Antti Raivion kunniaksi

22.08.2023

Teksti Harald Olausen

"Pik­ku­po­jat Ru­pert ja Evert, äi­ti Pi­pa ja isä Pek­ka ovat pääl­lepäin on­nel­li­nen ydin­per­he. Mut­ta Kal­lion per­he on hie­kal­le pe­rus­tet­tu. Hy­vin­voin­ti, mie­hen kor­kea vir­ka ja vai­mon tai­tei­li­juus eivät suo­jaa pettä­mi­seltä, al­ko­ho­lis­mil­ta, per­hevä­ki­val­lal­ta ja sai­rau­del­ta. S­ka­vabö­len po­jat on niin suo­ma­lai­nen sur­ku­jut­tu, että sen täy­tyy ol­la to­si. On­nek­si per­heen tra­ge­dia ker­ro­taan tällä ker­taa nii­den puo­lus­tus­ky­vyttö­mim­pien, van­hem­pien skis­mo­jen oheis­va­hin­goik­si las­ket­ta­vien las­ten näkö­kul­mas­ta. Jörn Don­ne­rin en­nak­ko­ke­huin saat­te­le­man Ska­vabö­len poi­kien pe­rin­tei­nen, ai­kan­sa ot­ta­va tyy­li viehättää pak­ko­liik­keissään ny­kivään ny­kye­lo­ku­vaan tur­tu­nei­ta sil­miä. Zai­da Berg­rot­hin oh­jaus tar­joaa vah­van ja sees­tei­sen elo­ku­vail­lan – vaik­ka elä­myk­sel­li­syys jää pai­koit­tai­sek­si."

-Hannu Björkbacka DVD-opas 2009

Lahjakkaan mutta myös syvän traagisen Antti Raivion äkkikuolema vakiokapakkansa pöytään Kontulassa, sai Ylen esittämään unohduksissa olleen koskettavan elokuvan, Skavabölen pojat (2009). Elokuvassa esitetty raadollinen ihmiselämä on kuin suoraan painajaisista, ja on sekä aidontuntuinen että samalla myös hienosti kerrottu palanen Raivion omia henkilökohtaisia painajaisia ja siksi myös avoimessa tunnustuksellisuudessaan kärsivän korventava.

Elokuva perustuu Antti Raivion samannimiseen menestysnäytelmään, jota esitettiin Raivion kumppaneineen perustamassa Q-teatterissa 1990-luvun alussa menestyksellä. Olen samaa mieltä kirjoitukseni motoksi lainaamaan Hannu Björkbackan kirjoituksen kanssa siitä, että so­ta­koh­tauk­set oli­si voi­nut tyys­tin jättää pois. Mutta eri mieltä siitä, toimiko Su­le­vi Pel­to­lan esittämä Tai­ku­ri Kin­nu­nen näyttämö­hah­mona. Minusta toimi hyvin ja toi elokuvaan oman kerronnallisen lisänsä.

Skavabölen pojat on Suomessa harvinaista ja tyylikästä "ibseniläis-strindbergiläistä" ruumiinavausta moniongelmaisen perheen kamppailusta ongelmiensa keskellä ja samalla kahden lapsen vaikea kasvutarina aikuisuuteen ilman aikuisten lämpöä ja todellista elämistä heidän kanssaan muuta kuin kipeinä muistoina. Esityksellä on selkeä sukulaissuhde Lars Norenin Yö on päivän äiti (1982) ja Reko Lundanin Aina joku eksyy (1998)- näytelmiin. Kaikkia kolme yhdistävät toisiinsa sekavat ja päättömästi toimivat ihmiset tuhoamassa toisiaan ja itseään epätoivoisina.

Elokuvan on myös samalla sekä kauhutarina siitä, miten ihminen/ihmiset voivat muutaman väärinymmärretyn sanan ja siitä syntyvän vihan sekä mustasukkaisuuden sokaisemina muuttua vastakohdakseen ja tuhota niin itsensä kuin läheisensä keinoja kaihtamatta vailla vastuuta seurauksista, jotka ovat tässäkin tapauksessa kamalat ja ylisukupolviset. Elokuvan tummilta pohjilta päivänvaloon nouseva tarina on myös kuin opetustarina perisuomalaisesta puhumattomuudesta ja sanomisen vaikeudesta aikana, jolloin maa kasvoi omaan mittaansa.

Elokuvassa aika pysähtyy välillä tarinan keskushenkilöiden, perheen kahden pikkupojan, silmin katsomaksi olemisen ja selviytymisen tarkasteluksi siinä pakkotilanteessa, kun mitään muuta ei ole jäljellä kuin veljesten välinen ystävyys ja hirteishuumori, mikä auttaa selviytymään ja synnyttämään oivalluksia juuri niiksi elämän pahojen ja hyvien asioiden kiteytymiksi, joista muistot syntyvät. Veljesten välille syntyvään veriliittoon ei muita sivullisia mahdu eikä oteta mukaan, muuten itsesuojeluksi rakennettu luja muuri murtuisi ja he häviäisivät ottelunsa vastaan muu maailma.

Kehutussa tekstissä on kuitenkin yksi iso ongelma, mikä hieman latistaa sen totuusarvoa. Se on kaikessa hurjuudessaankin yllättävän myönteinen ja sovinnollinen maailmoja syleilevää lopun sovinnollisuuttaan myöten. Näin on tehty yleisön rauhoittelemiseksi. Tässä näkyy teatterin sekä romaanin erilaisuus. Teatteri on kuin toimittajan työtä; koota yhteen tarina ja hioa se koskettavaan muotoon, että joku viitsi maksaa siitä ja lukea sen. Teatteriesitys ei saa olla liian raakaa, katsoja ei pysty nielemään yhdellä kertaa koko maailman pahuutta. Se pitää pilkkoa elokuvan tavoin pieniksi paloiksi ja tarjoilla itseironian keinoin.

Voima-lehden Tuomas Rantanen kirjoitti sukupolviteatterin maineeseen nousseen Q-teatterin vuonna 1991 ensi-iltaan tulleesta ja Antti Raivion sekä kirjoittamasta että ohjaamasta Skavabölen pojista osuvasti:" Raivion veljesten traagiseen perhetaustaan pohjautunut esitys liikkui rohkeasti eri aikatasojen välillä ja yhdisti synkkään tarinaan ronskisti komediaa. Se myös käsitteli aikuisten maailman ongelmia lasten mielikuvituksen ja tekijänsä lapsuusaikaan palautuvan kielen suodattamana."

Esitys järkytti ja ihastutti katsojia taituruudellaan. Mitään tällaista emme olleet aikaisemmin nähneet näyttämöllä. Yleisö oli ällikällä päähän lyöty. Raivio ja Q-teatteri ja sen raikkaan rehellinen tapa sukeltaa syvälle ihmisen sisimpään ja luoda niistä tunnelmakuvia, vakuuttivat arvostelijat ja turkkalaiseen rikkirepivään rehellisyyteen kyllästyneen teatteriyleisön, joka etsi uutta ilmaisua.

Myös Helsingin Sanomien teatteritoimittaja Kirsikka Moring hurmaantui yleisön tavoin täydellisesti myöhemmin, vuonna 1994 ensi-iltansa saaneesta Q-teatterin esityksestä. Moringin kirjoituksen mukaan esitys räjäytti sukupolvitarinan alkuenergiaksi ja Skavabölen pojat nousivat Hyrylän sorakuopista maailman katolle. Oli selvää esityksen nähtyään että tässä oli vuosisadan esitys.

Elokuva sai suitsutusta niin yleisöltä kuin arvostelijoiltakin. Elokuvan tekijöistä saivat vuonna 2010 Jussi-palkinnot käsikirjoituksesta Antti Raivio, Jan Forsström ja Zaida Bergroth; äänisuunnittelusta Janne Laine. Elokuva on palkittu Etelä-Koreassa järjestetyillä Aasian suurimmilla elokuvajuhlilla Pusanin filmijuhlilla Flash Forward -palkinnolla. Elokuvan ohjaaja Zaida Bergroth kertoo Ylen haastattelussa (2009) tarina olleen hänestä hyvin koskettava: "Se tuntui läheiseltä ja tutulta. Ja toisaalta, rakastin Antti Raivion kieltä ja huumoria, ja sitä, että tarina oli sekä traaginen että suurella lämmöllä kerrottu." Juuri tämä tekee Skavabölen pojista suuren tarinan.

Elokuvan menestystä auttoi se, että näyttelijöiksi saatiin alansa parhaat Leea Klemola (äiti), Martti Suosalo (isä), Sulevi Peltola (taikuri Kinnunen), Elina Knihtilä (Anu) sekä Tommi Korpela (Ossi). Elokuvan tähdet ovat Leea Klemolan esittämä hysteerinen ja kärsivä itsemurhaan päätyvä perheen taiteilijaäiti sekä hänen juoppoa miestään esittänyt Martti Suosalo. Klemolaa ei voi kuin vain ihailla. Samoin on Suosalon komediallisen fyysisyyden kanssa. Siinä on jotain kuin veskuloirimaisesti sisintä puhuttelevaa, ja jaksaa viehättää aina yhtä paljon hullulla ja alkuvoimaisella energiallaan.

Hannu Björkbacka suitsutti syystäkin Klemolan näyttelijänlaatua: "Van­haa kli­seetä hy­mystä lä­pi kyy­nel­ten on tus­kin suo­ma­lai­ses­sa elo­ku­vas­sa pa­rem­min tul­kit­tu kuin Kle­mo­la Ska­vabö­lessä. Äi­ti vain is­tuu ja kat­se­lee poi­kien hä­nen ilok­seen jär­jestämää show'­ta. Sit­ten Pi­pa pur­kau­tuu sai­rau­ten­sa, su­run­sa ja ko­ke­mien­sa louk­kaus­ten al­ta väläh­dyk­sek­si sitä en­tistä, Ru­per­tin ja Ever­tin nau­ra­vaa äi­tiä. Otok­sen hie­nous on siinä mil­lin­tar­kas­sa esittä­mi­sessä, oh­jaa­mi­ses­sa, ku­vaa­mi­ses­sa ja leik­kaa­mi­ses­sa, jon­ka tu­lok­se­na it­ku, elämän­hal­lin­nan ja on­nen mah­dol­li­suuk­sien me­ne­tys jää ku­va­tus­ta hen­kilöstä pääl­limmäi­sek­si. Kle­mo­la an­sait­si­si taas Jus­sin. Tässä roo­li­työ, jo­ta kat­so­jan kestää kat­soa, ja jo­ka vas­taa kat­so­jan kat­see­seen."