Antti Rinteen selittelynmakuinen jäähyväispuhe SDP:n Tampereen puoluekokouksessa

Teksti:

Harald Olausen

Tunti sitten alkaneen SDP:n Tampereen puoluekokouksen alussa selittelynmakuisen jäähyväispuheen pitänyt SDP:n puheenjohtaja ja entinen pääministeri Antti Rinne kehotti puheessaan SDP:tä taistelemaan väärien profeettojen levittämää väärää tietoa vastaan samalla kun hän väitti, ettei ole haikea jättäessään pienen pakon sanelemana puheenjohtajan paikan, kuten puoli vuotta aikaisemmin pääministerin paikan, minkä jälkeen SDP:n kannatus nousi rakettimaiseen nousuun. Uskokoon ken uskoo. Kehotus väärien profeettojen vastustamisesta oli muuten valjun ja epäselvän puheen yksi harvoista kohokohdista hyvä mutta hieman jälkijättöinen herättäen kysymyksen: Missä prinsessa ruususen unessa SDP on nukkunut viime vuosikymmennet, jolloin väärin profeettojen aikana Suomeen on syntynyt voimakas äärioikeistolainen työväenliike, joka on syönyt ahnaasti samalla kaukalolla kuin demarit? "Emme milloinkaan hyväksy vääryyttä, emme milloinkaan hyväksy epäoikeudenmukaisuutta"- sloganit jäähyväispuheessa kertoivat taas seuraavaan vaalitaisteluun valmistautuvasta SDP:stä, joka vilkuilee väistyvän puheenjohtajan olan takana Sanna Marinin valttikorttia väläytellen.

Kuusi vuotta sitten kun Rinne täpärsti muutamalla äänellä voitti kaikkien yllätykseksi SDP:n silloisen puheenjohtajan ja valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen, hänen aloituspuheenvuoronsa lupasi samaa sekoilevaa sössötystä, jota olemme saaneet harmillisten asiavirheiden ja joskus suoranaisten valheiden lisäksi kuulla tuntikauapalla korvat punaisina myötähäpeää tuntien: "Monet ihmettelivät miksi (rykimistä...) pidin turpani kiinni (huom: hieman vapaa käännös demarikapulakielestä sinivalkoiselle selkokielelle). Pahoittelen...(tauko)...Siis...(rykimistä) vaisut abloodit. Hyvät toverit (sössötystä)! Puoluekokous lähestyy (nieleskelyä ja lisää sössötystä) ja mä (pahaa änkytystä) oon päättänyt omalta (ääni vapisten liikutuksesta kun on änkytykseltään päässyt siihen vaiheeseen) osaltani (lespaamista) mitä tehdä (tauko ja nieleskelyä). Mä oon käytettävissä (niiskutusta). Kiitos... Seuraa pitkä tauko ennen kuin selvästikin pettyneet puoluevaltuuston edustajat taputtavat virkansa puolesta myötätunnosta Rinteelle.

Retoriikka, joka sananakin on SDP:ssä lähes tuntematon, on aristoteliisesti määriteltynä oppi vaikuttamisesta ja tämän opin analysoimista, ja erityisesti sen tärkeän asian ymmärtämistä, että liian väljissä rajoissa retoriikan käsitteet muuttuvat yhtä sumeiksi ja sekavaksi hötöksi kuin Rinteen puheissa ja SDP:n vaalipropagandassa. Kyseessä ei siis pitäisi olla valtaan pyrkiville poliitikoille mikään olankohauksella sivuutettava mitätön sivujuonne ennen juhlaillallista, kuten SDP:n ja Rinteen tapauksessa heidän omien äänestäjiensä suureksi vahingoksi näyttää kaikesta kauniista ja hyvästä Rinteen jäähyväispuheessaan lupaamista asioista seurata. Siksi meidän pitäisi nostaa tässä tapauksessa valokeilaan tällaisen vanhakantaisen demariretoriikan synnyttämän mielikuvan ihmiskuvasta sen takana Platonin epäilys siitä, kuinka helposti puhujaa pidetään epäluotettavana.

Alamme siis alusta, jolloin ajatus ja kieli olivat maailman rajojen luomista Immanuel Kantin ja Ludwig Wittgensteinin antamien mallien mukaan myös retoriikassa, minkä pääosin englanninkielinen tutkimus ponnistaa edelleenkin hyväksi koettujen Aristoteleen, joka puhui retoriikan tietotaidosta, Platonin, joka painotti etiikkaa, Ciceron, jolle muoto oli tärkein ja Quintilianuksen, joka halusi puhujan kasvan täyteen mittaansa, monipolvisista ja oivaltavista opetuksista. Oppia on paljon tarjolla vapaasti käytettäväksi jos vain halua ja ymmärrystä riittää. Näiden suurten oppi-isien pohjalta ponnistaen retoriikka voidaan nykyisin jakaa ranskalaisen, brittiläisen ja saksalaisen kielialueen retoriikkaan, yhdysvaltalaiseen retoriikkaan ja uuteen retoriikkaan sekä yhteiskuntafilosofiseen retoriikkaan, jota Suomessa ovat aiemmin harrastaneet mm. moraalifilosofit Eero Ojanen ja Timo Airaksinen julkisissa puheissaan ja kirjoituksissaan.

Antti Rinne vahvistaa takelteluillaan ja kuivan teennäisellä puheellaan viimeisetkin epäilyt retoriikan hengessä siitä, ettei hän ole sopiva mihinkään sellaiseen virkaan, jossa pitää esiintyä julkisesti (hän on nykyisin eduskunnan varapuhemies), sillä Rinteen harrastama retoriikka saa meidät kiusallisesti vain pohtimaan, millainen mahtaa oikeasti olla tämän puheessaan aina kompuroivan puhujan ihmisluonne? Rinne sai kuusi vuotta sitten virkansa puolesta yhtä vaisut abloodit innottoman tuntuvalta lammassieluiselta kättentaputus - ja hymistelijäjoukolta kuin nytkin jäähyväispuhettaan pitäessään. Mutta jotain erojakin löytyi. Jäähyväisipuheen yllättävin kohta oli se, ettei Rinne yrittänytkään takellella lausuessaan sanaa "sosialidemokraattinen", joka ei häneltä onnistu.

Moni demari sanookin, että oli tosi ikävä ja kiusallista kuunnella vuodesta toiseen Rinnettä, joka ei osannut tai malttanut lausua edes oman puolueensa nimeä, joka on tosin aika kimurantti ja pitkä, kunnolla loppuun saakka. Rinteen puhetavassa on paljon samaa malttamattomuutta ja hätäisyyttä kuin entisen mahtikepun vanhan isännän Seppo Kääriäisen, sillä erotuksella että Kääriäinen nieli sanoja kiireessä upottaen niitä "pohjoissavolaiseen sanojen tulvaan" soinnillisesti samettisen intonaation saattelemana niin, ettei se liiemmin häirinnyt kuulijaa, koska Kääriäinen ei paahtanut liian asian raskauttamana paikallisjunan tavoin tylsän pitkästi yhtä unettavaan tahtiin, vaan tarjosi siinä sivussa kiinnostavaa kyytiä värikylläisten kielikuviensa lomassa, toisin kuin asiaproosan kuivakasta kapulakieltä tarjoileva ja puujalkavitsejä ammatikseen viljelevä sekä kuivan virallista yleiskieltä (samaa tekee Sanna Marin) harrastava uusimaalainen änkyttävä ja muutenkin epäselvästi artikuloiva ay-lakimies.

Asiat ovat sekavia ja jos ne esittää vielä sekavasti, ei niistä ota kukaan selvää. SDP:n on retoriikassaan pidettävä huolta siitä, ettei kolikon puoli kyynisten pessimistien suulla leviä aiheuttamaan levottomuuksia kansan keskuuteen. Siksi demarit tuovat puheissaan jatkuvasti esiin vastakkaisuuksia niin, että kullekin argumentille tai vaikutelmalle löydetään yhtä vahva vastakkainen vaikutelma tai vasta-argumentti; juuri tämä on sitä perinteistä demareiden harrastamaan mustavalkoasetelmaa, joka tuo puhujan ja kuulijan rinnakkaiseen asemaan koska se heijastaa keskustelevan luonteista yhteiskuntaa, ja joka on ollut myös Antti Rinteen puheiden alkuperäinen mutta pieleen mennyt tarkoitus. Demareiden suurin ongelma on juuri tämä Rinteen harrastama epä-älyllinen aseiden kalistelu ja katteeton pullistelu, ja se etteivät he tunnista sitä itse. Se on pahimmillaan sitä riitasointua, kun ideologiaa ja käytäntöä yritetään sovittaa huonoin tuloksin toisiinsa ihan, kuin aikoinaan myöhäiskeskiajalla kristilliselle skolastiikalle suuri ongelma oli sovittaa kirkon ilmestys kreikkalaisen logoksen eli ymmärryksen kanssa yhteen toimintaohjeeksi yksinkertaisille ihmisille.

SDP:ssä vaalien aikaan tapahtuvalla valehtelulla, jota äänestäjien maanitteluksi voisi myös kutsua, on pitkät perinteet jo vuodesta 1906, kun SDP esitti vaatimuksen sekä lupauksen 350 markan vanhuuseläkkeestä - mikä oli sen ajan mittojen mukaan enemmän kuin suuren osan väestön enemmistön vuosittaiset tulot - kaikille 55 vuotta täyttäneille. SDP:n vahva taustamies Tanner tiesi, ettei ehdotusta voisi koskaan toteuttaa mutta puolue valitsi Sulo Wuolijoen suulla kansaan paremmin iskevän retorisen linjan väittämällä, että rahat tultaisiin ottamaan riistäjien pussista heti vaalivoiton jälkeen, kunhan äänestäjät olisivat piirtäneet äänestyslippuihin ensin maan ensimmäisissä vaaleissa sen kuuluisan punaisen viivan. Puoluesihteeri Erkki Liikasen kuuluisa hattutemppu vaatia lapsilisien kolminkertaistamista kuuluu tähän samaan jatkumoon, ihan kuten nyt väistyvän SDP:n puheenjohtajan näppärästi muutamilla tuhansilla köyhien epäilijöiden äänillä vappusatasella kalastamat SDP:n niukan voiton muihin taanneet äänet, vaikkei vappusatasta oltukaan aiottukaan muuta kuin tyypilliseksi SDP:n vaalilapaukseksi vailla edes haluja toteuttaa se käytännössä vetoamalla poliittisten kilpailijoiden vastustukseen.

Huomattavasti törkeämpää kusetusta on se, kun SDP:n ammattiyhdistyssiipi SAK vastusti viime kuussa työttömyysturvaa kaikille. 2000-luvun alussa SDP:n sisällä viimeisen periaateohjelmakeskustelun yhteydessä SDP:n rivijäsenten suurin toivo oli yhteiskunnallisen tasavertaisuuden edistäminen, mitä SAK:n yritys pitää pois työttömyyskassoista ne, jotka eivät kuuluneet liittoihin, ei ole vaan päinvastoin lisää eriarvoisuutta täysin perusteetta vain siksi, että SAK pelkää järjestelmän muuttumisen kaikille tasavertaiseksi oman jäsenmääränsä tippuvan rajusti ehkä jopa eurooppalaisen alhaiselle tasolle 30-50 prosenttiin aloista riippuen. Näistä pitäisi puhua enemmän ja tutkia mikä SDP:n politiikassa oikein on johtava periaate: toimia omia periaatteitaan vastaan taktisesti SAK:n tarpeiden mukaan vai jokin muu? Mikä ja miksi? Puheet eivät oikein kohtaa SDP:ssä käytännön toimia. Olisikohan tässä se oikea syy, miksi SDP:n imago on SDP:n jäsenistön ja äänestäjien keskuudessa niin negatiivinen eikä se johtajien kampittaminen, mistä Rinne katkera sivumaku suussaan muistutti jäähyväispuheessaan hiljaisina pysytelleitä kampittajiaan salissa. Suurelle yleisölle ei ole epäselvää, etteikö SDP ole vain SAK:n suurempien liittojen poliittinen siipi. Mutta miksi se toimii mielivaltaisesti omia periaatteitaan vastaan? Entä mitä muuta "epäsosiaalidemokraattista" toimintaa kätkeytyy kovasti nykyisin yhtenäisyyttään vähän liiankin innokkaasti, ollakseen uskottava, vakuuttavan kirjainyhdistelmän SDP:n taakse?

Vanhan työväenliikkeen ajan, vuoteen 1918 SDP:n puheenjohtajissa oli monia vaikuttavia puhujia kuten Edvard Valpas, Matti Paasivuori ja O.W. Kuusinen sekä Kullervo Manner. SDP:n johtajat olivat 1900-luvulla lähes poikkeuksetta karismaattisia ja tarkan psykologisen silmän omanneita suuren luokan kansanjohtajia, kuten Väinö Tanner ja Emil Skog. Rafael Paasio oli huolimatta homssuisesta ulkoisesta habituksestaan suuresti arvostettu puhuja, jonka pitkiä puheita kuunneltiin yhtä suurella hartaudella kuin papin puheita kirkossa. Kalevi Sorsan puheissa oli aina tarinaa, informaatiota ja sivalluksia juuri sen verran sopivasti, että niitä kuuntelivat muutkin mielellään kuin toimittajat kuuluisaa Lahden infokratiapuhetta.

Paras on kuitenkin lyömätön Paavo Lipponen, jota voi kutsua myös SDP:n puheenjohtajista ainoaksi laajasti sivistyneeksi humanistijohtajaksi, joka ei ollut SAK:n vietävissä ja joka altavastaajan ennakkoasemasta nousi kaikkien suureksi yllätykseksi SDP:n puheenjohtajaksi kriisitunnelmaisessa Helsingin puoluekokouksessa 1993 nimenomaan puoluekokouksessa pitämänsä puheen hurmoshengen siivittämänä. Lipposen puhe presidentti Mauno Koiviston muistelutilaisuudessa on yksi kautta aikojen poliittisen historian parhaista muistopuheista menneille johtajille, ja nostaa Lipposen arvostuksen yli tavanomaisten suomalaisten poliitikkojen, ja aivan erityisesti hänen puolueensa demareiden. Mutta miten puhevammainen Antti Rinne pääsi valtaan? Ei ainakaan siksi, että oli kansansuosikki tai osasi puhua hyvin, vaan nimenomaan SAK:n vaikutusvaltaisten demarijohtajien vallankaappaussuunnitelman avulla epädemokraattisesti SAK:n demareiden rahoilla. Tämä pitäisi myös muistaa aina kun mietitään, mikä meni mönkään ja miksi SAK yrittää niin voimakkaasti manipuloida SDP:tä?

Rinteen olemuksesta ja puheista paistaa ikävästi läpi, ettei hän ole ns. sydämensivistynyt henkilö, kuten suurelta, kansakunnan isäksi yli puolueiden kohoavilta poliittisilta suuruksilta, kuten Lipposelta edellytetään. Kerrotaan, että kun Rinteelle näytettiin maailman ehkä kuuluisinta taideteosta: Sandro Botticellin "Venuksen syntymää", hän näki siinä syötävää ja luuli sitä makkaramainokseksi. Lisää samanlaisia juttuja kulkee hänestä kilokaupalla. Palataan hetki sitten päättyneeseen Rinteen jäähyväispuheeseen mikä oli tyypillistä Rinteen sekoilua. Esimerkiksi aloituksessa "Tampereen vahva suhde" muuttui takeltelun jälkeen "vakavaksi suhteeksi". Puhe oli muutenkin epäselvää sössötystä, mutta ei ehkä niin huono ja kiusallinen kuin hänen kuusi vuotta sitten pitämänsä aloituspuheenvuoronsa. Mutta kylläkin nostalginen ja amatöörimäinen. Pakollinen tunnekoukku demarikokouksissa on aina vetoaminen köyhiin ja sitten puolueen vanhoihin auktoriteetteihin. Puoluesihteeri Anton Rönholm valittiin tehtäväänsä edellisessä puoluekokouksessa puheen jälkeen, jossa hän kertoi istuneensa kansanedustaja-isänsä, Naantalin Mikko Rönholmin avustamana silloisen SDP:n jumalan, puheenjohtaja ja pääministeri Kalevi Sorsan sylissä. Rinne kertoi jäähyväispuheessaan toimineensa Tampereen Työväen Teatterin näyttelijä Veikko Sinisalon Kaukametsä-kiertueen kuskina parin vuoden ajan. Uutta Rinteen puheissa oli ruotsalaistyylinen vanhan SDP:n puheenjohtaja Rafael Paasion tokaisun lanseeraaminen tämän päivän politiikkaa oikeuttamaan:

"Jos et muuten tiedä kenen puolella olet, ole aina heikomman."

Rinne puhui "paasiolaisesta hyvinvointivaltiosta" ja rinta rottingilla SDP:n ensimmäisestä vaalivoitosta 20-vuoteen, vaikka kyseessä ei varsinaisesti ollut vaalivoitto kolmen muun puolueen hengittäessä melkein niskaan. Rinteen jäähyväispuheen loppu oli yllättävä. Rinne antoi ymmärtää maan kehittyvän tulevaisuudessa SDP:n johdolla, mutta ei mihin suntaan. Sitä hän ei sanonut. Rinne on kautta historian yksi huonoimmista ja sekavimmista poliittisista puhujista. Rinteen puhetta kuunnellessa, mieli alkaa harhailla muiden kysymysten kanssa. Rinne ei ole puheidenpitäjä, ei innostaja eikä visionääri. Kun tylsiä litanioita hetken kuuntelee, alkaa miettiä ovatko demarit sittenkin, mutta eivät sitä vain tyhmyyttään joko ymmärrä tai halua ymmärtää, itse Rinteen jäähyväispuheessaan mainitsemia vääriä profeettoja? Maahan oli menossa konkurssiin SDP:n johdolla jo 80-luvulta lähtien kun julkista taloutta alettiin paisuttaa mm. 1987 eduskuntavaalien jälkeen lisäämällä 100.000 työpaikkaa julkiselle sektorille. Kuinka moni heistä oli ns. turhia byrokraatteja ja kuinka monta heistä oli demareita?

Kokonaisuudessaan Rinteen jäähyväispuhe oli köykäinen ja mielikuvituksettomasti rakenneltu. Kuunneltuna taas liikaa täyteen asioita ahdettu jäähyväispuhe vaikutti paniikinomaiselta pakkopullalta, jota hän ei tyylilleen uskollisesti ollut malttaa lukea rauhallisesti loppuun saakka. Samalla paljastui myös se miksi Rinteen ei pitäisi toimia julkisessa tehtävässä; hän ei osaa koskettaa puheellaan kuuntelijan sydäntä vaan jättää kylmäksi. Ehkä hän ei halunnutkaan? Kuka tietää? Kukaan ei olisi estänyt häntä puhumasta kerrankin vapaasti kivoista ja mukavista asioista. Miksi yhteen puheeseen piti yrittää mahduttaa kaikki mahdollinen? Miksei hän olisi tyytynyt kertomaan mieleenjääviä juttuja puheenjohtaja-ajaltaan. Oliko sellaisia? Nyt puheen vaikutus oli yhtä tyhjän kanssa mutta antoi samalla epäedullisen kuvan sekä hänestä itsestään että SDP:stä. Ovatko he huumorintajuttomia idiootteja? Ainakin siltä se vaikutti Rinteen esiintymisen jälkeen.

Tässä on SDP:n suurin ongelma, joka kuultaa niin Erkki Tuomiojan, Sanna Marinin kuin väistyvän puheenjohtajankin puheissa - kylmyys, virallisuus, etäisyys, olemattomat kertojan ja kommunikoijan lahjat, ylimielisyys, sydämen sivistyksen puute ja tietynlainen autistisuus, mitä tulee muiden kuuntelemiseen ja sen tajuamiseen, ettei kaikki ole niin hyvin kuin itse luulee. Demarit ovat mielikuvituksettomia byrokraattisieluja. Täsä esimerkkinä huomenna Rinteen seuraajaksi SDP:n puheenjohtajana huudettava pääministeri Sanna Marin, joka piti heti Rinteen puheen jälkeen lyhyen poliittisen puheenvuoron, jossa ensi kertaa kuulimme hänen puhuvan vapaasti omalla murteellaan. Kuunelkaa sitä ja verratkaa siihen huolellisesti artikuloituun ja teennäiseen viralliseen lätinään, jota hän ammatikseen suoltaa televisiossa ja hämmästykää. Ei niillä ole paljon eroja. Marin vaikuttaa yhtä tylsältä ja tavanomaiselta pääministerinä kuin tamperelaisena Kalevan kaupunginosassa asuvana yhden lapsen perheenäitinäkin omien juttujensa perusteella. Ja ne puheet sekä kirjoitukset. Ne vasta tylsiä ovatkin sisällöistä nyt puhumattakaan. Jos on univaikeuksia eikä maailma ympärillä ole vielä typistynyt yhdeksi koko ajan pieneneväksi pisteeksi eikä tylsyydestä ole saanut tarpeekseen, kannattaa lukea otsikolla "On aatteita - ja sitten on sosialidemokratia" Sanna Marinin Jussi Tiihosen toimittamaan pamfletinomaisesen "Miksi äänestää" (TEOS 2011)-kirjaan kirjoittama unettavan tylsä ja huonosti kirjoitettu artikkeli.

Marin on Rinteen mallioppilas ja hengenheimolainen. Heitä yhdistää muukin kuin maailmaa suppeasti yhdestä näkökulmasta tarkasteleva yksioikoisuus ja mielikuvituksettomuus. Marin samoin kuin Rinne ei joko tiedä, tai ei halua tietää, maailman perustuvan sille näkymättömälle suhteelle, että eri asioilla voi olla eri aikoina samat nimet, riippuen siitä kuka ja mihin tarkoituksiin niitä kulloinkin käyttää. Yhdysvaltalaisessa retoriikan henkeen heitä voisi käyttää hyvin Richard Whatelyn esimerkkinä epäonnisista puhujista, jotka keskittyvät puheissaan etsimään mahdollisimman vedenpitävää argumenttia vastustajiaan vastaan, laskien kaiken tämän kortin varaan. Aristoteleen päinvastaisista todisteluista huolimatta Marinin ja Rinteen etsimä asioiden looginen täsmällisyys ei tee argumenteista vedenpitävä, kuten totuuden jälkeisen ajan uusi "Isä Aurinkoinen"- Donald J. Trump on osoittanut puheissaan, koska logiikka ei pysty koskaan kuvaaman retoriikan oikeaa todellisuutta. Rinteen olisi kannattanut lukea jo ennen SDP:n johtoon pyrkimistään kunnolla Hesarin entisen pääkirjoitustoimittajan ja Kalevan ex-päätoimittajan Risto Uimosen poliitikoille ymmärryksen avaavalla selkokielellä kirjoittamasta kirjasta "Julkisuuspeli (WSOY 1992)" miten muutkin demarit ennen häntä luulivat, ja luulevat vieläkin Marinin tavoin Suomen politiikan olevan puhtaampaa imagorakentajien ammattimaisesta tarkoituksenmukaisuudesta:

"Viimeinen kova taistelu mielikuvien ehdoilla tapahtuvaa politiikantekoa vastaan ja sen puolesta käytiin Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa. Kun Pertti Paasio joutui tekemään syksyllä 1991 tilaa Ulf Sundqvistille puheenjohtajana, Suomen politiikan viimeinen mohikaani, läpeensä inhimillinen puoluejohtajakin vaihtui imagopoliitikkoon. Sosialidemokraatit yrittivät pitkään uskotella itselleen, etteivät imagot paina mitään järjestövoiman rinnalla. Heidän hermonsa eivät kuitenkaan kestäneet toista peräkkäistä vaalitappiota, ja he vaihtoivat Paasion messiaaniseen pelastajahahmoon, Sundqvistiin."

Kaikki tietävät mitä tälle "messiaaniselle pelastajahamolle" kävi. Vähän samoin kävi Rinteelle, joka näytti vielä jäähyväispuheessaan siltä samalta selkään saaneelta koulupojalta kuin kuusi vuotta sitten ryhtyessään varoituksista huolimatta liian kunnianhimoiseen yritykseen yrittää muuttaa ensin SDP ja sitten koko maa ay-liikkeen johtajien toivomaksi säädellyksi sopimusyhteiskunnaksi 80-luvun sorsalaisen vahvan keskittämisen linjan hengessä, eikä Rinne ehkä siksi ymmärtänyt sitä tosiasiaa, että arvot määräytyvät aina intentioista, suunnitelmista, päätöksistä ja teoista käsin siitä huolimatta, että SDP:ssä niitä näpelöivät kulissien takana ammattikoululaisten armeija, jotka eivät tekniikan maailman horisontissa joko pysty tai osaa pitää katsettaan tulevaisuudessa edes sen vertaa, että näkisivät kenkänkärkiään pidemmälle.

Tänään pääsimme virallisesti eroon politiikko Antti Rinteestä. Eikä kukaan jäänyt kaipaamaan häntä. Kokouksen kättentaputukset olivat kohteliaan vaisuja ja niin oli näennäisen nöyrä juhlakalun kumarrus yleisölle jäähyväispuheen päätteeksi. Lopulta Rinteen jäähyväispuhe osoittautui totuttuun tapaan sarjaksi emämöhläyksiä ja täydeksi pannukakuksi sisältäen liikaa selittelynmakua epäileville ja vakuuttelua kadunmiehille nokkavaa mediaeliittiä vastaan, ihan kuin hän olisi selvinnyt hengissä oman lyhytnäköisen typeryytensä katastrofeista, sillä eihän hänen puheensa alussa mainostamansa vaalivoitto ollut mikään vaalivoitto, eikä varsinkaan hänen itsensä ansiota, johon hän viittasi, kun hän kertoi heti puheenjohtajaksi tulonsa jälkeen aloittaneensa ohjelmatyön, joka johti hänen mielestään "vaalivoittoon".

Juuri tätä samaa selittelynmakuista "trumpilaista" pikkunäppärää totuuden vääntämistä aina siihen asentoon, mikä sopi hänen kulloiseenkin tarkoitukseensa, oli lakimies Rinteen lyhyeksi jäänyt poliittinen ura täynnä. Saa nähdä miten käy hallintotieteilijä Sanna Marinin, kun hänestä alkaa "coronakuherruskuukauksien" jälkeen suurelle yleisölle vihdoin paljastua samat piirteet ja sosialidemokratian suuri neuvottomuus siitä, miten maan todelliset ongelmat oikeasti ratkaistaan ja millä eväillä.

Mutta toisaalta SDP:n Tampereen puoluekokous näytti ihmeellisesti piristyneen ja raikastuneen puolueen kaikkien niiden katkeranmakuisten tappiovuosien jälkeen, joita se on saanut Lipposen kauden jälkeen niellä näyryyttävästi. Yksi huomionarvoinen retorinen muutos puoluekokouksessa oli havaittavissa - SDP puhui monen johtavan demarin suulla heikolla ja häviöllä olevien ihmisten puolesta. Tällaista puhetta valtionhoitajapuolueena pidetyltä SDP:ltä on totuttu kuulemaan neljän seinän sisällä puoluekokouksissa aiemminkin, mutta entä mitä se tarkoittaa käytännön politiikassa esimerkiksi talouspolitiikan suhteen? SDP ei ole koskaan ollut todella köyhien ja syjäytyneiden puolustaja muuta kuin juhlapuheissa ja tunteisiin vetovissa johtajiensa omia taustoja valottavissa itsekehuissa. Tarkoittaako köyhän kansan puoleen kääntyminen myös jotain konkretiaa? Ehkä sittenkin vappusatanen toteutetaan vaalikauden loppuun mennessä. Jos ei niin SDP:llä on taas kova selittäminen ja uskottavuus koetuksella ehkä viimeisen kerran ennen kuin se kokee saman kohtalon 10 prosentin puolueena kuin nyky-kepu. SDP on ollut mestari muuttamaan mustan valkoiseksi kun politiikan sanat eivät ole vastanneet politiikan tekoja. Siinä yksi suuri syy miksi SDP:n kannatus on madellut ennen Marinia ennätysalhaisissa lukemissa. Ei se ainoa mutta tärkeä. 

Saa nähdä ottavatko nyky-SDP:n johtavat oppia menneestä hyvässä vai pahassa? Seuraavan kerran kun demarit jäävät kiinni valheista ja menettävät omien kannattajiensa luottamuksen, murheenalhosta ei nousta yhtä helposti kuin nyt takaisin paraatiasemiin. SDP saattaa menettää etuasemansa politiikan arkipäivän astuttua peliin. Ei ole kirkossa kuulutettu, että äänestäjät ostavat uuden SDP:n, joka on vain taitavasti medioita varten koreografioitua pintasilausta suuren maailman malliin. Puolueen sisällä vaikuttavat samat riitaiset voimat kuin aina ennenkin. Puoluekokousta televisiosta katsoessani huomasin puhujina ylättävän paljon samoja henkilöitä kuin 80- ja 90-luvullakin mm. käveleväksi katastrofiksi Kalevi Sorsan aiheesta kutsuman ex-ministeri Arja Alhon, eikä se antanut "uudesta SDP:stä" uskottavaa kuvaa. SDP:llä on ollut 80-luvun lopulta suunta ja sanat hukassa. Heikon ja häviöllä olevan ihmisen puolustaminen on puoluetoimistossa tarkkaan hiottu taisteluhansikas persujen suuntaan, mikä saattaa hyvällä lykyllä onnistuakin, sillä persut vetoavat samaan äänestäjäryhmään tarjoten lääkkeiksi porvarillisia keinoja, jotka vain heikentävät heikossa asemissa olevien asemaa sunnuntaina puhuneen varsinaissuomalaisen kansanedustaja Aki Lindenin Viktor Hugolta lainaamin sanoin:

"Päästessään katolle porvarit vetävät tikkaat perässään."  

Kuka se olikaan, joka väitti kampanjassaan vastaikkanasettelun ajan olevan muka ohi? SDP:ssä ollaan eri mieltä. Ainakin ensi vaaleihin saakka.

Toisaalta SDP on oikeasti vasemmistolaistunut Antti Rinteen kaudella ja puoluetta aiemmin johtanut oikeisto on jäänyt äänettömän yhtiömiehen rooliin. Mutta kuinka kauaksi aikaa? SDP:n johdossa perinteistä puolueen oikeistoa edustavat enää vain vähäistä instrumentaalista valtaa käyttävät puoluesihteeri Antton Rönnholm ja varapuheenjohtajana ulkomaankauppaministeri Ville Skinnari, kuin pitääkseen kuihtuneen oikeiston rippeet joukoissa varmistamassa puolueen vaalituloksen, tai kuten jotkut irvileuat sanovat, panttivankeina pitääkseen hyväpalkkaiset asemansa. 

SDP:ssä on vasta nyt tapahtunut se, mitä legendaarinen puheenjohtaja Rafael Paasio tarkoitti vuonna 1966 sanoessaan SDP:n astuvan pari piirua vasemmalle. Voiko SDP:n vasta nyt sanoa olevan "oikea vasemmistopuolue" , kun se ei enää niin ärhäkästi toimi markkinavoimien ja konsensuspolitiikan takuumiehenä, kuten aina Lipposen kauden loppuun 2000-luvun alkuun saakka asia oli, vaan on julistanut olevansa heikkomman ihmisen asialla? Mutta kun on kyse aiemminkin samalla tavalla sanoilla oikeat aikeensa sumuttaneesta SDP:stä, oikea kysymys kuuluu: onko kyseessä vain retorinen heitto vai aito tahto muuttaa politiikkaa muutaman askeleen tavallisen ihmisen suuntaan sydän vasemmalla? Verratkaapa vanhan SDP:n vasemmiston utopioita poliittisina fraaseina Sanna Marinin pragmaattiseen vasemmistolaisuuteen "Sosialistinen politiikka (SoPo)"-lehden nettivuilta. SOPO oli vuosina 1972-1991 ilmestynyt aikansa yksi kiinnostavimmista poliittisista ja rohkeista aikakauslehdistä, jota julkaisi Sosialidemokraattisen opiskelijanuorison keskusliitto (SONK). Lehden ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa julkaisun tarkoitus linjattiin seuraavasti:

"Työväenliikkeen syntymisen alkuperäinen liikkeelle paneva voima oli riistettyjen ihmisten taistelu oikeuksiensa puolustamiseksi. Työväenliikkeen ideologia syntyi viime vuosisadalla ja sen keskeisin lähtökohta on yhteiskunnan vallitsevien tuotantosuhteiden oikea analyysi. Analyysin keskeisin kohta on historiallinen materialismi, jonka avulla voidaan suorittaa oikea analyysi yhteiskunnasta. Marxismi on edelleen työväenluokan ideologia ja sen mukaan sosialismi on se päämäärä, johon työväenliikkeen tulisi pyrkiä. Päämäärä on monasti kuitenkin hämärtynyt sos.dem.puolueessa, mutta se ei ole koskaan kadonnut vain sen näkyvyys vaihdellut. Vaikka puolue on periaatteessa edelleen marxilainen, sosialismiin pyrkivä, ja vaikka nimenomaan vahva aatteellinen tausta vasta pystyy takaamaan todella työväen etujen mukaisen politiikan noudattamisen ja objektiivisten edellytysten ohella sosialismiin siirtymisen, ei puolueen piirissä ole joitakin yksittäisiä puheenvuoroja lukuunottamatta suosittu ja käyty ideologista keskustelua."

Sama ongelma SDP:llä on edelleenkin. Ideologiasta keskustelu ei ota SDP:ssä luonnistuakseen puolueen yläkerrostumaa lukuun ottamatta. Ja vaikka Tampereen puoluekokouksessa hehkuteltiinkin SDP:n uutta ohjelmajulistusta ja sen eteen parin viime vuoden aikana tehtyä kovaa työtä, ei sosialidemokraattien pohdiskelut ole näkyneet laajemmin yhteiskunnassa saati, että olisivat nostattaneet yleisempää keskustelua kansan keskuudessa. Miksi? Niistä on keskusteltu vain omissa piireissä, vaikka juuri tästä varoitti keväällä edesmennyt SDP:n entinen puheenjohtaja Pertti Paasio jo 80-luvun lopulla puhuessaan kuuluisasta "työväentalonenästä".

Ainoa asia, mikä puoluekokouksessa vaikutti nostattavan tunteita, oli keskustelu kristinuskon vaikutuksesta sosialidemokratiaan. Kristillisten sosialidemokraattien puheenjohtaja, entinen ulkoministeri Tarja Halosen avustaja ja nykyinen kirkolliskokouksedustaja Tarja Kantola hermostui ohjelmajulistuksen sananmuodoista niin, että mietti omien sanojensa mukaan jo puoluekokouksesta ulosmarssia. Se olisi ollut kovin harvinaista SDP:ssä mutta kertoo sekin omaa kieltään puoluekulttuurin muutoksesta avoimempaan ja keskustelevampaan suuntaan SDP:ssä, jossa tuntuu olevan vieläkin katto liian korkealla ja seinät liian leveällä. Mutta ideologia on ideologiaa, käytännön politiikka taas ihan toista. Sen SDP:n johto tietää ja voi jatkaa ihan rauhassa hallitsemistaan ilman, että pelkäisi ideologian haittaavan päivänpolitiikkaa silloin, kun on tehtävä omien periaatteiden vastaisia kompromisseja pitääkseen kiinni vallasta. Kysymys on vain millä kääreillä tälläinen temppu myydään äänestäjille. Nyt se on corona. Entä seuraavaksi?