Alkaako tekopyhän kaksinaismoralismin aika olla jo ohitse? -pohdinnassa miksi televisiosarja Uusi paavi ja elokuva kaksi paavia tehtiin

Teksti:

Harald Olausen

Ei hurskastelu tietenkään katoa mihinkään eikä ihminen muutu koskaan hyväksi. Hurskastelu ja esittäminen kuuluvat ihmisluontoon kuin nenä päähän, vaikka tekopyhän kaksinaismoralismin maallisena linnakkeena pidetty katolinen kirkko Oy on vaikeuksissa. Hurskastelun seuraaminen on ollut suurta hupia syntisen ja ilkikurisuuteen vihkiytyneen kansaosan keskuudessa. Esimerkiksi entisaikaan kulki suusta suuhun isojen poikien vitsien kyytipoikana juttu maailman turhimmista asioista. Ne olivat kuulemma paavin pallit ja nunnan nännit, koska kuulijat yleisesti uskoteltiin tyhmälle kansalle paavien ja nunnien elävän himottomassa ympäristössä nöyrästi vain jumalalleen omistautuneina. Myöhemmän ajan kirkkohistorialliset paljastukset ovat kuitenkin antaneet kunnolla kyytiä ajatukselle ja todistaneet niin nunnien kuin paavienkin olleen himojensa vaivaamia tavallisia kuolevaisia ihmisiä sekä käyttäneen pallejaan ja nännejään yhtä luonnollisesti kuin mihin ne on muillekin ihmisille tarkoitettu. Tästä kertoo Jude Lawn ja John Malkovitchin tähdittämä Uusi paavi - televisiosarja Nettflixillä.

Mutta kyseessä on vain katolisuuden päivitys, ei mikään kuvainriisto Lutherin tapaan vaan ehkä jopa päinvastoin. Uusi paavi -televisiosarja levittää uudenlaisen tekopyhän ja tarkkaan laskelmoidun markkinahenkisen kristillisen rakkauden sanomaa. Sarja on kaunis aikuissatu skandaaleista toiseen vuosituhansien aikana pahoin ryvettyneen katolisen kirkon mahdollisuudesta uskoa Jeesuksen rakkauden sanomaan ja tehdä ihmisille hyvää eikä vain tuomita ja kiusata heitä. Tai niin meidän annetaan ymmärtää huom: taas katederilta opettavaisesti kerrottuna moninaisuuden sanomaa sateenkaarilippuineen ja punkkareineen. Sarjan keskiössä, viisas kardinaalivaltiosihteeri ja Vatikaanin todellinen hallitsija - hämähäkki, jossa on hieman isä-Camilloa sanoo sarkan motoksi, kollektiivisen muistin olevan atomipommia vahvempi. Sarjassa esiintyvä uusi paavi Pius XIII puhui jo Ylellä viime syksynä tulleella ensimmäisellä kaudella "uskonsodista". Nyt se on nostettu toisen jakson lopun keskiöön tai siitä puhuminen. Jännittävä, hyvin rakennettu, ovela, juonikas ja älykäs mutta silti jotain jäi puutumaan. Kuten tarkempi selitys siitä, kuka oli sarjan salaperäinen Bauer? Tietenkin se, joka pitää todellista valtaa käsissään kulissien takana eli Vatikaanin oma salainen poliisi, joka viime kädessä hoitelee ikävät asiat.

Sarjassa häiritsee myös poliittinen agenda kultaisesta keskitiestä ja kehotus pragmaattisuuteen sillä juuri menneiden aikojen katolinen fanatismi on johtanut ja johtaa yhä kirkossa valheelliseen tuudittautumiseen kaikkitietävän korkeimman olioin ainoan totuudenhaltijan asialla olemisesta, vaikka asia on päinvastoin. Itsekäs ja hidasjärkinen ihminen edustaa silloin alastomillaan pahaa itsessään ja on vaaraksi niin omalle uskolleen kuin läheisille kanssaihmisilleen. Siksi sarjan on myös kiinnostava. Se on kuin katolisen kirkon edistysmielisten - mikä on tässä kohtaa umpimielisen konservatiivisuuden lippua kantavalle laitokselle ja sen fanaattisille jäsenille väärä, oikea olisi ehkä uudistusmieliset - mikä saattaa olla tottakin, rahoittama projekti yrittää vakuuttaa laajalle katolisille maailmapopulaatiolle, joiden enemmistö on maltillisia pragmaattisia nykypäivän katolilaisia, että ainoa tie sydämiin on rakkaus, ei vain puheet vaan myös teot niin kuin nykyinen paavi on tehnyt julistaessaan homojutut sallituksi.

Paavi esitetään ensimmäistä kertaa tuntevana ja himoitsevana, tavallisena ihmisenä, ja ihmeiden maailma kuin suoraan katolisen kirkon viestintäosaston tilaamana yhtä auvoisena ja ihmeellisenä kuin on katolisen kirkon erään suurimman erehdyksen mukaan erehtymätön. Jokainen nainen on samalla sekä huora että madonna ja sarja kuin Emmanuellen jatko-osa. Kaikki, koko höskä laitetaan Sofia Coppalan Marie Antoinette-elokuvan tapaan rokkaamaan ja kristillinen rakkaus saa uuden tämän päivän kevyen synnillisyyden hyväksyvän tulkinnan ja hohteen, sillä elokuva yrittää näennäisesti raottaa vaikeaa kysymystä maallisen ja taivaallisen rakkauden ongelmatiikasta. Ja onhan elokuvassa klassinen paha eli nainen kirkon tiedottajan roolissa, josta on vahvan meikin alta vaikea sanoa kuka tämä Jane Fondalta näyttävä aikaa sitten keski-iän ylittänyt aerobiccaaja oikeasti on, sillä hän pukeutuu paholaisen tapaan Pradaan.

Tekopyhyys saa kyytiä kunnolla ja itsekehusta paisuneita kardinaaleja kuritetaan ja palautetaan maanpinnalle. Sarja hämää syvällä inhimillisyydellään; on vammaisia, homoja, epätoivoisia ja eksyneitä synnintekijöitä ja hyvään luottavia peruskristittyjä mutta ei kriittistä ajattelijaa ja toimijaa, joka sanoisi koko höskän olevan mätä ja lupaisi lanata sen maan tasalle. Kyllä sarjalla on sanomaakin. Siinä yritetään muistuttaa, että jokaisella on oikeus inhimilliseen elämään ja tunteisiin sekä itseään toteuttavaan läheisyyteen sekä seksiin, kunhan se vain tapahtuu kristilliseltä pohjalta. Tämän onkin aika pornahtavan (kuin Calicula-elokuva 80-luvun alusta) paras puoli ja yksi mikä tekee siitä katsomisen arvoisen kaikesta kitsisyydestään ja puolihuolimattomasta älyllisyydestään huolimatta. Pahuutta on katsottava avoimesti-juttu ilman arvoasetelmia - siinä todellista sanomaa - pahuus on pahuutta eikä muuksi muutu, vaikka sitä kuinka selitetään ja yritetään selittää. Sarja oli myös tavallaan kumouksellinen ja samalla profeetallinen puutumalla homoseksuaalipappien oikeuksiin. Mutta ei. Koko sarja on tarkoin harkittu sumutus itse oikean pahan ja ympäriltä, missä Vatikaani on kaksituhantisen oikeutuksensa palvella valhetta aiemmin oikeuttanut. Pääpahaloisen eli kardinaalivaltiosihteerin äkillisten potkujen jälkeen alkama parannus -ja sovittelutyö entisten aikojen virheiden korjaamiseksi on liian läpinäkyvää ja tekopyhää ollakseen aitoa ja puhtain sydämin tehtyä totta maassa, jossa keksittiin aikoinaan roomalaisten toimesta divide et impera-periaate eli hajoita ja hallitse aikoja ennen Macchiavellia, joka pisti Ruhtinaassaan vain pisteen iin päälle - ei muuta, siitä oli lörpöttelyyn, huijaamiseen ja silmänkääntötemppuihin ihastunut italialainen mentaliteetti pitänyt huolen jo Rooman tasavallan alkuajoista lähtien.

Me näemme sielumme silmin väriloistona raamatullisia sävyjä, apokalypsiaa, syntien taakkaa, kieroutuneita haluja ja tuskaista elämää, valhetta, joka pelastaa ja on ainoa lääke, iljettäviä nilviäisiä ja pelottavia kauhukuvia ihan kuin lopun aikoja odotellessa. Sarjan hyvismarttyyri, Esther, joka on vaikeuksissa ja ajautuu prostituutiksi, tyydyttää rikkaiden rumia ja vammaisia lapsia kuin pyhimys Maria Magdalena konsanaan asettuen katolilaisen fanatismin oivalliseksi uhriksi myöhemmin turvautumalla terrorismiin palajastuen pahaksi, jota sormella osoittaen Raamatun antamin esimerkein tuomitaan pahaan Vanhan testamentin tapaan. Toisaalta sarja esittää ihmisen epävarmuuden ja loputtoman yksinäisyyden kirkonmiesten kaavussa koskettavalla tavalla. Kuvasto on sekä karmaiseva, rietas että huvittava ja joskus jopa pyhäkin, mikäli ymmärrämme sen hiljaisena arvokkuutena, joka tulee jostain ja on vain eikä mene pois. Ristillä tanssivat yöpukuiset nunnat öisin, ja köyhyyden tiukkapipoista ilosanomaa julistavat nuoret fransiskaanimunkit, kuin Savorolan Firenzen tunkkaisessa uskonnollisessa fanatismissa, peräämässä kirkon alkuperäistä merkitystä auttaa köyhiä jakamalla Jeesuksen tavoin kaiken olevaisen keskenään kuin kommuunissa, on lievä viittaus nuorten ikiaikaiseen anarkistiseen kaipuuseen tehdä selvä peräsero heitä edeltäneiden sukupolvien yksisilmäiseen ahneuteen, ja on lajissaan hyvinkin gretathunbergilainen kädenojennus nuorille, omassa ympäristöahdingossaan tuskaileville teinikatolilaisille ympäri maailman. Sarjaan on ympätty mukaan muitakin tunnekoukkuja, kuten vastapariksi uskonnolliset fanaatikot, islamin uhka, kirkon ikuisuusongelmana pedofiilit ja homopapit, vehkeilyt kulissien takana sekä paavin murhaaminen.

Sarja julistaa pyhän porttouden marttyyriyden ikuista sanomaa tähän päivään istutettuna veren, sperman ja kuoleman jatkuvana liittona, herättäen aiheellisen kysymyksen: onko maailmassa sittenkin vain kysymys oikeasta sanoista ja siitä kuka ne sanoo sopivan tilanteen tullen? Kaikkia sarjassa tuntuu vaivaavan sairaalloinen himo, joka on kirkollista käsitystä rakkautta vastaan ja jolle he eivät voi mitään. Uusi paavi onkin suuri ja ällöttävä typerys, joka verhoutuu kylmän viileästä keskellä roihuavia paloja keskinkertaiseen runollisuuteen objektoiden ongelmat pois itsestään, tehden niistä itsenäisiä olioita omaa elämää eläen. 7-jakson aloitus Jude Law paavina rannalla nyt himokkaiksi misuiksi muuttuneiden nunnien ja tarjoilijana toimivan tiedotuspäällikön kanssa ilman raskasta synnillistä kuvastoa kertoo kenelle sarjaa yritetään tuputtaa kuin katolisen maailman James Bondina hieman luvallista vaaraa, hyviä aikeita, nopeita autoja, jetset-elämää iloa, aurinkoa, lämpöä seksistä nyt puhumattakaan, tällä kertaa tunnustettuna himoja ja laillisena aktina. 7-jaksossa on myös älyllisesti mielenkiintoinen keskustelu vahvasta tai oikeammin, pakon sanelemasta ja perinteisiin nojaavasta uskosta ihmeisiin, joita ei ole eikä tule edes lääketieteessä, asioita vain tapahtuu eivätkä kaikki asiat tapahdu samalla tavalla - asia joka tuntuu olevan kohtalonuskoon ja luonnonlakien samankaltaisuuksiin uskoville vaikea ymmärtää. Tässä osassa kohtaa uusia epäilevä aika vanhan uskovan ajan ja asettaa samalla kysymyksen: mihin uskoa muuhun tarvitaan kuin mielen rauhoittamiseksi? Ei mihinkään on ainoa ja selkeä vastaus. Uusi paavi on siitä symboli, hän ei tiedä mitään, ei usko mihinkään ja on kaiken, etenkin itsensä, suhteen jatkuvasti varuillaan ja epävarma.

Uskon mysteeri päivitetään tämän päivän tasolle mutta silti usko johonkin ja luottavainen johonkin ei luotettavaan pysyy vahvana tosiasioista piittaamatta. Paavien historia on synkkä, täynnä vaiettuja salaisuuksia ja synkkiä rikoksia ihmisyyttä ja ihmiskuntaa vastaan, ihan kuten on koko ajan kovasti jakaantuvan kristikunnankin. Sarja raottaa myös mitä harras katolainen-termi tarkoittaa? Tv-sarja on kuin kaunis ja surullisen harras fresko jousimusiikilla höystettynä. Inhottavinta sarjassa on abortin vastainen propaganda, kun koomassa ollut uusi paavi herää ja lääkäri salakuljettaa hänet taloonsa, missä he keskustelevat lääkärin vammaisesta lapsesta ja abortista. Paavikin näytetään elämän ja kuoleman ihmeen keskellä yhtä hämmentyneenä ja avuttomana ihmisenä kuin kaikki muutkin ja me sekä ne, jolla ei ole vastauksia vaan joka kärsii, miettii ja kysyy ihan kuten jokainen meistä ikuisesti saman turhauttavan kysymys: miksi? Ja vaikka uusi paavi ei osaa parantaa, hän osaa lohduttaa, ja juuri sitä maailma kaipaa ja se on parhaimmillaan uskontojen ydinosaamista ja se liima, joka pitää kiinni ne tiukasti ihmiselämissä.

Rakkaudestahan tässä on kysymys ja sen monista eri versioita. On julmaa ja itsekeskistä väärä rakkautta, on himo, jota luullaan rakkaudeksi, on ystävyyttä, joka on oikeaa rakkautta ja on jumalan rakkautta, joka on arvoituksellista ja ailahtelevaista. Kardinaalivaltiosihteerin pitämä Giralamo-puhe elokuvan varsinainen kohokohta, anteeksianto ja syntyien tunnustus. Jude Lawn uusi paavi ja John Malkovitchin paavi eroavat toistaan, vaikka ovat samoja; siinä on Peer Gynt -efekti; sama mies nuorena ja vanhana symbolisesti; siinä missä Lawn uusi paavi on idealisti ja uskon sydämiin vievä prinssi, Malkovitchin uusi paavi on pettynyt, pelokas ja uskoa ulkomuistista esittävä varjo enää vain. Silti kysyn: miksi tämä melko tyhjänpäiväinen ja propagandistinen televisiosarja tehtiin eikä kysytty asiaa vaikka Mark Twainilta, joka jo "Matkakirjeitä maastani"- kirjassa paljastaa mistä huijauksesta tässä sielujen kamppailussa oikeasti on kysymys, kun saatana kertoo kirjeessään arkkienkelikamuilleen taivaaseen, mistä luulee säädyttömyyden syntyneen: "Yhtenä päivänä saatana kertoo, kirkko ylistää moraalin tajua ihmisen jaloimpana ominaisuutena, vaikka tietää että jumalalla oli siitä kehnonlainen käsitys ja että hän kömpelöllä tavallaan teki kaikkensa estääkseen onnellisia paratiisinlapsiaan sitä saamasta: "No niin, Adam ja Eeva siis tiesivät, mitä paha on ja kuinka sitä tehdään. He osasivat tehdä erilaisia vääryyksiä, ja niistä oli yksi ensi sijalla - se johon jumala kohdisti eniten huomiota. Tuo yksi oli sukupuolisen seurustelun taito ja mysteerio. Heille se oli suurenmoinen löytö, he lakkasivat vetelehtimästä ja käänsivät siihen koko huomionsa, nuo poloiset hilpeät nuoret!" Saatana jatkaa kertomustaan siitä, miten kesken tuollaisen juhlimisen he kerran kuulivat jumalan kävelevän pensaikossa, niin kuin hänellä oli iltapäivisin tapana, ja pelästyivät:" Miksi? Koska he olivat alasti. Ennen he eivät olleet sitä tienneet. Ennen he eivät olleet siitä välittäneet, eikä jumalakaan ollut välittänyt. Tänä ikimuistoisena hetkenä syntyi säädyttömyys. Ja muutamat ihmiset ovat siitä asti pitäneet sitä arvossa, vaikka varmaan menisivät neuvottomiksi, jos joutuisivat selittämään syyn.

Voltaire sanoi, mitä vähemmän taikauskoa, sitä vähemmän fanaattisuutta ja kurjuutta. Hän myös sanoi osuvasti, ettei hänen aikanaan ollut yhtäkään mellakkaa, ainuttakaan uskonnollista aggressioita, joihin entisaikojen itseään kunnollisina pitäneet kansalaiset eivät olisi sekaantuneet. Mark Twainin "Matkakirjeitä maastani" paholainen antaa perin synkän ja lohduttoman kuvan tekopyhästä ja typeryyteen taipuvasta ihmisistä. Hänen mukaansa kaikki kansat ylenkatsovat toisia kansoja ja kaikki kansat vieroksuvat kaikkia muita kansoja koko maailman lisäksi vihatessa juutalaisia ja sietävän heitä vain, jos he ovat rikkaita. Raamattu saa tietenkin kunnolla kyytiä ilkikurisen paholaisen käsissä, kun Twain toteaa, että kun jumala tuli ensimmäisen kerran alas maan päälle, hän toi elämän ja kuoleman; tullessaan toisen kerran, hän toi helvetin. Elämä ei ollut arvokas lahja, mutta kuolema oli. Raamatun laki sanoo: Älä tapa. Jumalan laki, ihmisen sydämeen hänen syntyessään istutettu, sanoo: Tapa. Selvä on siis, että hän ei voi pitää omia käskyjään. Välissä on Kirjurienkelien viraston anomusosaston tammikuun 20.päivänä kirjaama kirje hiilikauppias Abner Scofieldille New Yorkin Buffaloon osoittaakseen millaisia mielettömän maailman mielettömyyksiä tekevät mielettömät ihmiset ovat silloin kun he luulevat, ettei kukaan muu kuule heitä kuin "enkelit". Tässä siitä mehevimmät palat:

"Mitä tule rukouksiinne 19. pnä päättyneen viikon osalta, minulla on kunnia ilmoittaa seuraavaa. Rukous hintaromahduksesta kilpailevalla alalla, kivihiilimarkkinoilla. Myönnetty. Rukous koettelemuksen lähettämisestä sille miehelle tai hänen perheelleen, joka on perustanut vähittäismyyntiä harjoittavan kilpailevan hiilitarhan Rochesteriin. Myönnetty seuraavasti: kurkkumätää 2 tapausta, joista 1 kuolemaan johtava; tulirokkoa 1 tapaus, kuurouteen ja vähämielisyyteen johtava. HUOM! Tämä rukous olisi kuulunut kohdistaa mainitun, alaisen asemassa toimivan henkilön esimieskuntaa eli New Yorkin Keskusrautatie OY:tä vastaan. Rukous, että väkivaltainen kuolema muodossa tai toisessa kohtaisi naapuria, joka on heittänyt tiiliskivellä perheen kissaa tämän ollessa serenadilla. Lykätty harkittavaksi sovitteluratkaisua silmällä pitäen, koska on ilmennyt, että anomus on ristiriidassa jäljempänä mainittavan, samana päivänä lausutun rukouksen kanssa jne..."

Heidegger muistutti, että löytääkseen vielä kerran olemisen läheisyyteen ihmisen täytyisi oppia "eksistoimaan nimettömässä". Hänen pitäisi olla myös tietoinen sekä julkisuuden viettelyksistä että yksityisyyden voimattomuudesta. Ja ennen kuin ihminen puhuu, hänen täytyisi sallia olemisen puhutella itseään silläkin uhalla, että tällöin hänellä mitä todennäköisemmin olisi vain vähän tai harvoin oikeasti mitään sanottavaa. Vain näin sanat saisivat Heidegerrin mukaan jälleen olemuksellisen kallisarvoisuutensa (ilmeisesti hän ei ollut koskaan käynyt tai kuullut puhuttavan juroista suomalaisista, jotka puhuivat vieläkin vähemmän keskenään kuin "The Brokeback Mountain"-elokuvan homocowboy Ennis), ja ihminen puolestaan uudelleen asumuksen olemisen totuudessa. Silloin myös kaikki epätotena esitetty tieto ja tunnustukselliset uskonnolliset tekstit, jotka vetoavat heikkoon mieleen, pitäisi kieltää kokonaan ja lopettaa kaikki turhat me-henkeä nostattavat yhdessäolotapahtumat. Heidegger kysyy mistä ja miten sitten ihmisen olemus määrittyy:

"Marx vaati "inhimillisen ihmisen" tiedostamista ja tunnustamista. Hän löysi sen "yhteiskunnasta". Hänelle "yhteiskunnallinen" ihminen on sama kuin "luonnollinen" ihminen. "Yhteiskunta" turvaa yhtäläisesti ihmisten "luonnon", toisin sanoen "luonnollisten tarpeiden" kokonaisuuden (ravinto, vaate, lisääntyminen, taloudellinen toimeentulo). Kristitty näkee ihmisen ihmisyyden, humanitas, suhteessa jumalaan. Pelastushistorian mukaan ihminen on ihminen "jumalan lapsena", joka kuulee ja ottaa kantaakseen Isän vaatimukset Kristuksen hahmossa. Ihminen ei ole tästä maailmasta, sikäli kuin "maailmaa" ajatellaan platonistisen teorian mukaan vain ohimeneväksi kauttakuluksi kohti tuonpuoleista."

Uskonnonopetukseen pitäisi kuulua, jotta osaisimme lukea oikein kristillisiä tekstejä ja katsoa heistä tehtyjä elokuvia - ja ei siksi kuulukaan ettemme osaa ja oivaltaisi niiden olevan täyttä roskaa ja perustuvan kirjaimellisesti luuloille, uskomuksille ja typerille vanhanaikaisille hokemille ja väittämille aikaan, jolloin runkkamisesta tuomittiin vasen käsi hakattavaksi irti ja flirttailusta kivitettäväksi - Heikki Räisäsen ja Esko Saarisen "Raamattutieto" (Otava 1997) -kirja, sillä kirjan takakannessa kirjoittajat kertovat nimenomaan kirjan olevan suunniteltu palvelemaan koulun raamattuopetusta. Johanneksen evankeliumista kirja kertoo, että perimätieto Jeesuksesta oli Johanneksen seurakunnassa kehittynyt omintakeiseen suuntaan: "Merkittävä henkilö suunnan viitoittajana on varmasti ollut evankeliumissa mainittu salaperäinen "opetuslapsi, jota Jeesus rakasti". Evankeliumi ei ole tämän henkilön kirjoittama, mutta sen sisältö perustuu paljolti hänen opetukseensa." Kirjoittajat kumoavat tieteellisesti monet Raamattuun sokeasti uskovien väitteet sen pyhyydestä ja yhdestä kirjoittajasta. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa on heidän mukaansa itsessään viittauksia tradition kehittymiseen Jeesuksen poismenon jälkeen: esimerkiksi henki opettaa seurakunnalle totuuksia, joita Jeesus ei vielä oppilailleen kertonut. Johanneksen evankeliumi on lähellä harhaoppina myöhemmin pidettyä gnostilaisuutta, kun se kuvaa Jeesuksen tietä valon maailmasta maanpäälliseen pimeyteen ja takaisin kirkkauteen ja että ihminen voi pelastautua maailmasta taivaallisen pelastajan avulla:

"Evankeliumi lienee syntynyt ensimmäisen vuosisadan lopulla, luultavammin Syyriassa. Kirkollinen perimätieto tekijästä on sekava. Jeesuksen opetuslapsiin kuulunut Johannes, Sebedeuksen poika, tulee tuskin kysymykseen. Vielä toisella vuosisadalla eräät kirkolliset piirit vastustivat Johanneksen evankeliumia jyrkästi pitäen sitä gnostilaisena tuotteena." Lopuksi kirjoittajat toteavat Johanneksen kolmeen kirjeen heijastaneen sen yhteisön myöhempiä vaiheita, jonka keskuudessa evankeliumi on peräisin: "Kirjoittaja on ilmeisesti eri henkilö kuin evankeliumin tekijä. Saamme tietää, että seurakuntaa raastoivat oppiriidat. Näyttää siltä, että osa seurakunnan jäsenistä kehittyi avoimesti gnostilaiseen suuntaan. He jopa kielsivät Jeesuksen todellisen ihmisyyden (doketismi). Kirjeet on kirjoitettu tällaisen opetuksen torjumiseksi. Sen sijaan Johanneksen ilmestys voi tuskin olla samoista piireistä lähtöisin."

Jo aiemmin saksalainen Johann Gottfried Herder oli tulkinnut 1770-luvun älyllisessä maailmassa Raamattua ensin tuolloin laajasti levineen tavan mukaan allegoriseksi, mutta muutti käsitystään (jotkut tulkitsivat sitä edelleen joko kirjaimellisesti jumalan sanana, rationaalisesti eli deistisesti tai Jumalan mystiseksi ilmestykseksi) poikkeuksellisesti kansanrunouden tulkinnaksi ja Israelin kansan mentaalihistorian esityksenä. Pertti Karkama kertoo kirjassaan "Kadonnutta ihmisyyttä etsimässä - johdatusta Johann Gottfried Herderin ajatteluun ja herderiläisyyteen Suomessa" (SKS 2007) esimerkiksi, miten Herderin mukaan "Korkean veisun" runot eivät olleet Jahven ylistykseksi sepitettyjä allegorioita. Hän ei voinut myöskään hyväksyä sellaisenaan esimerkiksi Robert Lowtin ja Thomas Percyn käsityksiä, että runot oli ymmärrettävä kirjaimellisesti todellisiksi rakkausrunoiksi vailla kaikkea allegorisuutta: 1770-luvulla Saksassa oli jo laajasti hyväksytty käsitys, että "Korkea veisu" oli kaanonista irrallinen maallinen teos ja ettei siinä vaikuttanut minkäänlainen jumalallinen innoitus. Herderille "Korkea veisu" oli kansanrunoutta. Jumala ei puhu ihmiselle "ex cathedra" vaan historiassa, ihmisten omissa kokemuksissa ja jokaisen kansan omissa kohtaloissa."

Herder Karkamanin mukaan säilyttää metafyysisen tulkinnan tavan tulkita Vanha testamentti, mutta jumalalisen innoituksen hän katsoo kuuluvan yleensä alkukantaisuuteen ja siksi myös esimerkiksi Homeroksen eepoksiin, Ossianiin, yleensä kansanlauluihin. Miksi sitten uskoa sokeasti raamattuun tai perinteeseen kuten katoliset, kun se on ilmeisesti sepitettä ja sitä on tällä tavalla kopeloitu? Tästä kertoo hyvän lisäesimerkin Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela, joka on kirjoittanut kirjan "Miesparin siunaaminen" (Arator 2011), missä hän kuvaa miten kristillisen kirkon historiassa on siunattu myös miespareja. Siksi hänen mukaansa ihmisten pitäisi olla varovaisia puhuessaan jostakin alkuperäisestä järjestyksestä, koska sellaista ei ole. Korpela kertoo hajanaisen kristillisyyden mahdollistaneen hyvinkin moninaisen uskomusten ja kulttien säilymisen aina 1000-luvulle sakka:

"Varsinkin Länsi-Euroopassa kirkolliset uudisliikkeet huolestuivat noihin aikoihin siitä, että kirkko oli joutunut paikallisruhtinaiden haltuun ja luostareista ja hiippakunnista oli muodostunut maallisia poliittis-taloudellisia yksiköitä. Kirkon ryhtiliike alkoi vaatia maallista poliittis-taloudellista valtaa ja samalla määritellä yhä täsmällisemmin kirkon opetuksia. Niillä kyettiin kontrolloimaan ja alistamaan niin pieniä ihmisiä kuin kuninkaitakin." Korpelan mukaan yhtenäinen roomalaiskatolinen oppikin syntyi Länsi-Euroopassa vasta 1200-luvulla, mutta idän ortodoksisessa kirkossa ei hänen mukaansa ole päästy yhteiseen näkemykseen tänä päivänäkään muussa kuin yleisissä liturgisissa muodoissa ja opin aivan keskeisimmässä ytimessä. Kaikki katoliset, myös ortodoksit, vannovat perinteen nimeen, vaikka on yleisesti kyseenalaista, mitä se kenellekin tarkoittaa ja esimerkiksi varhaiskeskiaikainen kristillisyys sisälsi suuren määrän mystisiä riittejä, joilla oikein toimitettuina taattiin jumalan suosiollisuus. Korpelan mukaan ihan tarkkaan ei ole tiedossa, esimerkiksi milloin homofobia tuli kristillisessä opetuksessa keskeiseksi. Juuret hän tunnistaa juutalaisesta perinteestä lähteviksi samoin kuin siunaamisen ja naisten vieroksumisen, vaikka hänen mukaansa kristillisen kirkon varhaisvaiheessa oli mukana naispuolisia diakoneja ja presbyteerejä. Katolisen kirkon perinne ja jumalan ilmoittama pyhäsana ja totuus joutuu kummalliseen valoon Korpelan kirjaa lukiessa, sillä Korpelan mukaan kirkkoon syntyi, tehtiin ja otettiin, mitä erilaisempiin tarkoituksiin rukouksia ja palveluskaavoja kuten myös miesparin vihkimiskaavat: "Kaikkea inhimillistä ja luvallista haluttiin tukea. Kun niiden tukemiseksi piti toimia oikein, tarvittiin oikea kaava. Siksi kirkon 2000-vuotisesta perinteestä löytyy mitä erilaisimmille asioille siunauksia ja rukouksia."

Ranskalaisfilosofi Michel Foucaultin mukaan antiikin perintö oli kuin luonto itse, avara, tulkittava tila: oli vain poimittava merkit sieltä täältä ja pantava ne vähitellen puhumaan. Korpelan mukaan ajatus siitä, että jumalaa pitäisi palvella on kummallinen siksi, että kaikkivaltias kaiketi osaa ja tietää kaiken, joten miksi häntä pitäisi palvoa tai miksi hän rukouksen vuoksi muuttaisi mieltään? Korpelan mukaan tämä piirre liittyy kreikkalais-roomalaisen antiikin kohtaloon: "Kaikkien jumalien yläpuolella oleva Kohtalo oli kreikkalaisten mielestä niin totaalinen voima, että sitä ei voinut palvoa. Palvonta ja rukoukset kuuluvat kristillisyyteen. Roomalaiset ajattelivat, että jumalasuhde on kaksipuolinen. Kun ihminen lähestyy jumalaa oikealla tavalla, tämä on velvollinen täyttämään anomuksen. Roomalaisen uskonnollisuuden eräs keskeinen ajatus oli aloittaa kaikki tärkeät toimet kääntymällä jumalien puoleen."

Katolisuus ei kestä päivävaloa, jos sen oppeja tutkitaan. Vielä pahemmin se kyntää suossa, kun sen käytäntöjä paljastetaan. Maailmanlaajuisesti kahdeksalla kielellä, mutta ei jostain kumman syystä suomeksi, vuonna 2019 julkaistun Frédéric Martelin teoksen "In the Closet of the Vatican" ilmestyminen aiheutti koko maailmaa ravisuttaneen skandaalin. Kirjan paljastukset erityisesti tekopyhyydestä sekä laajalle levinneestä homoseksuaalisuudesta Vatikaanin korkeimmissa elimissä herättivät kysymyksiä, joihin Vatikaanin vanhimmat virkamiehet - ja itse paavi - joutuivat pakon sanelemana vastoin tahtoaan reagoimaan; kirjasta tuli heti New York Timesin bestseller. Paavi on ollut joskus kansan sydämissä tärkeä ja suosittu hahmo hyvien luonteenpiirteidensä takia eli myönteisiäkin poikkeuksia löytyy, kuten paavi Benediktus XIV, "vil papa Lambertini", kahdeksannentoista vuosisadan (tuli virkaansa vuonna 1740) suosituin paavi, läpeensä rehellinen ja perusteellisesti oppinut, iloinen, vaatimaton, aikakauden kirjallisuuteen intohimoisesti innostunut ja niin ennakkoluuloton, että Egon Friedellin mukaan itse Voltaire rohkeni omistaa hänelle "Mahomet"-kirjansa. Melkein vuosi kirjan ensimmäisen julkaisun jälkeen, Frédéric Martel pohtii uudessa esipuheessa kirjan vaikutusta ja tapahtumia, jotka ovat tulleet esiin sen julkaisemisen jälkeen. "In the Closet of the Vatican" -kirjassa kuvataan pappien kaksinaismoralistista elämää - mukaan lukien kardinaalit, jotka asuvat nuorten "avustajiensa" kanssa ylellisissä huoneistoissa samalla, kun väittävät harrastavana nöyryyttä ja siveyttä - lukuisten seksuaalisen hyväksikäyttötapausten systemaattinen peittely. Kirja kuvaa millaista on kulissein takainen huijaus Vatikaanissa ja poliittinen vehkeily sekä mikä lopulta johti kaikesta vastuussa olleen Benedictus XVI:n yllättävään, ilmeisesti pakotettuun, eroon.

Moni meistä unohtaa sen tärkeän tosiasian, että makaamme samassa ojassa, mutta jotkut meistä katsovat sieltä tähtiä ja stoalaisfilosofi Senecan tavoin jäljittelevät mehiläistä, jotka valmistavat medestä hunajaa. Samalla tavalla meidän tulisi kerätä talteen parhaat ajatukset ja jalostaa niitä ja muistaa Descartesin sanat mielenliikutuksista määräämässä tämän elämän onnen ja onnettomuuden. Siksi ei ole yhdentekevää, mitä "mielenliikutuksia" eli tunteita meille joka päivä ja kenen toimesta oikein syötetään; ennen ne olivat uskonnossa vahvasti marinoituja ihmetekoja. Siitä millaista mielenliikutuksia nykyisin on tarjolla, saa hyvän kuvan lukemalla Kari Karppisen ja Janne Martikaisen yhdessä toimittaman "Julkisuuspeli ja demokratia" (Vastapaino 2012) -kirjan julkisuuden ja valtamedian muuttuvasta roolista yhteiskunnassa. Kirjassa käsitellään mm. "yleisen mielipiteen, sosiaalisen mielikuvituksen ja sanavapauden suhdetta julkisuuteen ja demokratiaan" sekä Jurgen Habermasin "Julkisuuden rakennemuutos" -kirjassa esitettyä keskeistä väitettä "mielipiteestä" porvarillisen poliittisen julkisuuden erityispiirteenä. Kirjan tärkein huomio on se, että julkisuus on aina kuviteltua, ja että julkisuuden määrittely riippuu paljolti siitä, mihin kiinnitämme huomiomme ja mitkä miellämme julkisuuden instituutioiksi. Asiaa voi tarkastella myös läpi Nietzschen ja Foucaultin edustaman tradition, mikä palauttaa kaikki eettiset arvot valtavaateiksi, ja tulkitsee kaiken eettisen argumentoinnin poliittiseksi manipuloinniksi.

Kirjan kiinnostavin artikkeli on nyt jo (valitettavasti) edesmenneestä "Pressiklubi" -tv-ohjelmasta tutun tutkija Anu Kantolan artikkeli otsikolla "Miten meistä tuli me?-julkinen elämä sosiaalisena mielikuvituksena." Kantola pohtii otsikon mukaisesti sitä miten modernit yhteiskunnat, jotka ovat liian suuria toimiakseen kasvokkain, ovat luoneet yhdessä sosiaalisen mielikuvituksen (social imaginary). Kantolan mukaan tästä näkökulmasta katsottuna julkisuus ja julkinen elämä ovat täynnä mielikuvia, symboleita, tarinoita ja teorioita, jotka kertovat keitä me olemme, mistä olemme tulleet, minne olemme matkalla, mikä meitä uhkaa sekä mikä meille on ja ei ole mahdollista. Kantolaa kiinnostaa erityisesti viime vuosikymmeninä tapahtunut mielikuvituksen muutos: "Hegel piti lehden lukemista maallisena vastineena rukoukselle. Benedict Andersson (2007) lainaa tätä havaintoa ja väittää, että se kuvaa lehdistön merkitystä kansallisen kulttuurin luomisessa. Andersson avasi keskustelun sosiaalisesta mielikuvituksesta parikymmentä vuotta sitten kirjallaan Imagined Communities (1983; suomennos Kuvitellut yhteisöt, 2007). Kirjassaan hän tutki 1800-luvun nationalismia." Kantola kirjoittaa miten modernille ajalle on ollut tyypillistä Taylorin "suureksi irtautumiseksi" kutsuma prosessi, jossa vanhat horisontit ovat murtuvat ja luhistuvat teollistumisen, kaupungistumisen ja nykyaikaistumisen tieltä. Kantolan mukaan järjen varaan rakentuva moderni yhteiskunta on täynnä mielikuvituksia, jotka nojaavat vanhentuneeseen romantiikkaan, Näitä sosiaalisia mielikuvituksia hallitsevat Kantolan mielestä yhteenkuuluvuuden tunteet, ajatukset yhteisestä kohtalosta, pitkä historialliset jatkumot historian hämärästä nykypäivään ja kokemukset aidosta ihmisen välisestä yhteydestä. Usein näillä mielikuvituksilla on oma musiikkinsa ja runoutensa, omat ikoninsa, suurmiehensä ja - naisensa, sankarit ja viholliset. Suurta irtautumista on myös se, miten 2010-luvun somen ja internetin sanavapaudesta hullaannuttama suuri yleisö rimpuilee valtamedioiden itselleen omimaa, ja sitä mustasukkaisesti ja tuloksellisesti tähän päivään saakka valvomaa monopolia päättää siitä kuka saa sanoa ja mitä.

Mutta palataanpa nykyvinkkelistä nähtynä keskelle suurta kristillistä typeryyttä, kun katolinen kirkko määräsi kaapin paikan maan päällä ja vähän taivaassakin. Apostoli Paavalin puhe ensimmäisessä korinttolaiskirjeestä kertoo kaiken oleellisen, kun hän sanoo, että on kirjoitettu jumalan hävittävän viisaitten viisauden ja tekevän tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. Sillä hän viittaa turhaan ja väärään tietoon, joka hallitsee maailmaa ja asettaa ehdottoman uskon sen vastapainoksi oikeana käsityksenä ihmisen paikasta auringon alla mutta samalla epäloogisuuden sekamelska ja siihen kätkeytyvä hulluuden logiikka, jota katolinen kirkko itse toteuttaa edelleenkin harmillisen uskollisesti, paljastuu Paavalin sanoista, kun hän kysyy, missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Siihen hän ei tietenkään vastaa, koska siihen kysymykseen vastattiin jo antiikin Kreikassa tyhjentävästi ja napakasti: ei ainakaan huuhaan ja uskomusten sekavassa maailmassa. Ranskalaisfilosofi Alain Badiou väittikin, että kristillinen keskustelu jäsentyi Paavalille sellaisen uuden kielen keksimisen ympärille, missä hulluus, skandaali ja heikkous täydentävät tietoon keskittyvää järkeä, valtaa ja järjestystä ja missä ei -oleminen on ainoa oikea tapa myöntää arvo olemiselle. Paavali väärentää Jeesuksen sanoman vaatimukseksi ehdotonta kuuliaisuutta, vaikka Jeesuksen oikea sanoma oli rakkaus, armo ja ymmärrys, ja Jeesus eräänlaisena anarkistisena kapinoitsijana itse vaikutti vapaan rakkauden apostolilta. Kautta maailman sivu muutkin kuin vain hengelliset hallitsijat ovat toivoneet alamaisiltaan kuuliaisuutta. Laumasieluisuus on helpottanut hallitsemista joskus hyvinkin kovin ottein.

Vuoden 2015 kirjallisuuden Nobelisti, ukrainalainen Svetlana Aleksijevits kuvaa kirjassaan "Neuvostoihmisen loppu - kun nykyhetkestä tuli second handia" (Tammi 2018) koskettavasti millainen on valmiiseen sanojen todellisuuteen eräässä äärimmilleen viedyssä manipuloidussa todellisuudessa viety koneihminen, jolla ei ole omaa tahtoa eikä edes käsitystä siitä, mitä se voisi olla. Kuvaus muistuttaa erehtymättömästi oikeaoppisen katolilaisuuden näkemystä kuulaisesta kristitystä. Aleksijevitsin mukaan kaikki sosialismissa eläneet ihmiset olivat sekä samalla aikaan erilaisia että samanlaisia kuin muut ihmiset - heillä oli heidän oma sanastonsa, omat käsityksensä hyvästä ja pahasta, sankareista ja marttyyreistä. Heillä oli myös erityinen suhde kuolemaan: "Kommunismilla oli mieletön tavoite muuttaa "vanha ihminen", vanha aatami, kokonaan toiseksi. ja siinä onnistuttiinkin...muussa ei kai sitten onnistuttukaan. Runsaassa seitsemässäkymmenessä vuodessa marxismi-leninismin laboratoriossa kehitettiin erityinen ihmistyyppi, homo sovieticus. Toisten mielestä se on traaginen hahmo, toiset käyttävät siitä nimeä sovok, neukku. Minusta näyttää, että tunnen sen ihmisen hyvin, hän on hyvä tuttuni, olen elänyt monta vuotta hänen vierellään, kylki kyljessä. Minä olen hän, ja niin ovat myös minun tuttavani, ystävänä ja vanhempani."

Millainen oli ihmistyyppi Antiikin Rooman ikioman Turmpin aikaan eli keisari Neron, jonka tunnemme mm. siitä, että hän toivoi kansalle olevan vain yhden helposti katkaistavan kaulan, osasi verhota häikäilemättömän julmuutensa valtaan astuessaan esittämällä myötätuntoista johtajaa valittamalla erään kuolemantuomion julistamisen yhteydessä toivovansa tuomion allekirjoittaneen kätensä kuivuvan. Nero osasi tarinoi ja tehdä itsestään muiden mielissä juuri sitä mitä ei ollut koska tiesi muokkaavansa sitä julkisuutta ja julkista elämää, mikä oli täynnä mielikuvia, symboleita, tarinoita ja teorioita, jotka kertoivat suurille joukoille, keitä he olivat, mistä he olivat tulleet, minne he olivat matkalla, mikä heitä mahdollisesti uhkasi sekä mikä heille oli ja ei ollut hänen tahtonsa sallimissa rajoissa mahdollista. Ei ole sattumaa, että samaan aikaan kuin nykyinen sanomalehdistö, jotka tuottivat kokonaan uuden kuvitteellisen yhteisöllisyyden: käsityksen yhteisestä elämästä ja kohtalosta sekä kansalaisten samankaltaisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta, jotka rakentuivat yhteisen menneisyyden, kielen ja kulttuurin varaan syntyi 1600-luvulla, kristinusko alkoi menettää hohtoaan suurten laumojen mielten muokkaamisessa ja olla yksin oikeassa. Katolinen liiga ei enää tiukkapipoisuudessaan kyennyt hallitsemaan ns. sosiaalista mielikuvitusta, joka käsittää kaikki ne tavat, joilla ihmiset kuvittelevat sosiaalista elämäänsä. Yhteiskunnissa on aina olemassa sosiaalinen mielikuvitus, jossa ihmiset kuvittelevat ympäristönsä ja antavat sille näin merkityksiä. Nämä käsitykset liikkuvat mielikuvina, tarinoina ja legendoina. Sosiaalisen mielikuvituksen on siis jotakin, joka jaetaan yhteiskunnassa niin, että laajat ihmisjoukot uskovat siihen. Ja mikä tärkeintä: sosiaalinen mielikuvitus tuo yhteiskuntaan vakautta ja toimintakykyä tehden mahdolliseksi yhteiset toimintatavat ja oikeuttaen siten myös yhteiskunnan toiminnan.

Sosiaalisen mielikuvituksen puuttuminen on tehnyt vanhan vallan olon tukalaksi erityisesti yhdessä sen konservatiivisimmissa linnakkeissa, Rooman punahattuisten kardinaalien kuuriassa katolisuuden oikeaoppisuuden nimissä. Kirkko on kauan tiennyt, ettei sen ehdottomilla moraaliopeilla ole enää ylivaltaa ihmisten keskuudessa samaan aikaan kun sosiaalinen mielikuvitus on netin myötä laajentunut kontrollin ulottumattomiin. Ihmiset valitsevat omien mieltymystensä mukaan moraalin, jota he noudattavat asiassa kuin asiassa. Identiteetti on hänelle kysymyksiä "keitä me olemme ja mistä me olemme kotoisin". Sellaisenaan identiteetti antaa myös taustan, jota vastaan tarkasteltuina mieltymyksemme, toiveemme ja pyrkimyksemme ovat ymmärrettävissä. Siksi katolinen kirkko yrittää tarjota dialogisuutta nykykatolaisen identiteetin yhdeksi uudeksi perusperiaatteista. Kirkko ei ole vielä hyväksynyt täysin mutta tajuaa, että vapauden makuun päässeestä nykyihmisestä tulee toimivia ihmisiä, kykeneviä ymmärtämään itseämme ja siten määrittelemään identiteettiämme, kun opimme ihmisen rikkaat ilmaisukielet. Mutta mitä muuta nämä rikkaat ilmaisukielet voivat olla kuin saada vapaasti olla mitä haluaa ja tehdä oman päänsä mukaan juuri kuten on toivonutkin? Kysymys siitä, kuka saa esittää näitä kysymyksiä, on aina kysymys myös vallasta ja mielistä sekä identiteetin ja kielen propagandasta, joka on joko näkyvää tai näkymätöntä eli "pehmeää despotiaa". Pehmeä despotia on sitä, ettei tyrannia ei enää perustu terroriin ja sortoon, vaan hallitsijat - niin mielen kuin kielenkin - ovat lempeitä ja holhoavia myötätuntoisen liikuttavalla tavalla. Juuri tästä "pehmeästä despotiasta" on kysymys myös uuden Vatikaanin uuden paavin johdolla aloittamasta liberaalien arvojen hyväksikäyttämisestä markkinoidessa vanhoihin taikauskoihin perustuvaa katolilaisuutta pelastusoppina tavallisille ihmisille.

Ei siis ihme, että yksi maailman suurimmista ja vaikutusvaltaisimmista monikansallisista yhtiöistä, katolinen kirkko Oy käy vastahyökkäykseen maailman mieliä tehokkaimmin muokkaavan välineen, elokuvan avulla. Miksikään muuksi kuin Vatikaanin valkopesuksi ei voi tulkita viime vuonna Yleltä tullutta, ja jo alussa mainitsemani Uusi paavi -televisiosarjaa, ja nyt parhaillaan Netflixillä pyörivää sen jatko-osaa, jossa lopussa nuori paavi herää koomasta. Nettflixissä näytetään myös viime vuonna elokuvalevityksessä ollutta Anthony Hopkinsin ja Jonathan Pricen tähdittämää Kaksi paavia-elokuvaa. Molempien samanaikaisuus ja sanoman samanlaisuus inhimillistää ja lähentää kansaa etäisenä pidettyä ja äärivanhoillista paavinistuinta on niin selvää propagandaa, ettei valistuneelle katsojalle jää mitään epäselvyyttä kuka on päässyt kulisseissa rahoittajana vaikuttamaan itse elokuvien syntyyn ja sisältöön ratkaisevasti. Kummatkin teokset puhuvat nimittäin vapaan sielun ja kirkon alkuperäisen tehtävän puolesta 2020-luvun ihmiselle jopa huvittavasti alleviivaten paavinistuimen virheitä. Paavi ei ole enää erehtymätön jumalan maanpäällinen sijainen, kuten katolinen kirkko on heidät valheellisesti esittänyt ja iskostanut katolisen maailman päänuppeihin kohta jo 2000-vuotta. Elokuvien paavit ovat Rooman piispoja (roomalaiskatolinen ja kreikkalaiskatolinen kirkko erosivat juuri tämän nimikiistan takia toisistaan lopullisesti vuonna 1052 vaikka eroa oli tehty pitkän kaavan mukaan jo pari sataa vuotta; idän ja lännen kirkon keskiaikainen eroaminen ei oikeasti merkinnyt yhtenäisen opetuksen hajoamista vaan sitä, että Länsi-Euroopassa kirkko määritteli oman oppinsa täsmällisesti, kun taas idässä kirkko ei monestakaan syystä voinut tai halunnut tehdä tätä eikä seurata kehitystä lännessä) ja Pietarin, jonka harva tietää olleen naimisissa.

Kaksi paavia-elokuvassa muistutetaan enkelihöpinän alkaneen vasta 400-luvulla, kun yksinkertaisille kristityille piti luoda kristillisesti tarkkaan ohjeistettu mielikuvitus, missä ymmärrettiin taivas maallisen kurimuksen vastakohtana toivona ja näkymättömänä luomakuntana eli henkimaailmana, johon kuuluvat enkelit ja pahat henget siitä huolimatta, että enkelit eivät ole pelkkiä metaforia tai symboleja ja lopu lapsuuden satuihin, vaan tosia ja erityisen "Pyhiä" kaanonin mukaan, vaikka he itsekin tietävät, ettei niitä ole olemassa oikeassa elämässä sellaisina kuin heidän uskonsa ne väittää olevaksi. Katolisessa enkelnäkemyksessä on mukana hitunen Berkeleyn tutkimaa näköharhaa ja samalla selitys siitä, mistä se johtuu; Berkeleyn mukaan näköharha näet säilyi, jos katsoimme taivaanrannassa olevaa kuuta sylinterin läpi tai muurin yli, kuten katoliset tekevät katsoessaan maailmaa itse luomansa "kaanonin " läpi nähden siellä milloin enkeleitä, milloin ihmetodistuksia jumalan hyvyydestä. Enkelten "palvelutehtävänä" on toimia jumalan lähettiläinä ja sanasaattajina niin, että meidän näkymättömissä ympäri maapallon käy varsinainen vilske, kun nämä siivekkäät jumalan soturit vievät ja tuovat viestejä jumalalta ja jumalalle. Enkelit jakautuvat asemansa mukaan eri ryhmiin. Heille ei osoiteta palvontaa, mutta heitä kunnioitetaan. On selvää "common sensen" mukaisesti ajatella, että enkelusko on yksi katolisuuden monista heikoista lenkeistä, minkä tarkastelu järjellä ei kestä enää päivävaloa, vaikka suhtaudumme asiaan tunteella myönteisesti. Enkelit ovat pyhiä, mutta eivät luonnostaan vaan johtuen pitkäaikaisesta kuuliaisuudesta jumalalle. Raamatun mukaan heitä oli "tuhannen tuhatta" ja "kymmenentuhatta kertaa kymmenen tuhatta" eli miljoonia jo vanhaan aikaan, saati sitten nykyjään todennäköisesti satoja miljoonia kertaa satoja miljoonia, jotta he ehtisivät palvella kiireistä jumalaa ja kasvavaa ihmispopulaatiota edes vanhan palvelutasonsa kohtuudella säilyttäen ilman valituksia ja vanhan testamentin tunnetusti äkkiarvaamattoman ja julman jumalan kirjaimellisesti kuolettavia rangaistuksia.

Tuomas Akvinolaisen mukaan ihminen erosi enkeleistä, jotka ovat luonteeltaan puhtaasti aineettomia olentoja, siinä että ihminen oli ruumiillinen olento. Tämän vuoksi enkeleillä ei ollut hänen mukaansa yksilöllisyyttä niin kuin ihmisillä, joilla on sekä ruumis että sielu. Mark Twainin "Matkakirjeitä maasta"- kirjan kirjeiden kirjoittaja arkkienkelikamuille on, ei vähempää kuin maahan karkotettu itse paholainen - kaiken pahan alku ja juuri, joka ei jaksa olla pilke silmäkulmassa hämmästelemättä ihmisten ja eläinten mielipuolisuutta ja kaiken elämisen järjettömyyttä maassa: "Ihminen luulee olevansa "jumalan jaloin luomus" - hän luulee olevansa Luojan lemmikki. Hän uskoo, että luoja on hänestä ylpeä, jopa uskoo, että Luoja rakastaa häntä, rakastaa kiihkeästi, istuu yökaudet ihailemassa häntä, niin ja valvomassa ja vahtimassa, ettei hän joudu ikävyyksiin. Hän rukoilee ja luulee Luojan kuuntelevan. Eikö olekin hupaisa kuvitelma? Hänen rukouksensa ovat täynnä törkeää, ujostelematonta ja korusanaista Luojan imartelua, ja hän luulee, että Luoja istuu tyytyväisenä kehräten kuuntelemassa näitä haihatteluja ja nauttimassa niistä...Minun täytyy vaivata teitä vieläkin eräällä asialla: hän luulee pääsevänsä taivaaseen!" Saatana kirjoittaa kirjeessään arkkienkelikamuilleen taivaaseen, miten ihminen on palkannut opettajia, jotka sanovat hänelle, että hän pääsee taivaaseen: "He kertovat hänelle myös, että on olemassa helvetti, iankaikkinen tuli, ja että hän joutuu sinne, jollei hän pidä käskyjä."

Vastoin katolilaisuuden opetuksia, ei kuitenkaan näytä olevan, jos on uskominen Locken todisteluihin, mitään näkymätöntä siivellistä luomakuntaa sen enempää kuin synnynnäisiä ideoita eikä synnynnäistä kykyä käsittää maailmaa sellaisena, kuin se pohjimmiltaan on - se tahtoo sanoa myös sitä, ettei jumalaa voi olla olemassa järjellisesti ajateltuna sellaisena oliona ja sellaisessa muodossa kuin kristillisen kirkon seitsemän kirkolliskokousta ja vanhat kirkkoisät ovat meille vanhojen kirjoitusten mukaan väittäneet. Berkeley, jonka mielestä meidän tuli ajatella kuin oppineet mutta puhua kuin rahvas, yritti harjoittaa filosofiaa myös ilman kieltä, koska hän ymmärsi kielen turmiollisen vaikutuksen ja sen kyvyn tuottaa ja esineellistää fiktiota, kuten on käynyt katolilaisuuden kohdalla satuiluna ja omien toiveiden idealisoimisena ihan kuten Berkeleyn kuuluisassa kirjoituksessa "Erakkofilosofista", jolla ei ollut kieltä. Berkeley kirjoitti, ettei mielikuvitus riittänyt käsittämään sitä ihmeellistä tyhjyyttä ja mielteiden niukkuutta, jonka koki hän, joka hylkäsi sanat. Mutta erakkofilosofilla oli sittenkin kieli, jos hänen näkökykynsä oli normaali: visuaalinen kieli - juuri tämä kieli on katolisuuden tärkein kieli, avain alitajuntaan kuvien, symbolien ja niitä tahdittavan resitoivan musiikin säestyksellä; katolilaisuudelle kieli on näkymätöntä vaikuttamista ihmismielen sisimpiin kerroksiin mystiikan nimellä hyvän ja pahan dikotomiaa hyväksikäyttäen. Esimerkiksi oppi pahoista hengistä on samalla sekä ehdoton ja pelottava, että myös paljastavuudessaan koko kristinuskon kaikkein heikoin lenkki ja selityksiltään epäuskottavin - pahuuden alkuna katolisten mukaan oli nimittäin maassa enkelten lankeemus synnin edessä. Itse paholainen, joka oli ensimmäinen langenneista enkeleistä, johdattaa edelleenkin jumalaansa etsivän ihmisen harmiksi joukkoa langenneita enkeleitä meitä pahuuden pariin, milloin miksikin houkutuslinnuksi naamioituneena syyllistäen samalla vanhojen kirkkoisien ankarien oppien saattelemana pikku retkahduksistamme nautintojen ja houkutusten teillä.

Syyttävän sormen voi osoittaa kohti kirkkoisä Origenestä, joka ei uskonut jumalan luoneen maailman tyhjästä ja kastroi itsensä, esitti ensimmäisenä teorian, että paholainen oli hankkinut itselleen oikeuden ihmisiin ja että Jeesus Kristuksen kuolema oli paholaiselle maksetut lunnaat. Onnistuneella viekoittelulla paholainen oli hankkinut itselleen oikeuden, jota ei voitu tehdä mitättömäksi vaan ainoastaan ostaa. Jumala tarjosi paholaiselle Jeesus Kristuksen ihmisten sielujen vastineeksi. Tämä oli kuitenkin jumalan puolelta törkeää huijaamista, sillä jumala tiesi, ettei paholainen voinut pitää vallassaan Jeesus Kristuksen sielua, koska synnitön sielu aiheutti paholaiselle piinaa. Tämän idean ostivat ja kehittelivät eteenpäin myös Augustinus ja Gregorius Suuri. Juuri Origeneksen vaikutuksesta katoliset alkoivat uskoa, että pahat henget turmelevat ihmisen sielua ja aiheuttavat ihmisille myös sairauksia, onnettomuuksia ja muita vastoinkäymisiä. Käsittämätöntä tämä on siksi, että katoliset väittävät jumalan sallivan tämän "kaitselmuksessaan", ohjaten niiden toimintaa niin, että toiminta palvelee ihmisen pelastusta ja kasvamista hyvyyteen. Näin katoliset tavallaan antavat ymmärtää rivien välistä sanoessaan "pahojen henkien olevan rajoitettu", siihen että jumala ja saatana toimivat yhdessä kuin kahdessa eri vuorossa, yö- ja päivä, halliten maailmaa, niin näkyvää kuin ei-näkyvää, yhdessä salaa mutta julkisesti erillään toisistaan.

Kirkko on katolisille "He ja Me" yhdessä Kristukseen kastetut seurakunnan jäsenet ilman turhia pulinoita, sillä kirkko on katolisille paitsi Kristuksen ruumis, myös pyhän hengen temppeli. Pyhä henki on jakanut katolisten mukaan jokaiselle kirkkonsa jäsenelle yksilöllisiä lahjoja, jotka on tarkoitettu koko kirkkoruumiin hyväksi. Mutta nämä ovat vain sanoja, joita ylikiihottuneen mystisen taikauskopuheen kirkolliset ammattilaiset suoltavat tietäen itsekin hyvin sen ikävän tosiasian, etteivät kauniit sanat ole tosia - eivät toden sanat kauniita, ainakaan silloin kun on kyse vallasta, kunniasta ja maineesta oman itsensä kohdalla. Juuri siksi televisiosarja Nuori paavi ja elokuva Kaksi paavia on tehty periaatteella: nyt on aika kääntää kellot kohti nykyaikaa yhdessä maailman suurimmassa hengellisessä yhtiössä, ettei lapsi vain lennä kovassa kilpailussa pesuveden mukana viemäriin. Toinen kaksi paavia-elokuvan anteeksipyyntö Vatikaanin vuosituhansia levittämille valheille on jo mainitut höpinät pappien selibaatista. Ne aloitettiin vasta 1100-luvulla ajatuksella turvata kirkon omaisuus, kun papeilla ei ollut virallisesti perheitä. Pahinta ja epä-älyllisintä on harhakuva "varmuudesta", mikä on peittänyt alleen antiikin ajan yhden tärkeimmistä vaatimuksista "tunne itsesi", joka oli Delfoin oraakkelin ohjeista myös se, mitä Sokrates levitti tehokkaasti Platonin mukaan taikauskoiseen ympäristöönsä. Montaignen mielestä vaikutelma tiedon varmuudesta oli varma todiste hulluudesta ja äärimmäisestä epävarmuudesta; ehkä tässä kaikessa on sittenkin kysymys siitä samasta, mitä Nietzsche tarkoitti sanoessaan "Kirjoituksia kreikkalaisista"-kirjansa "Kreikkalainen Valtio"-luvussa "kohtalokkaan viettelijän tuhonneen orjan viattomuuden tiedon puun hedelmillä: "Nyt orjan täytyy lievittää oloaan päivästä toiseen läpinäkyvillä valheilla, jotka jokainen tarkkanäköisempi pystyy tunnistamaan valheiksi. Niitä ovat oletus "tasa-arvosta", niin sanotut ihmisten perusoikeudet tai työn arvo. Orjahan ei voi käsittää, että arvosta voi puhua ylimalkaan vasta kehityksen päätepisteessä, nimittäin siellä, missä yksilö ylittää kaikki rajansa ja missä hänen ei ole enää pakko tuottaa ja työskennellä oman elossapysymisensä eteen."

Uusi paavi-televisosarja on kuin uskonnollisuuden kaapuun puettu maailman Salatut elämät. Molempia levittää sama yhtiö - toista katsojien onneksi vain Suomessa. Kysymys Uudessa paavissa on olevinaan karnevalisaatiosta. Todellisuudessa halvasta seksillä kyllästetystä tirkistelystä. Jude Lawn Uuden paavin esittää uuden ajan rakkauden apostolia vailla rajoja ilman sädekehää ja sydän repaleisena tavallisena Jeesuksena, joka kärsii ihmisten ja ihmiskunnan pahuuden tähden. Sekin on pelkkää pintaa - televisiosarja on itse asiassa vain pelkkää pintaa ja kauniita sisällyksettömiä kuvia, jotka toistavat tarkkaan sen mitä luulemme niiden esittävän - ei muuta ja se hieman harmittaa. Kovanluokan näyttelijänimet ja rankka läpänheitto esimerkiksi (taas kerran) uuden paavin ja elähtäneen rokkitähti Marilyn Mansonin kanssa, on yhtä tyhjää kuin istuisi jääkiekkokatsomossa sievien jääkiekkomissimorsamien keskellä kuuntelemassa mitä Sokoksen 3-1-päiviltä on Helsingin tavaratalon kosmetiikkaosastolta tänään kassiin salaa muiden silmiltä vilahtanut ihan vain jännityksen vuoksi. Juuri niin. Siinä on sarjan avainsana: ihan vain jännityksen ja pikkutuhman tirskistelyseksin vuoksi. Miksi muutenkaan tällaista roskaa on tehty? Ehkä juuri siksi, että roska on halpaa ja kiinnostaa suurta yleisöä. Kyseessähän on hölynpölyn vuosituhantisen perinteen päivittäminen väkivallalla ja seksillä lisättynä juuri siihen samaan yleisöön, jota katolinen maailma on aina pitänyt, ja yhä edelleen pitää, tiukasti näpeissään rahan ja vaallan vuoksi. Bisnes on bisnestä. En suosittele.

Kaksi paavia-elokuva on siloteltua ja tyylikästä propagandaa alusta loppuun ei paljoa muuta. Elokuva on hieman tasaisempi ja kiinnostavampi kurkistus katolista maailmaa mullistaviin tapahtumiin kuin fantastista surrealismia edustava Uusi paavi-televisiosarja. Mutta totta se ei ole eikä kerro mitään uutta tai koko salattua totuutta salaisten hirviöiden typeristä turhamaisuuksista. Siksi en suosittele sitäkään.