Aina yhtä ajankohtainen Spotlight

Teksti Harald Olausen

The Post - elokuvaa katsellessa 2.2. 2018 ensi -illassa Lahden Finnkinon Kinopalatsin kuutossalissa tunsi pistoksen sydämessään siitä, meneekö puolitoista tuntinen harakoille Ludwig Wittgensteinin Ajatusliikkeitä (niin&näin 2011) -kirjan sanoin, kun hän kirjoitti päiväkirjoihinsa 11.1.1932 kuuluisan toteamuksensa:

"Filosofinen työni näyttäytyy nyt minulle vaihteluksi vaikeasta, huvitukseksi, ilonpidoksi jolle en omistaudu täysin hyvällä omallatunnolla. On kuin menisin elokuviin sen sijaan että jään hoivaamaan sairasta."

Miksi ajattelin näin? Koska lukiessani elokuvasta kirjoitettuja päivälehtien kritiikkejä, en tunnistanut niistä elokuvaa enkä niitä ajatuksia, joita se minussa silloin herätti. Mutta myös siksi, että ihmettelen aina arvioita, joista näkee ettei arvioitsija - tai mikä nyt hän kulloinkin sattuu olemaan ja itseään kutsuu - ole päässyt lähellekkään elokuvan salaisen ytimen arvoitusta.

The Post kuvaa psykologisena prosessina mielen sopukoissa tuota kipeää heräämistä valheellisista kuvitelmista keskellä arjen realiteetteja; ongelmana ovat vain pienen elokuvan suuret tähdet, joiden varaan elokuva rakentuu, ja joiden henkilökohtaisten tunteiden ja tuskankokemusten annetaan viedä suurta tarinaa alleviivaten eteenpäin, niin että hitainkin ymmärtää Meryl Streepin ja Tom Hanksin tähdittämän kamppailun sananvapaudesta olevan samalla kysymys kuolemasta ja elämästä, niin kuin se loppupeleissä onkin.

Hieman yllättäen Hesarin televisio- ja elokuvakriitikko Leena Virtasen mielestä kyseessä on puhtaasti elokuvallinen ratkaisu, sillä hän kirjoittaa molempiin päähenkilöihin kirjoitetun uskottavasti useita tasoja, mikä on varsin lattea ilmaus älykkäiden ihmisten kokemasta ristiriidasta ja houkutuksesta vallan rappusilla juuri siinä kohtaa, mistä historian havinana myöhemmät sukupolvet saavat lukea.

Ja lisää latteuksia ja pinnallista sarjakuva-analyysiä pahimmillaan: Saska Saarikosken jutussa sankariksi nousee vaikean päätöksen tehneen kustantajan lisäksi vuodon aiheuttaja, puolustusministeriössä puolustusministeri Robert S. McNamaran alaisena työskennellyt Daniel Elisberg, joka oli aluksi yrittänyt tarjota yhdessä ystäviensä kanssa lähes viikon kestäneissä salaisissa kopiointitouhuissaan käsiinsä saamiaan huippusalaisia asiakirjoja "kyyhkyille", eli sotaa vastustaneille senaattoreille, mutta tuloksetta.

The Post-elokuvassa McNamaran ja kustantaja Katherine Grahamin keskusteluissa paljastuu McNamaran tilanneen seikkaperäisen yli 7000 sivun tutkimuksen poliitikkojen ja sodanjohdon virheistä, eli "inhimillisistä syistä", vaikka tutkimus pian sen valmistuttua ymmärrettävästi haudattiin mappi Ö:hön arkistojen kätköön.

Kun paperit lopulta tulivat julkisuuteen Nixonin hallitus ja presidentti itse olivat hätää kärsimässä, sillä Nixonin ylimielisyys (loanheitto presidentinvaaleissa alkoi Nixonin toisen varapresidenttiehdokkuuden myötä 1956-vaaleissa), ja kansaa tahallisesti kahtia jakanut tapa hallita, kohtasi voimakkaan vastuksen radikalisoituvassa nuorisossa. Eräs aikakausi, jota jotkut muutkin kuin minä ovat kutsuneet "eisenhowerilaiseksi 50-lukulaiseksi valkoisen miehen heterofasismiksi", päättyi kansalaisyhteiskunnan ja liberalismin voittoon korkeimman oikeuden tuomari Hugo Blackin sanojen naulaamana:

"Lehdistön tehtävä on palvella vallan alaisia, ei vallan pitäjiä. Hallituksen valta sensuroida lehdistöä lakkautettiin, jotta lehdistö voisi olla ikuisesti vapaa arvostelemaan hallitusta. Lehdistöä suojeltiin, jotta se voisi paljastaa hallituksen salaisuudet ja informoida kansaa."

Historia osoittaa aina jälkikäteen ikävästi sormella syyttävästi, että hyvin lyhyessä ajassa voi tapahtua paljon täysin käsittämättömiä asioista, joita hallitseva eliitti ja valtakoneisto pyrkii keinolla millä hyvänsä pitämään poissa tavallisten ihmisten tietoisuudesta. The Post-elokuvan merkitys oli suuri mutta silti se ei tunnut aidolta ja itsenäiseltä saavutukselta. Elokuvassa on jotain kyseenalaistavaa pinnanalaista tahmeutta, joka voisi ihan yhtä hyvin kuvata totuutta toisinpäin, vallanpitäjien näkökulmasta.

MUTTA SEHÄN TEKEEKIN JUURI NIIN, antaen samalla synninpäästön ja sankaruuden kaiken oikeuttavan kehän OMISTAJILLE, JOHTAJILLE ja muulle turhalle luokalle, jotka myyvät sanavapauden aina itselleen edullisimpaan hintaan, istuen olkapäillämme ruoska valmiina sivaltamaan kädessä valvomassa meitä, että uskomme joka sanan, mitä he suustaan itsestään päästävät. Tätä ei Leena Peltonen tunnu käsittävän lainkaan. Eikä enää paljoa muutakaan piilossa jäävuoren tavoin olevaa, kun hän kirjoittaa vuonna 2015 ilmestyneen Spotlight- elokuvan varjosta, jonka sisään The Post-elokuva muka jäi.

Spotlight on tärkeä ja vaikuttava totuustutkielma siksi, että se jatkaa Presidentin miehistä (1976) alkanutta fasistisen Yhdysvaltojen vallan kieroutuneiden mekanismien tutkimista, ikään kuin antaen muutaman lisäselvityksen Oliver Stonen vainoharhan ja korruptoituneen maan demokratian alennustilaa häijyntarkasti alistettujen ja oletettujen homomurhamiesten sivullisesta, mutta yhtä piinallisesta näkövinkkelistä, kuvaavalle JFK:lle (1992), joka sisarelokuvansa Nixon (1995) kanssa luotaa viiltävän tarkasti mätää pursuavana valheen psykologista petturi-ihmiskuvaa suurvallan poliittisissa kulisseissa; se mikä kaikkia näitä elokuvia yhdistää on valheen voimakas mahti, kuten myös sen kirouksen lähes mahdoton purkaminen.

Edellä mainitut elokuvat putkeen katsottuaan voi hyvin alkaa niistä puhua amerikkalaisen unelman kääntöpuolella toimivan "pahan paljastamista kuvaavaksi totuustrilogiaksi" siitä rakenteellisesta valheesta ja petoksesta, jolla Yhdysvaltoja yhä, ja ilmeisesti myös aina, suuren rahan toimesta hallitaan.

The Post on hyvin tehty, koskettava ja tulee juuri sopivaan aikaan taas kun totuus ja epätotuus ottavat toisistaan mittaa maailman suurimassa demokratiassa niin, että koko vapauden unelma tuntuu seisovan savijaloilla jättiläisen selässä Trump-paholaisen, Fox -televisiokanavan tuella, yrittäessä muuttaa kaiken ympärillään heidän tarpeisiinsa paremmin soveltuviksi vaihtoehtoisiksi faktoiksi.

Se herättää kysymyksen: miksi vasta nyt, miksei 70-luvulla jolloin asia paljastui ja se olisi ollut ajankohtaisempi tai miksei kukaan ole tehnyt elokuvaa kirjailija Upton Sinclairin (joka mainittiin Peter Greenwayn surkeassa Sergei Eisenstein -elokuvassa Ylen Teemalla) vuonna 1935 kirjoittamasta kirjasta Candidate For Governor And Wow I Got Licked (Uusi uljas maailma-kirjassaan vuodelta 1932, ihmisiä kontrolloitiin pitämällä heidät onnellisina soma-huumeella).

Sinclairin kohtalo on Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa omassa sarjassaan ennakkotapaus, minkä jälkeen vaalit kuin vaalit on hoideltu saman kaavan mukaan. Vuonna 1934 Suuren laman aikaan Kalifornian kuvernöörivaaleissa sosialistien ehdokas Upton Sinclairia vastaan aloitetusta loanheittokampanjasta alkoi maassa lähes rikollinen yleisen mielipiteen manipuloiminen suurella rahalla valtamedioiden avulla. Sinclair oli vaalien ehdoton ennakkosuosikki, mutta hänet tiputettiin taitavalla ja ammattimaisesti masinoidulla mustamaalaamiskampanjalla alas pilvilinnoistaan, joista hän kertoo kirjassaan.

Ikävän kampanjan hoitivat kulissien takana valtamedioiden ja poliitikkojen yhdessä muodostama "likaisten temppujen osasto", jossa hyvistä tavoista tai ylipäätään mistään hyvästä, saati sitten vallitsevista laeista, ei välitetty tippaakaan. Sinclairista tuli näiden vaalien jälkeen näkymätön hyljeksitty ja vihattu, mutta samalla myös tuleville presidenteiksi mieleville radikaaleille tuikitarpeellinen muistutus amerikkalaisesta korruptoituneesta vaalijärjestelmästä ja valtamedioiden merkityksestä sen ylläpitämisessä.

Lisää tällaisia totuutta avaavia yhteiskunnallisia elokuvia kiitos! Spotlight on paljon merkittävämpi elokuva - siitä huolimatta että se on mitättömämpi, pienmuotoisempi ja draamallinen mediaelokuva toimittajien perustyöstä yrittää paljastaa epäkohtia ympärillään - kuin tähtien juhlistama asetelmallinen ja hieman pömpöösi The Post, sillä se paljastaa taustalla hämärähommien vaikuttavan "tilauksen" samalla tapaa, kuin JFK Kennedyn murhan todennäköisimmän tilaajan osoitteen - maan aseteollisuuden, turvallisuus- ja armeijakoneistoon pesiytyneiden äärioikeiston "haukkojen" ja liberaaleja vihaavan ökyrikkaiden vaikutusvaltaisen joukon; se on myös samaa kuin demokraattien, liberaalivaltamedioiden sekä Hollywoodin viime vuosina kokemat nöyryytykset ja altavastaajanrooli, mitä yhteiskunnalliseen aloitekykyyn ja keskusteluun tulee amerikkalaisen hallitsemattoman äärioikeiston esiinmarssin myötä.

Siksi Spotlight on edelleenkin yhtä ajankohtainen kuin aikoinaan ilmestyessäänkin.