Ällöttävästä Uotisnuolennasta...

Tektsi:

Harald Olausen

Jorma Uotinen oli koko 1980- ja 90-lukujen valokuvatuin ja sen myötä myös tunnetuin hahmo, kirjoittaa kulttuuritoimittaja Raisa rauhamaa otsikolla "Julkisuus ja taide - Miten valokuva teki Jorma Uotisesta tähden" kirjassa "Valokuvan tanssi - suomalaisen tanssin kuvat 1890-1997" (Pohjoinen 1997). Uotisen imago koheni noina vuosina kirjaimellisesti tähtiin sekä median kiinnostamana persoonana nimeltään Jorma Uotinen, että myös suuren yleisön kiinnostuksen uudeksi koettua tanssi-ilmaisua kohtaan taiteilijana nimeltään Jorma Uotinen. Uotinen on siis Uotinen ja siitä harvinainen taiteilija, ettei ole väliä kumman Uotisen me saamme nähtäväksi, sillä sen ei ole väliä; yhdessä paketissa saamme ällistyttävästi kolikon samanlaiset puolet, jotka näyttävät ällistyttävän identtisiltä ja eivät siksi voi olla totta, vaan tarkkaan tehtailtuja väärennöksiä.

Rauhamaan mukaan Uotisen julkinen esiintyminen oli tuolloin täynnä tähteyttä, erikoisuutta ja yllätyksellisyyttä. Siinä hän on oikeassa. Uotinen oli sekä taiteellaan että persoonallaan jotain eksoottiseen kokemiseen houkuttelevaa uutta, vaikka olikin lähtökohdiltaan tavallinen takapihan poika Porista, kuten tänään tiedämme hänen avauduttua tunnustuksellisesti sipulin tavoin välissä olleina neljänäkymmenenä vuotena julkisuudesta siitä mikä hän on ollut, niin että tarinan molemmat tasot ovat hitsautuneen niin kiinni, ettemme enää välitä onko tarinoissa mitään perää, Rauhamaan mielestä yksityishenkilön, keulakuvan kautta tapahtunut julkisuus oli Uotiselle tärkeä osa taiteellisen toimintansa markkinointia. Hän oli Rauhamaan mielestä ikään kuin alistanut itsensä ehdoitta työlleen markkinoidessaan tunnistettavan hahmonsa kautta sekä tanssitaidetta yleisesti että.

Kovin kauniisti Rauhamaa antaa synninpäästön Uotisen julkeaksi ja lähes narsistispsykoottiseksi yltyneelle tavalle alistaa kaikki ympärillään palvelemaan hänen itsensä luomaa ja ei niin todellista markkinakuvaa tuotteesta nimeltä Jorma Uotinen, jossa rajat yksityishenkilön ja taiteellisen Uotisen välillä ovat salaperäisesti matkan varrella häipyneet kuin taivaan tuuliin. Uotinen on siitä lähtien pelotellut pikkulapsia ilmestymällä vääntelemään kuminaamansa, milloin minkäkin nurkan takaa kaikissa mahdollisissa mainoksissa ja medioissa. Viimeksi Jormaseitkytveenä kokoomuksen mummo- ja ukkijärjestön mielenrauhaa korostaneissa sopuisissa mainoksissa.

Rauhamaan mielestä kyse olikin juuri nimenomaan Uotisen kohdalla sopuisasta liitosta taiteen ja median välillä. Markkinoinnin kannalta hän näki sen olevan hyvä molemmille osapuolille. Mutta Rauhamaa ei voinut aavistaa Uotisen julkisuusnälän vain kasvavan sitä mukaan, miten paljon hän pääsi itseään vilauttamaan milloin missäkin sopivassa tilaisuudessa ja käärimään siitä vielä sievoiset summat ulosmitaten julkisuusarvollaan Bertoldt Brechtin esimerkin mukaisesti hyvät rahat elää luksuselämää. Rauhamaa ymmärsi kuitenkin jo tuossa vaiheessa taiteilijan kuuluisuuden voivan aiheuttaa myös liian suuren jännitteen taitelijan henkilökultin ja hänen taiteensa vastaanoton välille. Rauhamaa oli ensimmäisiä selvänäköisä kulttuuritoimittajia, joka ei langennut loveen Uotisen edessä, kun hän muistutti, että ostaessaan vaikka lipun Uotisen sooloteokseen Halla, katsoja saattaa haluta nähdä rahansa vastineeksi ensisijaisesti kuuluisan tähden: "Kun katsoja luo ensisijaisen suhteen kuuluisuuteen, hän samalla ohittaa itse taideteoksen ja taiteellinen työ alistetaan tähtikultin lisähöysteeksi. Jännitteen kasvaessa näin suureksi kuuluisuudesta on tullut ohittamaton itseisarvo ja tähteys on varjostanut voimallaan koko taideteoksen."

Tässä kohtaa Rauhamaa on sekä naurettavan tekopyhä että puhuu kirjanmakuisesti kuuluisien kulttuurintutkijoiden Quinnin ja Barthesin lainsanoilla. Jo antiikin ajoista lähtien suuret ja kuuluisat viihdyttävät, näyttelijät ja laulajat tekivät itsensä tykö niin mahtaville suosijoilleen kuin tavalliselle kansalle, joka kiiruhti katsomaan heitä, ei suinkaan taiteensa, vaan maineensa takia, joka oli kiirinyt aina valtakunnan kaukaisimpiinkin osiin vain yhtä ovelasti yhdistelemällä itsensä ja taiteensa samaksi markkinatuotteeksi kuin, mitä Uotinenkin on menestyksellisesti tehnyt. Rauhamaan näsäviisaudessa on samaa pisteliäisyyttä, mistä Jan Blomstedt kirjoitti "logoksen" luottokriisillä olevan historiansa. Blomstedtin mielestä sen eräs etappi oli romantiikan kapina klassismia ja rationalismia vastaan. Sen varhaisversio löytyy runouden ja filosofian skismasta; kun Platon uhkasi karkottaa runoilijat ihannevaltiosta, syntyi ahdas ja autoritaarinen kuva järjestä, joka oli yhteensovittamaton luovuuden, vapauden, moninaisuuden ja mielikuvituksen kanssa Blomstedtin mielestä.

Mitä tämä merkitsee Rauhamaan käsitykseen Uotisesta tuolloin ja nyt? Myöhemmin Rauhamaa rusikoi Uotisen esitykset ja niiden sisältämän ohuen ihmiskuvan maan rakoon kirjoituksissaan Tanssi-lehdessä nousten "tanssin kaisarastimoksi". Samaan aikaan Uudessa Suomessa elokuvaohjaaja Kaisa Rastimo tekee uskaliaan pyhäinhäväistyksen haukkumalla kolumnissaan Aki Kaurismäen ja miehen elokuvat lyttyyn. Blomstedtin mukaan tämä ahdas ja autoritaarinen kuva järjestä on erehdys, joka on kulkenut näihin päiviin saakka. Palaamme myöhemmin tanssin valokuviin ja Rauhamaan kirjoitukseen siitä, mitä ne merkitsivät myyttisen hahmon Jorma Uotisen tähteyden synnyssä ja merkitsevät vielä tänään. Sitä ennen vilkaisemme hetkeksi 80-luvun alkuun ja silloisen Hesarin tanssikriitikko Irma Vienola-Lindforsin kirjoitukseen Tanssi-lehdessä (4/193) otsikolla "Alkusyksy ei säväyttänyt"-kirjoitukseen, jossa Vienola-Lindfors kertoo sen lohduttoman tosiasian, ettei nykytanssilla mene hyvin siitä huolimatta, että vuosikausia julkinen sana on paaponut, tukenut ja rohkaissut tanssia sen kaikissa muodoissa. Kriitikon mieli on murheen murtama. Hän on juuri nähnyt tamperelaiselle tanssiteatteri Mobitalle Taru Arhon (never heard) valmistaman koreografian Paratiisinlapset ja tajunnut, ettei liian kiltti asenne ole suomalaisen tanssin laadun parantamiseksi mitään auttanut. Ehkä jopa päinvastoin, sillä yhtään todella repäisevää ja innostavaa kotimaista esitystä hän ei koko syksyn aikana ollut suureksi surukseen nähnyt: "Seisova vesi vain haisee ummehtuneisuuttaan, luovuus ei kehity. Yhden käden sormilla voi laskea ne koreografit, joilta voi jotain odottaa tästä eteenpäin, kun puhutaan modernista tanssista. Riitta Vainio säväytti aikanaan niin että tuntui., sittemmin Jorma Uotinen ja Marjo Kuusela, omalla tavallaan Reijo Kela, ja viimeksi keväällä Marja Korhola. Sen jälkeen ei kukaan."

Tanssi oli tuolloin, ja on edelleenkin, kovaa taistelua paikasta auringon alla. On vaikea kuvitella tanssin maailmaan mahtumaan koskaan kunnolla oikein ymmärrettynä kreikkalaista sanaa ystävyys, filia, mikä ei koskettanut vain ihmisten välisiä suhteita, vaan oli koko universumia koossa pitävä voima. Platonin kuuluisassa Lysis-dialogissa Sokrates ehdottaa erilaisia ystävyyden muotoja. Mitään lopullista keskustelijat eivät saaneet aikaan ja Sokrates toteaakin moni-ilmeisesti ihmisten varmasti ihmettelevän heidän epäonnistumistaan ystävyyden määrittelyssä. Vienola-Lindforsin juttuja Tanssi-lehdestä lukiessa tulee mieleen väkisinkin taitelijan ja ystävyyden perivihollinen, kriitikko, tässä tapauksessa Irma Vienola-Lindfors oman aikansa ehdoton auktoriteetti ja pelätty ilmestys tanssikatsomoissa, eräänlainen tuittupäinen ilkimys, mitä hän ei ollut. Sen sijaan hän oli oikeassa. 1980-luvun suomalainen tanssi ylipäätään oli kriisissä, myös Suomen Kansallisbaletti, joka Vienola-Lindforsin mukaan pönkitti suosiotaan vanhoilla kokoillan baleteilla, jotka tunnetusti vetivät suomalaista yleisöä. Surullista hänen mielestään oli juuri tämä viihteeseen painottuva yksipuolisuus, jonka kanssa eivät pystyneet menestyksessä kilpailemaan hienommat teokset ja esimerkiksi pienoisbaletit, joiden puolesta Irma Vienola-Lindfors aina lämpimästi puhui ja kirjoitti.

Kriitikko saa aina, toisin kuin tekijä, valita itse mitä katsoo, miten katsoo ja millaisen tulkinnan tekee yleisölle. On myös ihan ymmärrettävää, että epäonnistuneen tai mielenkiinnottoman esityksen tekijä ei halua ymmärtää muiden reaktioita ja syyttää katsojaa siitä, etteivät he osaa oikealla tavalla vastaanottaa heidän tekemäänsä taidetta. Tällaista kiivassävyistä keskustelua kävi aikoinaan Hesarin tanssikriitikko Auli Räsänen Tanssi-lehdessä vuonna 1992 Zodiak Present ryhmän Sanna Kekäläisen, Kirsi Monnin ja Marja Sliden hyökättyä suomalaisen tanssin arvostelijoita vastaan, koska eivät saaneet haluamaansa huomiota Studien uber Hysterie-tuotannolleen. Tämäkään keskustelu ei olisi ollut mahdollista, ellei Uotinen olisi raivannut julkisuudessa tietä nykytanssille ja hieman nurinkurisesti myös sen ongelmille. Tai että niistä alettiin puhua ja että ylipäätään nykytanssi alkoi kiinnostaa laajempaa yleisöä.

Toimittaja ja kriitikko Arto Hyvönen ymmärsi ensimmäisten joukossa Uotisen suureksi vaaraksi kääntää taiteensa, esimerkiksi Kalevalan, pelkäksi Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön tekniikan esittelyksi. Almeria ja Anonyymit-koreografioissa hän näki Uotisen aloittavan jo uuden tyylin loistokkaiden alkuaikojen hurmaamisen jälkeen. Liikekieli muuttui Hyvösen mielestä vähemmän dramaattiseksi, komeat puvut ja lavasteet antoivat tilaa askeettiselle, mustalle näyttämölle, jonka tanssijat täyttivät harmaissa asuissaan nimettöminä. Hyvönen kehuu Uotista estoitta, vaikka piikitteleekin tätä rivien välistä, sillä taustalla vaikuttaa tanssiteatteritaivaan kuningattaren, Pina Bauschin, suggestiivinen estetiikka, joka ei jätä Uotistakaan koskettamatta. Hyvönen kuvailee Huhtikuun olevan selvemmin jatkoa tälle linjalle; se oli lavastettu pelkillä sanomalehdillä, joiden keskellä tanssittiin. Uotisen silloinen uutuus Uhri oli Hyvösen mukaan esimerkki siitä, miten materiaali oli jo syrjäyttänyt tavarat tanssinäyttämöiden töissä. Tätä samaa Bauschin omaksumaa ekonomista hän näki Uotisen töissä.

Kaikki hampaattomilta kriitikoilta vaikuttavat kriitikot eivät ole sitä mitä luulemme heidän olevan, kuten Jukka O. Miettinen, jonka kirjoitukset Uotisen melko keskinkertaisesta ja ensimmäisiä oireita taiteellisestä sisäisestä kriisistä antaneen Kalevalan Miettinen manifestoivan upeasti Uotisen teatterikäsitystä. Uotinen rakensi Miettisen mukaan Kalevalassaan kokonaisuuden monien merkitysten ladatuista kuvista. Rohkenen olla eri mieltä. Olin ensi-illassa eturivissä aitiopaikoilla katsomassa tätä minusta hyvinkin ristiriitaista ja pitkästyttävää kuvakavalkadia, missä Hyvösen varoittavat sanat Uotisen taiteen luiskahtamisesta pelkäksi Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön tekniikan esittelyksi, kävivät toteen. Miettinen näki asian toisin. Uotinen onnistui hänen mielestään yhdistämään teoksessa useita tanssi- ja liikekieliä. Hänen käsissään erilaiset elementit saivat Miettisestä kristallisen muodon ja yhtenäisyyden ja Uotisen Kalevala puhui unen kiehtovalla tavalla. Miettisen ylistää Uotisen Kalevalaa TÄYSIN KANSAINVÄLISEKSI! Sen takaa hänen mielestään pelkästään se, että Uotinen häivytti teoksestaan kaikki yhteydet kansallisromantiikkaan ja folkloreen käärimällä Kalevalansa läpinäkyvän muoviin. Tuonelan joutsenkin toteutetaan klassisen baletin mustana joutsenena - tosin coctail-hansikkaat kädessä.

Uskottavuuden palauttamiseksi olisi aika ryhtyä sanoista tekoihin. Mutta mitä muuta ne olisivat kuin sanoilla keikarointia? Sanoilla keikaroinnilla on monta vakavaa ongelmaa, kuten tästä tapauksesta huomaamme. Ensinnäkin sillä tavalla suljetaan enemmän kuin avataan; rajataan piiri vielä pienemmäksi kuin olisi tarvetta vain sen takia, että näin aikaansaadussa tiiviydessä, saadaan tärkeyden ja merkityksellisyyden tunne aikaan, hieman samalla tavalla kuin mitä Egon Friedellin mukaan Poulsen lausui vaikeaselkoisen filosofi Immanuel Kantin oppirakennelmasta. Hänen mielestään monet komeilta ja ylhäisiltä näyttävät systeemin osat muistuttivat jossain määrin keinotekoisesti kiinnitettyjä joulukuusenoksia. Ehkä juuri siksi Friedell muistutti Kantin absoluuttisen etiikan velvoittavan meitä tajuamaan, ettei moraali ole oikeastaan oppi siitä, miten meidän pitää tehdä itsemme onnelliseksi, vaan miten meidän pitää tulla onnellisuuden arvoisiksi, asia, mikä on estetiikasta, ei etiikasta kiinnostuneelta Jukka O. Miettiseltä unohtunut Uotisesta kertovissa mainosteksteissään:

"Kant syöksee ihmisen toisaalta mitä syvimpään voimattomuuteen ja pimeyteen osittaessaan kumoamattomasti hänelle, että hänet erottavat "todellisen maailman" "maailman sinänsä" tuntemuksesta ylitsepääsemättömät aitaukset, mutta samalla hän tekee hänestä "empiirisen maailman" luojan ja absoluuttisen lainsäätäjän, maailman, jonka äärettömät mittasuhteet nyt eivät enää voi saattaa häntä kammon valtaan. Järjenkritiikki merkitsee inhimillisen järjen syvintä tappiota ja korkeinta riemuvoittoa: ihminen on häviävä maailmankaikkeuden piste; mutta tämä mitättömyys säätää maailmankaikkeudelle sen lait."

Jukka O. Miettisen olisi kannattanut ennen alkavaa uotisnuolentaansa lukea tarkalla silmällä valistusfilosofeista yhden kirkkaimman, Voltairen "Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa" (Vastapaino 2013) tai lainata sieltä, kuten hänellä on kaikkien laillisten sääntöjen mukaan oikeuskin, sulattaa yhteen sanoja ja merkityksiä ilman että mainitsee lähteet tai kirjoittajat, onhan kyseessä suuri yhteinen tehtävä maailman pelastamiseksi ja siinä eivät typerät pikkuporvarilliset lait immateriaalisista oikeuksista vaakakupin toisella puolella tunnu painavan edes höyhenen vertaa. Voltaire olisi kutsunut Jukka O. Miettisen keskustelun osapuoleksi ja tekstin toiseksi kirjoittajaksi.

Esipuheessaan Voltaire korostaa oppimista ja aikansa valistumista siitä, että ne ovat tärkeän "lukevan minän" aikaansaannosta. Voltaire toteaakin hyödyllisimpien kirjojen olevan puoliksi lukijoittensa tekemiä. Voltaire on elementissään kirjan artikkelissa "Aistimisessa", minkä lopuksi hän kysyy lukijalta: Mitä tästä kaikesta tulisi päätellä? Te, jotka luette ja ajattelette, päätelkää itse. Esipuheessaan hän ei pelkästään vihjaa kirjan olevan tarkoitettu ihmisille, joka osaa ja uskaltaa ajatella toisin kuin ryhmäpaineistetut, julkisesti ilonsa ja surunsa kansakunnan yhteiseen muistiin (suurella ja epävireisellä äänellään) laulavat joukkosieluiset yhdessä käsi kädessä kokemista janoavat punarinnat, vaan sanoo suoraan: tämä kirja on tarkoitettu vain valistuneille: "He kehittelevät ajatusta, joka teoksessa on idullaan, korjaavat sitä, mikä näyttää virheelliseltä, sekä pohdinnoillaan vahvistavat sitä, mikä vaikuttaa heikolta." Kirjan esipuheen suomenkieliseen laitokseen kirjoittanut Lauri Mehtonen kirjoittaa, että esseessä "ajatuksenvapaudesta" Voltairen sijoittavan Boldimindin, dialogin toisen osapuolen, suuhun repliikin, joka päätyy Kantin sittemmin kuuluisaksi tekemään valistuksen credoon: "Teidän täytyy oppia ajattelemaan. Teillä on järki jo syntyessänne. Te olette lintu inkvisition häkissä, tuo laitos on leikannut teiltä siivet, mutta ne voivat kasvaa takaisin. Joka ei osaa geometriaa voi oppia sitä. Jokainen voi kehittää itseään.--Uskaltakaa ajatella itse."

Mutta mikä mies on tämä Uotisen takaa kaikkialla tanssihistoriassa kurkistava Jukka O. Miettinen? Hän on se, joka aloitti ällöttävän uotisnuolennan 1980-luvun alussa. Uotisen ikätoveri Jukka O. Miettinen nostaa Uotisen nykytanssin jumalaksi kirjassaan "The Art Of Dance Uotinen" (Kirjayhtymä 1985). Yhteensattuma tai ei, uotisnuolennan aloittaa Miettinen ja sen myös päättää Miettinen, sillä en usko kenenkään enää tämän jälkeen ylittävän uotisnuolennassa näitä kahta mautonta Miettistä. Miettisten olisi pitänyt muistaa Michel de Montaignen muistutus siitä, että ihminen voi olla vain oma itsensä, muuten hän vain olisi olevinaan, jolloin vaarana on tekopyhyys, teeskentely ja valehtelu. Juuri tämä on se mikä eniten ärsyttää Uotisessa ja hänestä kertovissa kirjossa, nyt viimeksi "Jorma Uotinen"(Sauli Miettinen, Otava 2020).

Kirjan on arvostellut heti tuoreeltaan tunnettu sosialidemokraattinen liikunta-aktivisti, TUL-lehden entinen päätoimittaja Pekka Hurme Kallio-lehdessä vuoden 2020 loppupuolella. Sama mies kertoi marraskuussa 2011, miten TUL-Työväen urheiluliitto, saatiin pysymään demareilla Helsingissä. Resepti oli tuttu SDP:n ja SAK:n valtataisteluista. Hurme käveli tovereidensa kanssa Hietanimen hautausmaalla ja keräsi kaikkien muiden paitis tunnettujen porvarien, kuten entisten presidenttien nimet perustamansa Kruununhaan suunnistajien jäsenlistaan. Hurme keräsi tovereineen 10.999 nimeä. Jutun jujuhan on tietenkin se, että Kruununhaassa asuu juuri ja juuri saman verran ihmisiä, jotka eivät ole demareita eivätkä urheilijoita ja eivätkä varsinkaan suunnistajia. Miksi Hurme kirjoittaa Uotisesta? Siksi, että hän pitää oman lajinsa ehdottomana huippu-urheilijana, mikä on naurettava väite. Koko arvostelu on kirjoitettu samaan tyyliin väärän kuvan kirjasta ja kohteesta antaen. Ensinnäkin Hurme nuolee kirjan kirjottajan kehumalla kirjaa "laadukkaasti kirjoitetuksi", mitä se ei ole alkuunsakaan muiden kuin sellaisten mielestä, jotka eivät ymmärrä kirjottamisesta esteettisenä työprosessina yhtään mitään, kuten urheilumies Hurme, jonka mielestä "Miettinen kertoo meille ilahduttavan tarkasti, lämmöllä, pienen porilaispojan (ei ollut pieni lapsenakaan) tien tanssitaiteemme huipulle, uudistajaksi. Hurmeen mukaan Uotinen tuli maalta ja uudisti koko perinteisen, kaavoihin kangistuneen Doris Laineen (kääntyisi haudassaan röhönauruun...) hallitseman tanssitaiteen.

Turha vaatimattomuus ei ole koskaan kaunistanut Hurmeen mielestä Uotista. Sen verran Hurmeella pelaa vielä hoksottimet, että hän kysyy lukijalta, miksi kirja on täynnä suuria onnistumisia, mutta epäonnistumisia vähän. Vastaus on siinä, ettei Miettisen Uotis-kirjassa juuri mikään ei tunnu olevan totta. Ainoa mikä pitää paikkansa on se, että tanssijat eivät halunneet hänen jatkavan enää baltinjohtajan, ja hän sai potkut. Mutta muuten Uotinen pitää itsepintaisesti kiinni omasta keskitystä elämäntarinastaan mm. väittämällä itsepintaisesti parhaan ystävänsä olevan Hyrsylän mutkan höyrähtänyt vanhus ja elämänsä nainen kohta seitkytvee itsekin mutta ikuisesti kolmekymppiseltä näyttävä meikkaaja. uskokoot, ken uskoo, en minä ainakaan eikä kukaan joka Uotisen tuntee julkisuuden takaa tavallisena arjen Jormaseitkytveenä. Juuri siksi tätä kirjaa ei pidä lukea valistusajan skottifilosofi David Humen ohje mielessään. Hän yritti painottaa ihmisten paksuun kalloon 1700-luvulla, ettei tosiasioista voinut päätellä miten niiden tuli olla. Hume olisi paiskonut Uotisen kirjan suoraan roskakoriin. Hän kysyi: "Jos otamme käteemme jonkin teoksen. Esimerkiksi uskonnollisen. Tulee meidän kysyä, sisältääkö se mitään määrää tai lukua koskevaa abstraktia päättelyä? Ei. Sisältääkö se tosiasioita tai olemassaoloa koskevaa kokemusperäistä päättelyä? Ei. Heitettäköön se siis tuleen, sillä se ei voi sisältää muuta kuin viisastelua ja harhaluuloja." Sen sijaan kannattaisi tutustua eri lähteistä siihen, miten Uotisesta tuli Jormaseitkytvee esimerkiksi Jukka O. Miettisen kirjan avulla, kun hän kuvailee ylistävissä jutuissaan Uotisesta, "miten taiteilija karttaa teostensa selittelyä, ja miten muiden tulkintoja hänen teoksensa väistelevät". Näinhän ei tietenkään tosiasiassa ole. Miettinen maalailee. Mutta Uotinen ei ole itsekään syytön oman kulttinsa synnyttämisessä. Uotinen on tarinallistanut itsensä ja tehnyt jotain mihin kukaan muu ei ole vielä kyennyt: saamaan muut ihmiset uskomaan pilkulleen sen, mitä hän on omien sanojensa mukaan; jumalainen!

Se on Suomessa ja erityisesti tanssissa ennennäkemätöntä ja kokematonta. Miettinen jatkaa valitsemallaan linjalla. Uotinen saa "käsittämättömällä tavalla meidät näkemään yhteisiä unia". Yhtäkkiä meille tarjoillaan illasta iltaan kaikilla elämän näyttämöillä tähtitarinaa tavallisesta ompelijanpojasta kotoisin työläiskaupunki Porista, joka oli koulukiusattu, ja josta kasvaa parannuttuaan halvaantumisesta suomalaisen tanssin pelastaja sadussa, joka muistuttaa H. C. Andersenin Rumaa ankanpoikasta. Jukka O. Miettinen, joka osaa asiansa, jatkaa ällöttävää uotisnuolentaansa, väittämällä minkä tahansa olevan mahdollista Uotisen käsissä, kuin hän olisi ihmemies. Miettinen ei anna edes sijaa epäilylle, etteikö asia ole niin, kuin hän väittää. Ka kaikki tämä vain siksi, että he jakoivat niin samat esteettiset kuin poliittiset ja moraaliset arvot; molemmat ovat Helsingin pienissä homopiireissä tunnettuja kasvoja. Usein he tapaavat toisensa Yrjönkadun uimahallin saunassa. Miettinen on rikkaan suvun älykkäänä vesana saanut matkustella ja tehdä mitä haluaa. Hän on kiinnostunut aasialisesta tanssista, teatterista ja pojista. Uotinen on toista maata. Nälkäinen, utelias ja rohkea. Aika on harmaata ja masentavaa. Suomi elää vielä syyllisyydentunnosta. Pyhiä on paljon ja silloin koko maa kärsii hiljaa. Asioilla on puolensa. Usein myös ne toisenlaiset. Miettinen vihjaa rivien välistä Uotisen olevan camp. Oudot hahmot esittäytyvät, draamalliset jännitteet kasvavat, purkautuvat ja hajoavat Miettisen mukaan Uotisen esityksissä. Se innostaa. Esineetkin ovat osa merkillistä näytelmää. Joskus ne astuvat pääosaan muistuttamaan unohdetusta vihjaten salatusta: alakuloisesti valkea leikkijuna kulkee halki näyttämön, valokiilassa korkokengät laulavat äänetöntä aariaansa. Vauh, mitä tekstiä. Hienot kulissit, vaikuttava musiikki. Tanssitaide on saanut tähtensä.

Voiko sen selvemmin sanoa? Tanssipiireissä on luonnollista miesten homous. Silti Uotinen ei uskalla olla alussa suuren yleisön reaktioiden, mutta myös pienen rahakkaan kulttuurieliitin takia avoin homo. Hän on kaukaa viisas odotellessaan aikoja parempi ja valitsee biseksuaalisen peiteroolin. Onhan hänellä paljon voitettavaa ja vähän hävittävää. Baletin johtajuus on hänellä melkein jo takataskussa, eikä hän halua ärsyttää asioista päättäviä kulttuuritätejä esiintymällä liian räikeästi. Uotinen valitsee parisuhteesta puhumisen ja heteronormatiivisuuden julkiseksi roolikseen. Se mitä hän puuhailee homosaunoissa ja klubeilla ei kuulu muille. Miettinen piilottaa kuin pisteeksi iin päälle näkyviltä pois häiritsemästä Uotisen outouden ylisanoillaan: "Monin merkityksin ladatut kuvat seuraavat toisiaan, lomittuvat ja sulautuvat uusiksi visioiksi. Mitä tämä on? Se on unen logiikkaa, joka mahdollistaa kaiken. Se on elokuvan ja videon aikakauden elävää teatteria." Uotinen on avoin homo vain homoille. Moni hänet "oikein" tunteva on hämillään. Uotinen vetäytyy kaappiin. Ne homot, jotka kaipasivat AIDSIn aikaan esikuvaa hänestä, alkavat inhota häntä, pitäen miehen touhuja rakkamaisena rintamakarkuruutena. Mutta on kolikolla toinenkin puoli. Ei Uotinen halua olla koko elämänsä uhri. Naismaisuutensa ja homoutensa takia lapsena Porissa kiusattu ja usein pahasti hakattu Uotinen haluaa karistaa yltään haittaavan erikoisuuden. Kun Miettinen aloittaa ällöttävän uotisnuolentansa, kukaan ei vielä osannut epäillä hänen sanojensa totuudellisuutta, saati millainen sanojen takana pälyilevä pieni pelokas ihminen Uotiseen kätkeytyi. Miettinen kirjoittaa olevansa innostunut erilaisesta liikekielestä, joka yhdistyessään mahdollistaa Uotisen ilmaisun laajuuden ja joustavuuden: "Tunne hakee ilmaisunsa. Uuden muodon etsiminen synnyttää uudenlaisen sisällön, mutta muoto on hiottava täydellisyyteen. Uotinen edellyttää kontrollin ulottuvan liikkeen millimetreihin."

Ja yhtäkkiä kaikki loksahtaa paikoilleen. Uotinen on pienistä puutteistaan huolimatta kuin syntynyt tähdeksi. Miettisen tehokkaasta mainoskampanjasta hurmaantunut media on haltioissaan Pariisista kotiin palanneesta omalaatuisesta ja erikoisennäköisestä hurmaajasta. Uotiselle kaikki tuntuu helpolta hänen yhdistellessään oivaltavalla tavalla teatteria, tanssia ja valotaidetta, maassa, jossa kukaan ei ole vielä kuullut maailmalla uutta nykytanssin estetiikkaa kyntävistä butotanssiryhmistä tai Wuppertalissa päämajaansa pitäneestä maailman nykytanssin kruunaamattomasta kuningattaresta, Pina Bauschista. Uotinen luo oman estetiikkansa. Hänelle uudenlainen tanssiteatteri on luonteeltaan korostuneen kuvallista: "Ei siis ole ihme, että monet Uotiseen vaikuttaneet taiteilijat ovat kuvantekijöitä. Hieronymos Boschin, Rene Magritten ja Hugo Simbergin maalauksia esittelevät kirjat ovat lojuneet hänen työpöydällään jo pitkään. Hän on suosikkimaalareidensa hengenheimolainen: Boschin pelottavan kiehtova fantasiamaailma, Magritten tajunnalliset yllätykset ja simbergiläisen luonnon elollistaminen - samanlaisista aineksista rakentuvat myös Uotisen visiot."

Eikä mikään ihme, että Uotiselle kihahti kusi kalloon, Miettisen nuolessa hänet sanoillaan maailman taiteen huipulle. Uotiselle on käynyt lottovoittoon verrattava onnenpotku. Miettinen on hieman aikaisemmin aloittanut maan päälehdessä toisena tanssikriitikkona klassiseen erikoistuneen Irma Vienola-Lindforsin aisaparina. Miettisestä odotettiin Vienola-Lindforsin manttelinperijää, kunnes vuonna 1991 silloinen Uuden Suomen tanssikriitikko Auli Räsänen, joka suhtautui kriittisen varauksellisesti Uotiseen, houkuteltiin Helsingin Sanomien johtavaksi tanssikriitikoksi. Osaava ja tarkkasilmäinen Räsänen, joka ei sanoja säästellyt, silloin kun ei jostain pitänyt kunnon kriitikon tavoin, ei ollut lainkaan vakuuttunut Uotisen autenttisuudesta tai hänen taiteensa ihmeitä tekevästä vaikutuksesta - ei ainakaan superlatiiveilla varustettuna. Eivätkä Uotisen sittemmin tavaramerkeiksi muodostuneet isot ja hitaat liikkeet tehneet Räsäsen sen kummempaa vaikutusta, varsinkin kun hän oli jo pidempään seurannut toisen porilaisen, todellisen huippulahjakkaan tulevaisuudentoivon, Tero Saarisen, nousujohtoisen uran vaiheita.

Tero Saarinen on miehistä se todellinen tähti, joka toisin kuin Uotinen, esittää kopean kuoreensa alla vaatimatonta, vaikka on tanssijoille tyypilliseen tapaan sekä äärimmäisen jännittynyt pedantti että perfektionismi, mitä ilmaisun ja liikekielen lopulliseen hiomiseen tulee. Siitä millainen Saarinen on, tai hänen vaikutuksensa tanssiin ja siitä kirjoittaviin, oli hänen Kuopio tanssii ja soi-festivaaleille vuonna 1997 tekemänsä ja myöhemmin Helsingin Juhlaviikoilla esitetty "Toothpick-tanssiryhmän (Anu Sistonen, Sharon Eyal, Yuval Pick, Henrikki Heikkilä ja Tero Saarinen) Overdosed Mood-koreografia, joka esityksen Tanssi-lehteen syyskuussa 1997 arvostelleen Jaana Parviaisen mukaan oli jo heti alusta lupaava: "Liikkeiden intensiteetti tuo mieleen lentoon yrittävien lintujen siipien räpiköinnin tanssijoiden kiertäessä intensiivisessä piirissä. Valospotit täplittivät lattiapintaa luoden pimeyden ja valon viidakon tanssin piirille. Lopulta siihen sidottujen tanssijoiden joukko hajoaa, ja samalla piirin keskittynyt harmonia on poissa."

Parviainen näki Saarisen uutuuskoreografiassa halun, mitä ilmeisemmin etsiä sekä teeman että liikemateriaalin suhteen jotain uutta. Alun harmonian hajotessa hän huomasi valitettavasti myös liikkeiden kehittelyssä tinkimistä. Ja vaikka hänen mielestään tanssijoiden asetelmallisuus olikin osin sisällön kannalta perusteltua, suurin osa kohtaukista jäi Parviaisen mukaan puolitiehen. Koreografian jaksoista lähes jokainen oli liian pitkä suhteessa liikemateriaalin kehittelyyn. Osin teoksessa toistuivat Saarisen jo lähes tavaramerkiksi muotoutuneet liikeideat: vartalon jäykistyvä, pystysuora kierto, "linnun räpiköivä siipien aukaisu" ja ontuva kulku, jotka Parviaisen mukaan muut kriitikot (ei ilmeisesti pidä itseään kriitikkona, vaikka kritiikkiä kirjoittaakin; oikea asenne - eihän Dario Follakaan kaikki varkaat tule varkaisiin!) ovat jo ehtineet nimetä "lämminhenkiseksi huumoriksi": "Teoksen liikkeistö ei tällä kertaa muodosta samankaltaista muutamalle liikeidealle perustuvaa yhtenäistä kokonaisuutta kuin ennen väliaikaa nähdyssä, vanhemmassa Saarisen Westward HO!-työssä. Saarinen hakee Overdosed Moodissa aikaisempaa selvemmin myös sanottavaa. teoksen aiheet koskettavat toisen määräämisen ja määrittämisen ongelmaa, yksinäisyyttä, erillisyyttä, katseen kohteeksi pyrkimistä ja katseen objektoivaa valtaa. Mitä ilmeisemmin tematiikka on omalla taitelijan tiellä kohdattua, osin omakohtaista tilitystä."

Kokonaisilmeeltään Parviainen huomasi Saarisen tummasävyisessä teoksessa vangitsevuutta ja pehmeää julmuutta, vaikka hänen mielestään teos välillä näyttikin uinahtavan paikoilleen. Parviaisen kritiikki on kahdesta syystä merkittävää. Ensinnäkin hän on yksi terävimmistä huomioijista, mitä tulee tanssin sisällä vaikuttavaan tunteeseen, ja dynamiikkaan tai niiden poissaolon havainnoimiseen. Toiseksi hän ikään kuin kulkee muita edellä ennustamassa, mitä tuleman pitää, kuten Jaana Parviainen kun hän päätti uhmakkaan rohkeasti, ettei kuvia kumarra Tanssi-lehdessä 5/1998 otsikolla "Taiteilija ja hänen varjonsa" kirjoituksellaan. Parviainen huomasi yhden tärkeän trikkitempun Uotisen tavassa rakentaa kuvia; yhtenäisen visuaaliseen ilmeen hahmotus asettuu teoksen sisäisen työstämisen edelle. Tiedättekö mitä tämä lause merkitsee? Kaikessa raadollisuudessaan se on kovinta kritiikkiä, mitä taideteos voi arvostelijalta saada, sillä viitataan pintapuoliseen kuvitukseen ja sisällyksettömään aiheen käsittelyyn.

Kuvan problematiikka on sen kyky rajoittaa tarkastelumme johonkin tällä puolen olevaan sen sijaan, että se tarjoaisi meille uudenlaisen tarkastelukulman todellisuuteen. Esimerkiksi Levinasin mielestä ymmärryksen tehtävänä oli mennä todellisuuden toiselle puolelle, kun taas taiteen tehtävä oli olla ymmärtämättä. Ymmärrättekö? Suomeksi sanottuna sanomisen ja tekemisen pakon taiteilija oli se oikea taiteilija, tehtailtu, koostettu ja tuotteistettu taas jotain muuta - paitsi omasta mielestään. Parviainen huomasi Uotisen koreografioiden koostuvan yksinkertaisista liikkeistä ja olevan "tietyllä tavalla raakilemaisia". Selityskin löytyy: Uotisella oli kiire tahkoa kuuluisuutta niin kauan kuin rauta oli kuuma eikä hän huomannut sen jo viilenneen. Parviainen huomasi toisenkin epäkypsyyden Uotisen tavassa nähdä kaikessa vain pintaa, ei syvyyttä. Hän alleviivaa liikkeellä teostensa sanomaa, missä mielikuva on tärkeämpi sisältö tai sanoma. Parviainen kysyi ihmeissään, mitä Uotinen esitti Kansallisoopperassa esitetyssä teoksessaan "Mies, jota ei koskaan ollut"? Parviainen oli yhtä järkyttynyt teoksen sekavuudesta kuin siitä, ettei se esittänyt selvästikään ketään muuta kuin narsistisesti itseihailua yleisöltään kerjäävää Uotista: "Uotisen esittämä rooli ei täysin hahmotu. Katsojalle jää kummallinen olo: tavallaan taiteilija paljastaa itseään ja pyrkii olemaan ei kukaan, mutta samalla esitys on rakennettu Uotisen oman egon ja karisman varaan." Juuri tämä Parviaisen paljastama kaava on ollut Uotisen heikko kohta. Estetiikan ja etiikan välinen epäsuhta. Itsekkyydestä ja omasta paremmuudesta johtuva muotovirhe, joka pilaa koko sisällön.

Nyt se on meidän heikko kohtamme, sillä Uotinen on objektivoinut itsensä, irrottanut taiteensa ilmiöstä nimeltä Uotinen ja tehnyt siitä samanlaisen tyhjän ilmassa roikkuvan mielikuvan, kuin mitä hän teki Pessoasta; Uotisen todellisuus tulee olennaisella tavalla kahdennetuksi oman kuvansa ansiosta. Levinas kirjoitti tällaisen todellisuuden kantavan kokonaisuudessaan kasvoillaan omaa varsinaista allegoriaansa paljastumisensa ja totuutensa ulkopuolella. Juuri tätä kuvaa Jorma seitkytvee yrittää tarjota meille seuraavat "airasamulinvuosikymmennet", jos elää Aira Samulinin tavoin yli 90-vuotiaaksi pirtsakkana. Tästä oli kysymys edessä olevasta Uotisen ohjaamasta vuoden 2020 kirja ja 50-vuotistaiteilijajuhlashowsta ellei korona olisi tullut apuun - ei valitettavasti paljon muusta. Toivottavasti 2020-luvun tanssi&Teatteri&Sirkus -lehden valveutuneet ja kriittisen purevat tanssiarvostelijat, tai jopa itse Jaana Parviainen "se yksi uskalias rohkelikko", joka ensimmäisten joukossa paljasti Uotisen tanssin ja Uotisen itsensä luoman julkisen kuvan väliset ongelmat ja Uotisen itseään toistavien yksinkertaisten liikesarjojen onttouden, seuraisivat tarkalla silmällä Uotisen itsestään levittämää valheellista ja tosiasioita kaunistelevaa kuvaa ja tutkisivat sitä hieman tarkemmin ja kriittisesti. Taide on tietysti taidetta mutta millaista? Taidetta ei pitäisi koskaan tarkastella kantilaisen neromyytin sisältä kaikesta muusta erillään. Levinasin mukaan esteettinen toiminta muutti suhdettamme maailmaan, sillä esteettinen tapahtuma toi esiin leikkivän ja ihmistä edeltäneen ympäristön ajan ja elämän tällä puolen. Juuri siksi me tarvitsisimme totuuskomission pohtimaan mitä pahaa ja hyvää Outinen sai aikaan nykytanssille, sillä Jaana Parviaisen sanoin Uotisen esittämä rooli ei täysin hahmotu.

Katsojalle jää kummallinen olo: tavallaan taiteilija paljastaa itseään ja pyrkii olemaan ei kukaan, mutta samalla koko hänen uransa ja esityksensä ovat rakennetut hänen oman egonsa ja karismansa varaan. Ja kun niiden takaa katsoo mitä löytyy, ei löydy juuri mitään. Tämä tärkeä alkukysymys tämä pitäisi ulottaa koko hänen uraansa tutkittaessa. Luulenpa että vastaus olisi kiusallista luettavaa niin itselleen Uotiselle kuin hänen fanikerhonsa puheenjohtajaksi julistautuneelle ekonomi Sami Sykölle. On hyvä muistaa, että samalla kaukalolla oli syömässä silloin kaksi kilparatsua, Uotinen ja Saarinen. Suomalaisen nykytanssin todellinen kilpalaulanta alkoi näistä kahdesta porilaisesta ja heidän välisestä kilpailustaan suomalaisen tanssin kirkkaimpana tähtenä. Molempien hyvänä ystävänä ja tukena tunnettu porilaisen tanssitaivaan Grand Old Lady, Liisa Nojonen, tarjosi vielä 2000-luvulle saakka miehille mahdollisuuden päästää yhdessä höyryjä keskinäistä kitkaa vaientaakseen mökillään yhden viikonlopun aikana paikalla vain Uotinen, Saarinen ja Nojonen. Ennen Auli Räsäsen tuloa Hesariin ja antipatioiden syntymistä Uotista kohtaan, Miettinen ehti loihtimaan päälehdessä olleissa kirjoituksissaan Uotisesta myyttisten voimien ja tarinoiden ensimmäisen suomalaisen nykytanssin tanssivelhon, jollaista maassa ei koskaan aiemmin ollut olemassa, ja tähti oli syttynyt.

Uotinen oli Uotinen eikä muuta selityksiä tarvinnut. Uotisesta tuli Miettisen sanojen myötä sekä superlatiivi että synonyymi kuvaamaan umpimielisen maaseutu-Suomen ummehtuneen ajanjakson päättymistä ja sen jälkeisen uuden juppimaisen sekä sen hedonistisen kaupunkikulttuurin voimaa sykkivä symboli mutruhuulineen ja salaperäisine ilmeineen. Miettinen uskotteli Uotisen olevan näkyjen näkijä, jonka taiteen rakennusaineena olivat elävä ihminen, liike, tila ja ääni. Tällainen latteus oli mahdollista tanssikriitikon suusta vielä 1980-luvun Suomessa, koska kukaan ei ollut aiemmin nähnyt vastaavaa Suomessa, jossa nykytanssi ei kiinnostanut juuri ketään eikä siitä tiedetty juuri mitään. Miettinen oli täysin Uotisen pauloissa, kuin huumattuna vuodesta toiseen. Uotista ei voinut hänen mielestään edes verrata kehenkään muuhun. Liikkeiden musikaalisuus ja asentojen täydellisyys tekivät unohtumattoman elämyksen. Kaikki hänessä oli Miettisen mukaan ihmeellistä; Uotinen oli kehittänyt vartalostaan ja kasvoistaan ilmaisuvälineen, jolle voisi kertoa kuulemma vaikkapa inhimillisen kokemisen herkimmätkin sävyt.

Tässä vaiheessa lukijaa, joka on seurannut tarkkaan niin suomalaisen nykytanssin kasvamista haparoivasta lapsesta aikuiseksi, kuin myös Uotisen epätasaista ja laskevaa uraa, alkaa hymyilyttää jälkiviisaasti moisten ylisanojan viljely, sillä Uotinen ei ollut mitään, mitä Miettinen tuolloin kirjoitti - mutta sitä me emme vielä tienneet, koska kuningasta ei ollut vielä syrjäytetty. Kaikki, mitä Miettinen kirjoitti Uotisesta, oli totta tuon ajan tanssia seuraavien ihmisten mielissä. Uotisella on kiistattomat arvot nykytanssin suurimpina suomalaisnimenä, ensimmäisenä tanssin suurena nimenä sekä tanssin nostamisessa sekä yleisön että medioiden kiinnostuksen kärkeen aikana, jolloin nykytanssin harrastajia oli vain kourallinen siitä mitä nyt. Uotisen tragedia on kuitenkin siinä, että samalla kun hän julkisuudessa käänsi rahoittajien ja päättäjien huomion silloin vielä marginaalissa olleeseen taidemuotoon, hänen oma asemansa saman tanssikentän sisällä ja uransa olivat jo laskussa.

Alku oli upea ja lupaava. Maa tarvitsi kollektiivisen itsetuntonsa kohottamiseksi tähtiä myös taidepuolelta uuden ajan henkeen aikana, kun jääkiekosta ei ollut vielä tuotu sitä kirkkainta mitalia eikä Euroviisuja voitettu. Miettinen kysyi viekoitellen kirjassaan lukijaltaan: Onko se tanssia, sanatonta teatteria vai kuvadraamaa, kuin yhä vielä itsekin hämmentyneenä ja ihmeissään Uotisen kyvystä vangita tanssillaan: "Jos Uotinen tanssijana on runoilija, niin koreografina ja ohjaajana hän on teatterin taikuri, näyttämön maagikko. Hänen näyttämönsä on musta tyhjä tila; siinä kaikki tapahtuu. hiukset hulmuten tuuli kohoaa syvyyksistä ylös ilmaan. Vääjäämättömästi kulkee kuolema, ja ylhäältä hämärästä laskeutuu halla. Uotisen näyttämö vaihtaa tunnelmaa kuin ihmismieli: hiekkarannan lämpö ja lapsuuden muistumat muuttuvat turhuuden orgioiksi. Tumma näyttämö on kuin mikrokosmos - ihmisen tajunta - muistoineen, toiveineen, taivaineen ja helvetteineen."

Tästä alkaa maassamme poikkeuksellisen laaja ja pitkä yhden kriitikon ällöttävä uotisnuolenta, joka on kestänyt jo kohta neljäkymmentä vuotta. Oli valitettavaa, että Uotiseen kriittisesti suhtautunut Hesarin tanssikriitikko Auli Räsänen kuoli kesken, ennen kuin ehti aloittaa kriittisen kirjan kirjoittamisen Uotisesta. Mutta Uotinen ei olisi jutuillaan itsensä suosta ylös vetävän Paroni von Munchausenin veroinen, ellei hän pistäisi vielä itse paremmaksi: "Vaellukseni, levottomuuteni, uskoni, epäilyni, kärsimättömyyteni, hallusinaationi, rakkauteni, kostoni (huomioikaa tämä sana, johon palaamme myöhemmin), sydämeni - teatterini. Sanotaan, että taitelijat ovat päättömiä liioittelijoita, hulluja. Näin varmasti on. Onneksi." Uotinen ymmärtää sanan kosto ja liioittelu sallivan hänen tehdä "tohtorifaustukset", eli solmia liiton itsensä pirun kanssa edistääkseen omaa totuuttansa. Ehkä siksi, että teatterin silmänkääntöluonne kiihottaa häntä ja yleisö innostavat. Teatterin tekeminen on hänelle sujuvaa sanojen ja käsitteiden sekamelskaa, järjestyksen ja kaaoksen keskinäistä vuorovaikutusta.

Vielä tuolloin hän väittää teatterin, joka jäljentää todellisuutta, olevan ei kiinnostavaa. Teatterin hän uskoo, tai ainakin väittää olevan toisen todellisuuden luomista. Realismi ei sovi hänelle. Muodissa olleen italialaisen mestariohjaaja Frederico Fellinin sanoista hän löytää jotain itselleen sopivaa millä peittää epäilyt; ainoa realistinen taiteilija on visionäärinen taiteilija, koska hän kertoo tapahtumista, jotka ovat hänen sisäistä todellisuuttaan - siis kaikkien todellisinta mitä voi olla olemassa. Bravo! Olipa hienosti sanottua. Uotisen tavaramerkiksi tulee pikkuhiljaa lainailla teepussifilosofiaksi kutsuttuja fiksuilta tuntuvia tyhjänpäiväisiä hokemia, koska hän toivoo niiden antavan fiksun kuvan esittäjästään. Sanat on tietenkin huolella hänen puolestaan valinneen Miettisen yliopistossa opittua esteettistä sanahelinää.

Tästä lähin julkisuudessa kaiken tarkoituksena on alleviivata se, miltä asiat näyttävät, ei se, millaisia ne oikeasti ovat. Siitä tuleekin myöhemmin varsin sopeutuvaiseksi erilaisten totuuksien välissä seikkaileva monikasvoinen Uotinen tutuksi, levittäessään markkinahenkisen viihteen ilosanomaa Maikkarin lukuisissa ohjelmissa ja toimimalla siinä sivussa hyväpalkkaisena mainosmiehenä. Uotisen tuntevat sanovat hänen olevan oman elämänsä valheiden ja totuuksien uhri, niin hyvässä kuin pahassakin. Hän on tunneihminen ja esteetikko kiireestä kantapäähän. Ehkä hän ei siksi pidä tarpeellisena sitä, ymmärtääkö katsoja vai ei sen, mitä hän yrittää esittää. Ehkä hän ei tiedä sitä itsekään. Kyseessä on hieman "kumpi oli ensin muna vai kana"-tyyppinen ikuisuusongelma taiteen kentällä pohdittaessa katsojan esteettisen kokemuksen merkitystä taideteoksen kannalta.

Miettinen on pannut Uotisen suuhun koko taiteen kaanonin iskostaen hänen päähänsä sanojen lisäksi kuvia ja taiteen historian pikkujättiläisen. Sen huomaa, kun Uotinen vertaa kokemuksiaan Dalin Gala-vaimon miniatyyrimaalausta katsoessaan ja "oivaltaessaan välähdyksenomaisesti" kaikkein tärkeimmän: ei kompromissia. Tänään tiedämme hänen puhuneen tässäkin kohtaa olleen täyttä puppua, sillä kaikki mitä hän on megalomaanisen 1980-luvun jälkeen taiteessaan tehnyt, on ollut enemmän tai vähemmän kompromissien tulosta. Hänen omia sanojaan varioiden - on todella vahinko, ettei ihmisillä juurikaan ole silmää tämän tajuamiseen. Vielä tuolloin Uotinen luuli visionäärisen teatterin tehtäväksi saada ihmiset näkemään jotain sellaista, mitä he eivät olleet ennen nähneet tai miltä he olivat sulkeneet silmänsä. Oli hänessä silloin vielä jotain orastavaa idealismiakin tallella, kun hän uskoi visionäärisen teatterin voivan pyrkiä muuttamaan ihmistä.

Kiitos Miettinen, hyvin sait Uotisen suuhun istutettua humanismin toiveikkuuden sanoman siitä huolimatta, että korotit hänet yläpuolellemme palvonnan kohteiksi ajankohtajana, jolloin pragmaattinen estetiikka alkoi tehdä tuloaan väittämällä, ettei taiteessa ole tärkeintä mestarit ja mestariteokset, vaan taide itse on enemmän elämä ja elämäntapa. Viimeinen Miettisen nimellä kirjoitettu nuolentakirja ei käsittele pelkästään ilmiötä nimeltään Uotinen. Se on silkkaa satua. Pohdin tässä esseekirjassa sitä, millainen on suomalaisen nykytanssin tila nyt kun Suomi saa vihdoinkin kauan kaivatun talon tanssille? Entä kuka pitää valtaa tanssiverhojen takana ja miten nykytanssista on kirjoitettu ja kirjoitetaan medioissa? Ilmiö nimeltä Uotinen on tapetilla koko aina tavalla tai toisella, sillä on kiinnostavaa tietää, millainen haamu on ilmiö Jormaseitkytvee, mikä näyttäytyy silmiimme lähestulkoon vailla historiaa olevana asiana ja vaikuttaa siihen, miten nykytanssia joko arvostetaan tai ei arvosteta?