulee jopa Lousin tavoin määrittelemään uudenlaisen Jumalan, joka on queer. Näin alkaa tarina, joka on taitavasti kerrottu mutta herättää epäilyn siitä, onko se sittenkään totta? Vai onko kyseessä sittenkin enemmän totuutta ja tarua yhdistelevä homomaailman hyväksikäyttäjäproblematiikkaa avoimesti pohdiskeleva kirjallinen dokusoap? Korjassa kertoja tapaa kiehtovan miehen ja yhteinen yö päättyy raiskaukseen. Kustantaja mainostaa kirjaa "tarkkanäköiseksi tutkielmaksi väkivallan syistä ja seurauksista".

Louis kirjoittaa suloisenkirpeästi myös meitä kuristavasta luokkayhteiskunnasta (HYVÄ), traumoista sekä siitä, kuinka raiskauksen uhrin on kamppailtava pitääkseen tarinansa hallussaan. Epäily herää. Ezra Pound kirjoittaa kirjassaan Lukemisen aakkoset (Otava, 1967) käsittelevänsä monia ansiokkaita kirjailijoita harkitun kovakouraisesti: " Olen näet lujasti sitä mieltä, että paras kirjallisuus ei pysy esillä eli paras runous ei tule suosituksi". Olen samaa mieltä Ezra Poundin kanssa Eduardo Louisista. 

Kustannustoimittajat ja kriitikot tekevät useinkin karhunpalveluksen omien intressiensä ja missioidensa takia monille unhoon jättämilleen kirjallisille mestariteoksille, nostamalle esille usein liian köykäisin perustein samanmielisten kavereidensa kirjoja. Onko Lous yksi sellainen vai tähti? Poundin mukaan kaikilla suurilla kirjailijoilla on yksi yhteinen ominaisuus: he pysyvät kiinnostavina kouluista ja yliopistoista riippumatta. Pound kehottaa meitä poistamaan esimerkiksi heidät koulujen ja yliopistojen tutkintovaatimuksista, ja tunkemaan heidät kirjastojen pölyihin piiloon, ja silti aina joku lukija apurahoitta kaivaa heidät esiin. 

Hyvä kirjallisuus kun kestää aina aikaa hyvin (voi kun olisi aikaa lukea kaikki maailman hyvät romaanit). Professori Timo Airaksinen näkee kirjassaan Lukea Kirjoittaa Ymmärtää – kirjallisuuden puolesta (Robustos, 2023) syyksi arvostelukulttuurin, joka on päässyt "jotenkin väsähtämään". Itse hän sanoo yrittävänsä välttää liiallista kehumista, joka johtaa siihen, että kaikki kirjoitettu on niin ylettömän etevää. "Valitettavasti näin ei ole. Siksi arvosteluiden pitäisi olla kiinnostavaa luettavaa."

Itse mietin aina, kuinka paljon kirjailija itse, ja kuinka paljon kustannustoimittaja, on kirjoittanut alkuperäisestä tekstiä, ja millainen se on ollut tullessaan "kuumana uunista ulos?". Eikö kirjailija kirjoita aina itselleen itseään terapioiden? Kuinka paljon hän joutuu myöntymään ja kehittämään itsestään valeminää (false self) miellyttääkseen lukijoitaan ja sopeutuakseen vallitseviin käsityksiin? Kysymys on tärkeä ja ajankohtainen tänään kahdesta syystä. Ensiksikin lukeminen ja kirjoittaminen on kokenut vakavan kriisin, Juuri kukaan ei enää lue. Ja kukaan mies ei enää lue. Vain naiset ja hyvin aktiivisesti niin, että kirjallisuuden kenttä on vääristynyt.

Toiseksi ajattelukykymme on samanaikaisesti myös kaventunut yhtä nopeasti. Georg Henrik von Wrightin sanoin voisimme vastata lyhyesti kysymykseen: mitä on ajattelukyky sen olevan elämistä vuorovaikutuksessa, kieli, jota käytämme? Kirjallisuus on yksinkertaisesti tiivistettynä merkityksellä ladattua kieltä. Mutta on myös paljon kirjailijoita, jotka teeskentelevät olevansa muita kuin ovat, näyttelijöiden tavoin, ja kirjoittavat kunnian ja mammonan toivossa enemmin kriitikoille ja kirjallisten palkintoraatien jäsenille, kuin aidosti yleisölleen. Eduardo Louis on siitä esimerkki, sillä hänen "tavoin" halutaan lukea kirjoja.

Sellainen peittää alleen totuuden ja estää aidot tunneilmaisut. Esimerkiksi tarinat ovat nykyisin naislukijoita miellyttäviä ja terapoivia. Hyvät kirjailijat ovat sellaisia, jotka Ezra Poundin määritelmän mukaisesti pitävät kielen tehokkaana. "Toisin sanoen pitävät sen täsmällisenä ja selkeänä". Professori Airaksisen mukaan arvostelut ovat alkaneet kuulostaa maininnalta ja mainonnalta sekä aina jonkun onnekkaan kirjailijan kohottamiselta arvoon arvaamattomaan. Kova kritiikki on hänen mielestään kadonnut ja muuttunut olemattomaksi. Itsekin suhtaudun kriittisesti mainosmaisiin ylisanoihin. On muutamia poikkeuksiakin.

Onko Eduard Louis poikkeus? Hänen oivalluksensa on kirjoittaa iskevästi ja fragmentaarisesti omasta elämästään, ja elämänsä kipupisteistä niin koskettavasti ja aistillisesti, että se saa kriittisemmänkin lukijan pirauttamaan tunteiden vallassa muutaman kyyneleen poskelleen. Jo moneen kertaan mainittu Ezra Pound muistutti elävästä kielestä "Rooma kukoisti runoilijoiden kielenkäytön avulla ja rappeutui ajatuksensa kätkeneen (byrokraattisen siansaksan) kielen ja retoriikan myllerryksessä."

"Dante nimitti sanoja "voidelluiksi" ja "takkuisiksi niiden synnyttämien erilaisten ÄÄNTEN perusteella ja oli oikeassa. Eli pexa et birsuta, kammattu ja pörröinen. Hän jaotteli ne myös niiden synnyttämien erilaisten assosiaatioiden mukaan."Sanoihin vieläkin ladataan merkitystä kolmella eri tavalla. Sanan avulla heijastetaan lukijan mieleen näköhavainnollinen kuva, sana ladataan soinnin avulla, tai lataamiseen käytetään sanaryhmiä." Vaarallisempaa on käyttää "logopoeiaa" niin, että sana jotenkin poikkeaa "käytännöstä" eli sellaisesta lauseyhteydestä, josta lukija odottaa sen löytävänsä tai on tottunut sen löytämään.

Juuri siksi ajatuksensa paljastavan ja suoran sanomisen kirjallisuudella on tärkeä tehtävä. Louis kirjoittaa vähemmän julkista huomiota keräävien mediasirkuksen ulkopuolella olevista yksityiskohdista, elämistä (ja itsestään). Louisin läpimurtoromaanin Ei enää Eddie (Tammi, 2019) viehätys piilee siinä, että lukija ymmärtää, ettei voi olla olematta sitä mitä on, tai on olevinaan. Kolmas oivallus olisi saanut Hesarin entisen kirjallisuuskriitikon, Jukka Petäjän (1956-2021), iloiseksi, sillä Petäjä sanoi kammoavansa paksuja kirjoja ja lukevansa mieluummin ohuempia. Ihan samoin on laitani. Siksi pidän esim. Don DeLillon lyhytproosasta.

Petäjä olisi Louisin lyhyitä sisäkuvia ja ympäristöönsä suunnattuja näpäytyksiä lukenut hyvinkin mielellään. Ei enää Eddy (Tammi, 2019) on kuvattu kirjaksi, joka iskee rajusti jo ensimmäisillä sivuilla, ja kirjailijaa itseään rohkeaksi, koska uskaltaa laittaa itsensä kokonaan peliin kirjassaan. Kirjan suurin arvo on sen notkea kieli, täsmälliset iskut ympäristöönsä, ja raaka kuvaus jakautuneesta maailmasta sekä ihmisistä, jotka poliitikot ovat tietenkin aina unohtaneet viimeiseksi tärkeyslistalla. Kirja alkaa virkkeellä, jossa hän toteaa, ettei hänellä ole lapsuudestaan yhtään onnellista muistoa, mikä jo sinänsä shokeeraa lukijan. Olisi edes yksi!

"En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista; se tuhoaa kaiken mikä ei sovi järjestelmään. Käytävään ilmestyi kaksi poikaa, ensimmäinen pitkä, punatukkainen, toinen lyhyt, huonoryhtinen. Pitkä punapää räkäisi Siinä sullle päin pläsii. Paksu ja keltainen räkä valui pitkin naamaani hitaasti, se oli sellaista ällöttävän löyhkäävää, vanhusten ja sairaiden kurkussa rohisevaa limaa. Poikien kimeä räkätys Kato naama ihan räässä vitun mulkku. Räkä valuu silmästä kohti huulia ja suuta. En uskalla pyyhkiä sitä pois." Tämä kohta kuvaa hyvin Eduardo Louisin kirjalijanlaatua.

Kirjoittajaa kiusataan ja väkivaltaa ei ole hänelle vierasta. Päinvastoin, hän on tottunut sitä näkemään varhaisimmista muistoistaan lähtien, kun humalainen isä tappeli baarin edustalla muiden humalaisten kanssa murjoen neniä ja hampaita. Perhe on kamala mutta todentuntuinen "Miehet olivat katsoneet äitiä liian pitkään, ja isä raivosi viinapäissään Kuka sä luulet olevasi mitä vittua sä tuijotat mun muijaa. Äiti tyynnytteli isää Älä nyt kulta, älä nyt mutta hänen vastustelunsa kaikui kuuroille korville."

Eddyn kertomus on naismaisen homon, sen strerotypiahomon, jota aina pilkataan, harvinainen puolustuspuhe kuin suunnattuna ymmärtämättömille vanhemmilleen, ettei hän ollut sellainen omasta tahdostaan tai vain kiusatakseen vanhempiaan. Hän ei voinut mitään tyttömäisyydelleen eikä kimeälle äänelleen ja halulleen pukeutua siskonsa vaatteisiin. "Nuo muotinäytökset, joiden ainoa katsoja olin, olivat minusta kauneinta mitä olin koskaan nähnyt." Teksti on hyvää mutta itse asia ei vakuuta.

Kuka tappoi isäni (Tammi, 2022) -kirjan tunnelma on taas hieman erilaisena kuin moderni kostotarina, joka ei pääty koskaan - edes kirjan loputtoa, vaan jatkuu mielissämme, koska se on totta ja puhuu suoraan.. Nuoren ja herkän homopojan lapsuuden pilannut isä saa kuin saakin ansioidensa mukaan. Vai saako? Siitä huolimatta, että isä oli pojalle kärsimystä, hän kysyy, kuka ja mikä muovasi isästä sen mikä hän oli? Louis kehrää saman asian yllä etsien syyllistä omaan pahaan oloonsa muista kirjoissaan.

Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi, 2022) on sisarteos edellä mainitulle, tällä kertaa kirjailijan äidistä kertova. Kirjassa kaikki saa alkunsa aikana ennen kännyköitä eräästä valokuvasta: "En ollut tiennyt, että kuva oli olemassa ja että se oli minulla – keneltä olin sen saanut ja milloin?" Ehkä tässä  Eduardo Louis on suuri viehätys. Olemme näet suomalaisessa kirjallisuudessa tottuneet naisten naisille kirjoittamiin kirjoihin eri ikäisistä naisista erilaisine vaivoineen ja muistoineen, sekä tyttöjen kertomiin tunnustuksellisiin kasvutarinoihin, mm. Pillupäiväkirjoihin ja muihin Suvi Aholan kehumiin feministisiin kirjoihin. Pojista ei puhuta.

Tätä taustaa vasten Eduard Louisin lukeminen piristää kummasti, vaikka kiusattu, naismainen homo onkin jo koluttu aihe ja tylsä itse pelkästään aiheena. Eduardo Louis  saa siihen lisättyä todellisuudentuntua sekä kauhua. Mutta myös siksi, että ne ovat kuin uudenlaista Maksim Gorkin yhteiskunnallista "eetospaatosta" Äidin ja Pohjalla teosten tapaan, kuvatessaan kurjuutta ja ihmisten välittämisen tuskaa, ja itsessään kuin elämän arjen keskellä manifestoivia tavallisten murheenlaaksojen pieniä kronikoita.

Eduard Louisin Väkivallan historiassa (Tammi, 2020) yhdistyy kurjuus, henkinen mitäänsanomattomuus ja väkivalta sekä pakottaminen herkän kertojan omaan elämään sellaisella teholla, että ne vaikuttavat yllättävän ajattomilta, vaikka kirjailija on toki sidottu omaan aikaansa. Eduard Louisin hyvä (harvoin esiintyvä ja sekin vaikea) ja paha esiintyvät käsi kädessä silmiemme edessä tutunoloisesti, sillä juuri niiden vaihtelut määräävät elämme nousut ja laskut, kuin vuorovesi sillä erotuksella, että ne ovat kokoaan suurempia tsunameja ja traumojen aiheuttajia. Eduardo Louis on tiivistänyt tuskansa koskettavalla tavalla kirjoihinsa.

Erityisen vaikuttavaa on nuoren kirjailijan syy-seuraussuhteiden näkyväksi tekeminen niin politiikassa kuin yksityiselämässäkin; poliittinen on henkilökohtaista ja henkilökohtainen konkreettisen poliittista, mennään rannalle juhlimaan iloisena poliittista päätöstä, joka koskee koko perhettä. "Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailmaa ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kysymys elämästä ja kuolemasta." Tätä kaipaisi hieman lisääkin.

Mutta paljon jää myös avoimia kysymyksiä ilmaan ja epäilyjä. Ensinnäkin kirjailija lainaa paljon tyylillisesti sisarkirjoissa kuuluisia esikuviaan, joita on lukenut hyvinkin tarkkaan, eihän muuten tulla hyviksi kirjailijoiksi (Erno Paasilinna: Kirjalijaksi tullaan elämällä). William Faulkneria jopa häiritseväisyyteen asti. Tai Roland Barthesia. Louis on kuitenkin tarkka ja ovela huomatessaan törmänneensä vastaavanlaiseen tapaukseen kuin kirjassaan esittämänsä lukiessaan Faulknerin kirjaa Kaikkein pyhin (1931).

Hän lukee Faulknerin teosta (ensimmäistä kertaa?) sen jälkeen, kun on saanut valmiiksi Väkivallan historian. Väite ei taida kuitenkaan pitää ihan paikkaansa. Faulkneria on luettu jo ennen. Niin samanlaista on tekstien tempo."Temple perääntyi ulos huoneesta. salissa hän käännähti ja lähti juoksemaan. Hän juoksi suoraa päätä alas kuistilta rikkaruohojen sekaan ja kiihdytti vauhtia. Hän juoksi tielle ja sitä pitkin viisikymmentä jaardia pimeyteen, käännähti sitten pysähtymättä ja juoksi takaisin taloon ja hyppäsi kuistille ja kyyristyi ovea vasten samalla kun joku tuli salin poikki." -William Faulkner Kaikkein pyhin (Tammi, 1979).

Sisarkirjoja ja muutakin hänen tuotantoaan voisi kutsua proosan asemasta hieman tarkemmin joko "poliittiseksi nykyproosaksi" tai "proosallisiksi pamfleteiksi". Nykykirjallisuus kestäisi tämän uuden luokituksen, sillä Louisin tapa kerätä itsensä muistojen avulla kokoon muistuttaa uuden sukupolven sähäkkää tapaa elää kaksoistodellisuuksissa niistä sen kummemmin paineita ottamatta. Kuka tappoi isäni kirjan lopussa on syytelista siitä, keitä hän pitää syyllisinä "isänsä tappoon", mutta myös maailmanlaajuisen menestyksen kaava, sekä ilmeinen ja kiitollinen kumarrus suositulle kirjallisuusnobelisti Peter Handkelle.

Tämä kirja ei olisi ollut mahdollinen ilman kansainvälisten medioiden suurta huomiota ja mm. sekä Ocean Voungin ja Tash Awn että Claudia Rankinen tekstejä. Louis on ollut menestys nimenomaan ranskakielisissä maissa, ja erityisesti lhbtqi?+maailman suurena tähtenä. Nyt on queertaiteen vuosikymmenen myös primetimeen suurilla ja rahakkailla estradeilla. Siitä osoituksena on flirttailu toisen kuuman ja ranskankielisen queertaiteilijan, kanadalaisen palkitun elokuvaohjaajan, Xavier Dolanin, suuntaan omistamalla hänelle Kuka tappoi isäni-kirjan vienolla silmäniskulla. Queerkirjallisuus on saanut Eduardo Louiista majakkansa.

Hän itsekin tekee sitä mutta nuoret queerkirjoittajat haluavat nyt Pirkko Saision (1949-) esimerkin innoittamina kirjoittaa "omat Betoniyönsä", ja kuvata suomalaista tuskallista heteroankeutta köyhän homon silmin nähtynä viiltävän älyllisesti. He ovat porvarilliseen eksotismiin eksyneitä luokkamatkustajia, jotka nauttivat suuresti saamastaan huomiosta ja kaikkialta pursuvasta suitsutuksesta, kuten kirjoittaja, joka saa tavata äitinsä kanssa itsensä Catherine Deneuven. Ja koska hän luo uutta, on vallankumouksellinen, boheemi ja sääntöjä rikkova köyhä homopoika, jota on kiusattu, hän saa näin uudistaa kirjallisuuden.

Voltaire asettaa artikkelissaan Fanatismi filosofiksi tulemisen ihmisen keskeiseksi velvollisuudeksi, vaikka tietää sen melkein mahdottomaksi. Lousin vetämä viiva pahan maailman sisälle pyrkii itse asiassa samaan metodinaan näyttää köyhyyden loputon alkujuuri, juuri niin pahana ja myrkyllisenä kuin se on; se on paremman väen välinpitämättömyys sekä ahneus. Esseessään Suvaitsevaisuus lähtökohtana on sen tajuaminen, että suvaitsevaisuus, siis aito oikea ja puhdas, on ihmisyyden myötä saatu lahja (jossa on aina ripaus kristillistä armoa). Ja mitä vähemmän taikauskoa, sitä vähemmän fanaattisuutta ja kurjuutta. 

Voltairen aikana ei ollut yhtäkään mellakkaa, ainuttakaan uskonnollista aggressioita, joihin entisaikojen itseään kunnollisina pitäneet kansalaiset eivät olisi intomielisinä sekaantuneet. Louis näyttää ihan samaan toteen proosan keinoin, ja tekee sen kirjoissaan hyvin koskettavasti, ainakin homolukijansa silmissä, sillä. hän vyöryttää yli omahyväisen tajuntamme sellaisen kerroksen sontaa, roskaa ja hajuja, että olemme mykistyneitä sen kamaluuden edessä, vaikka se paha on jokaisen meidän hyvin tuntema, ja jokaisessa meissä enemmän tai vähemmän (nyt piilossa nukkuva), mutta aina silloin tällöin meissä esiintyvä.

Voltairen mielestä me kaikki olimme täynnä heikkouksia ja virheitä siksi luonnon ensimmäinen laki kuului Voltairen mukaan: antakaamme typeryydet toinen toisillemme anteeksi. Niin tekee myös Louis, joka kaikesta huolimatta antaa virheitä tehneille vanhemmilleen anteeksi ja armon, eikä syytä heitä kaikesta siitä pahasta, mikä heissä oli ja mikä teki hänen lapsuudestaan helvetin portin. Enää ei puhuta tekijän kuolemasta, vaan uudesta syntymästä tähdissä. Eduardo Louisista on tullut ilmiö.

Mutta kirjailija on pakettina kiinnostavampi kuin hänen kirjansa: hän ei siksi häivytä itseään kertomuksen taustalle. Louis haistattaa suoraan sellaiselle kirjallisuudelle. Hän on nyt itse kirjallisuus ja se mitä hän tekee, on kiinnostavampaa kuin miten hän sen kuvaa - se on kirjojen takaama matkalippu punavihreän sekä moninaisuuden nimeen vannovaan kulttuurielittiin. Niin mutta kuka lopulta tappoi hänen isänsä, vaikka hän ei ole kirjassa kuollut? Isä on Ranska ja poika on haavoitettu vallankumous. Isän tappoivat valtaan takaisin kammenneet pikkuporvarit. Niinkin tarinaa voisi tulkita, varsinkin lukevassa ja filosofisessa Ranskassa. 

Kirjassa isän (ja turvan) tappavat oikeistopoliitikot viemällä leivän suusta ja pakottamalla nöyryyttävään alistumiseen vahvemman vallan edessä sivumakuna heteromaskuliinisuuden myrkky suupielissä. Ei ihme, että pojasta tuli kovanluokan armoton jakobiini ja uudenlaisen poliittisen homouden puolestapuhujana oman aikansa ikoni, jota juhlistetaan kaikkialla suurilla kirjaimilla. Mutta onkohan näin sittenkään? Kirjat eivät vakuuta enkä halusi lukea aina samanlaista tarinaa (mikä on kopioivassa taidemaailmassa yleinen tapa), joita nyt Louisia matkivat köyhistä oloista lähtöisin olevat homokirjailijat suoltavat ammatikseen. 

Tarinasta on tehty nyyhkyä ja kirjailija itse näyttää etääntyvän kirja kirjalta enemmän alkuperäisestä intohimostaan sekoittaa pakkaa akateemiseen kuivakkuuteen ja opettajamaisuuteen. On vahinko että hän on käynyt yliopiston. Ja koska hän on ilmiö ja vakuuttavaksi julistettu, hän jatkaa samaa rataa. Hän väittää olevansa vihainen ja uhriutuu lisää tekemällä isästään kelvottoman hirviön. Ja se tepsii. Ennenhän oli laki, että yleinen väittämä oli pätevä, jos se osoittautui todeksi. SIIS: Isäkö tässä onkin uhri?

Nyt se on tositarina, ja tavasta on tullut lasten irrottautumisriitti vanhemmistaan, jos se on vain tunne, jonka on mahdollisesti ehkä kuvitellut kirjoittajakurssilla muutaman yön jälkeen kokeneensa. Eduard Lousin kirjoista paistaa läpi raadollinen ajatus perheistä eräänlaisina kapitalistisen kulutusyhteiskunnan tuotantolaitoksina, jotka nukkuvat, syövät, paskantavat, naivat ja tekevät ties mitä mitätöntä, vain yhtä tehtävää varten: olla olemassa massaa reservissä tehtaille, armeijalle ja yhteiskunnalle.

Eduardo Louis in kirjoista kuultaa läpi myös kadotetuiksi tuomittujen tyhjien sielujen osuvat kuvaukset ja se todellinen arjen henkinen mitättömyys, minkä läpi käyneet eivät voi muuta tehdäkään kuin merkityksettöminä itselleen ja muille televisiota päivät tuijottavina zombieina, joiden raastavan, elimellisen ja loputtoman epätoivon lukija tuntee kirjoja lukiessaan suussaan oksennuksena, ja haistaa ympärillään vuosisatoja kasvatetun kaatopaikan myrkkyliemet ja muut hyvän tuhoavat sörsselit.

Louisin kirjat ovat uutta työväenkirjallisuutta, ja tarkemmin sanottuna, sen osuvaa (ja katkeraa) queerosastoa, missä ämmä-haukkumasana on varattu pelkurille ja häviäjälle, missä kaikkien muiden on leikittävä kovista, jotta selviäisi vaikka hammasta purren niin että sattuu. Se kasvattaa panssaria, josta on apua myöhemmässä minän ja maailman tuntemisessa, jos sattuu pääsemään irti näistä kuoleman porteista, jotta sevityisi läpi ääriokeiston toksiinisesta alkukodista, heteromaskuliinisuudesta. Eduardo Louis selviytyi, sivistyi hieman ja alkoi snobiksi, mutta ei unohtanut mistä oli tullut, vaan teki "chaplinit" hymyillen.