Arjen filosofia kameranlinssin läpi nähtynä

Teksti:

Harald Olausen

Ylen Areenassa on tullut viimeisen vuoden aikana aivan loistavia dokumentteja amerikkalaisista "melkein unohdetuista valokuvaajasuuruuksista", joista monesta on tullut vasta kuolemansa jälkeen suuren yleisön tuntemia. Samalla on herännyt kysymykset: Miksi pitäisi tulla suuren yleisön tietoisuuteen ja kuinka paljon vastaavanlaisia lahjakkuuksia jääkään vuosien saatossa pimentoon? Amerikkalainen unelma julkisuudesta ja äkkirikastumisesta tarvitsee näitä tavallisia kaduntallaajien tähtitarinoita elääkseen.

Siksi kaiketi Vivian Maieristakin, joka syntyi vuonna 1926 ja vietti elämänsä New Yorkissa ja Chigagossa, synnytettiin postuumisti megalomaaninen neromyytti, joka leviää television ja valokuvanäyttelyjen avulla jokaisen taiteesta kiinnostuneen näköpiiriin. Ja onhan Maierin valokuvat eteviä, tunnelmallisia ja autenttisia. Hänen tapansa kuvata tarkasti ja vangita kuviinsa ihmisten ohimenevä hämmennys sen sadasosasekuntin ajan, kun he huomaavat katsovansa kameraan, viehättää koska se haastaa kuvattavan mutta ei anna tälle mahdollisuutta vastata.

Varsinaista valokuvallista sadismia - tuntuu kuin Maier ampuisi heitä surutta massamurhaajan tavoin kostoksi omasta erilaisuudestaan. Se onkin tämän jutunkin ydin. Maier oli totta tosiaan erilainen kuin silloinen ahdas keskiluokkainen ympäristönsä, missä hän joutui viettämään suurimman osan ajastaan lastenhoitajana ansaitakseen sillä sen pienen kaistaleen yksityisyyttä, joka ei muille kuulunut, ja jonka hän käytti kameransa kanssa.

Maier ei kuvaa varsinaisesti mitään ja on siksi kiinnostava. Hän on vain kävellyt kaikkialla kamera kädessään ja sulautunut ympäristöönsä kuin veitsi sulaan voihin. Helsingin Kämpin galleriassa K 1:sessä olevassa Maierin melko suppeassa valokuvanäyttelyssä seinällä on hänestä omakuva, jossa hän katsoo tyhjällä ilmeellä kamera kädessään kameraan kuin valokuvataiteen Mona-Lisa yhtä salaperäisen arvoituksellisesti. Kuvaajana hän etsi aina ihanteellista sommitelmaa ja täydellistä kuvakulmaa. Näyttelyn keskiössä on katuvalokuvaus ja mukana on useita Maierin tunnetuimpia teoksia kuin arkisten kokemusten hienostuneina huippuina.

Mutta toteutus on liian tavanomainen ja tylsä, että hänestä nousisi esiin se maaginen tavallisuuden kuvaaja, joka hän ilman ylisanoja todellisuudessa oli. Maier on kuvillaan kuin Marco Polo, joka toi kirjallisuuteen vuona 1298 (oikeastaan hänen haamukirjoittajansa Rusticello da Pisa) uteliaan kuuntelijan, joka tutustui tavallisiin ihmisiin toreilla ja kuunneltuaan heidän juttujaan, pystyi kertomaan ihmeellisiä tarinoitaan sellaisista paikoista, joissa ei itse käynyt.

Vaikka Marco Polon kirja on osin pitkäpiimaista luettavaa, avasi se ihmisille uuden oven tuntemattomiin maailmoihin. Näin tekee myös Maier. Hän on ovela katsojan harmiksi eikä paljasta itseään kuin yhden kuvan kerran, ja siinäkin sen verran coolisti keskisormea tyhjällä ilmeellään näyttään tyyliin ÄHÄKUTIT SIITÄS SAITTE, ettei keskivertokatsoja saa irti hänestä muuta kuin pienen palasen sitä, mitä hän ei ollut eikä olisi koskaan halunnut olla, kuin Kathrine Dunnin Petomaista rakkautta-kirjan kummalliset oliot muiden ihastelun ja vihastelun loputtomana kohteena irvistelemässä.

Omakuva ei sano mitään. Ei ole tarkoituskaan. Se ei paljasta hänen tunteitaan eikä motiivejaan. Se vain on. Maier on se kummajainen, jonka katse voisi tappaa, jos hän olisi tosissaan. Näin hän siirtää osan itsestään kameransa linssiin ja laukoo sarjan tulta ympärilleen hämmentävissä kuvissaan, jotka paljastuvat vasta hänen kuolemansa jälkeen ja nekin sattumalta.

Ne eivät ole helppoja eivätkä turhia. Niissä on yhtä voimakas läsnäolon ja katoavaisen hetken tuntu kuin mikä on mahtanut olla Maierilla itselläänkin omissa yksityisillä ja muilta salassa olleilla seikkailuillaan. Silti Maierin kuvat ovat kuin sotaa tylsyyttä ja tavanomaisuutta vastaan. Niissä on jotain uhkaavaa ja pelottavaa. Ne ovat röyhkeitä ja samalla kuin suuria freskoja, kuten kuva, jossa musta nuorukainen ratsastaa hevosella New Yorkin kaduilla.

Mutta ehkä sittenkin on kiinnostavinta henkilö, joka kätkeytyy kuvien taakse eli itse Vivian Maier, joka elätti itsensä lastenhoitajana, vaikka ilmiselvästi inhosi työtään ja erityisesti lapsia. Tämä näkökulma tuntui ainakin Maierista kertovassa dokumentissa kiinnostavan amerikkalaisia enemmän, kuin hänen erinomaiset tavallisuuden sattumanvaraisia hetkiä ylistäneet valokuvansa.

Maieria voisikin yhtä hyvin kutsua arjen kuvaajaksi. Maierissa on jännittävällä tavalla jotain vierasta ja kylmän laskelmoivaa etäisyyttä, joka on yhdistetty viikinkien Lokeen, joka oli magian, tulen, petoksen ja valheiden jumala. Hänellä oli muista erottuva pitkä liehuvalettinen punainen tukka. Hänen vihreiden silmiensä loisteessa oli jotain samaa häikäisevää, sisäistä valoa, kuin Maierillakin. Loke hymyili valloittavasti ja oli sujuvasanainen hurmuri. Teräväpäinen Loke liehitteli jumalattaria, jotka eivät voineet vastustaa hänen vetävää viehätysvoimaansa.

Mutta Loke oli kylmä, julma, laskelmoiva ja itsekäs narsistipsykopaatti, joka lupasi ja vannoi kauniisti, mutta rikkoi aina törkeästi kaikki antamansa lupaukset ja tappoi typeränä nössönä pitämänsä valon ja totuuden jumalan Balderin. Ehkä juuri sellainen on meille tuntematon Maierkin?

Kuka tietää. Ainakin hän tunnusti tunteneensa itsensä vakoojaksi varastellessaan sieltä täältä kamerallaan ihmisiltä heidän ainoita hetkiään, kun he saattoivat sulautua osaksi suurta ihmismassaa suurkaupungin vilinässä vailla teennäisiä ilmeitä valehtelemassa toisilleen olevansa sitä sun tätä, vaikka olivat kaikkea muuta mitä luulivat ja uskottelivat olevansa.

Maier on uhmakas ja nenäkäs omassakuvassaan ja näyttää sen, ettei välitä mitä hänestä puhutaan ja ajatellaan. Hän vain on. Omassakuvassaan hän on se, mikä on ilman teeskentelyä. Fiksu, omillaan toimeentuleva, omapäinen ja ikuinen kapinallinen vailla sitä keskiluokkaista kahleiden raskautta, mikä hänen ympärillään huutaa vapautumistaan. Maierilla ei ole mitään ja siksi kaikki. Siksi hän voi vain olla. Sulautua ympäristöönsä ja silti olla oma itsensä. Eikä kukaan häiritse häntä liiallisella tuttavuudellaan tai yritä kaveerata typeryydellään.

Ja mikä tärkeintä: hän ei puhu liikoja, sillä hän tietää siitä kyllikseen saaneena kaiken maailman hölynpölyn viljelemisen järkipuheena vievän meidät harhaan todella tärkeissä kysymyksissä, kuten siinä mitä voi ajatella ja tehdä, mitä pitää vain omana tietonaan ja kuvitella mielessään eli olla hiljaa juuri sillä tavalla, kuin hän oli huutaen vain otoksissaan niin hervottomasti, että se olisi jossain muussa ajassa ja tilanteessa naurattanut, ellei hän olisi ollut niin vakavissaan, ihan samalla tavalla kuin hyvinä aikoina pelättiin pahinta, ja huonoina aikoina toivottiin parasta.

Maierin valokuvat ottavat mittaa omasta sisäisestä maieristamme kysyen: osaammeko erottaa traagisuuden koomillisuudesta? Osaatko Sinä, hän tuntuu kysyvän, vaikka ei odota siihen vastausta. Sehän olisi yhtä väärä vastaus, kuin väite onnen saavuttamisesta, mikä edellyttäisi kykyä löytää kulloinkin ihanteellisia ratkaisuja.

Maier ei tee niin. Hän kuvaa energiaa, joka on koko ajan liikkeellä ja muuttaa muotoaan periaatteella: kokemus voidaan oppia tuntemaan vain elämällä se persoonallisesti; väliin se on jokin huomaamaton yksityiskohta jossain isommassa kokonaisuudessa - usein ihmisessä, väliin taas unohtunut ajatus, itseltään piilossa vilahtava paljastava ilme tai suoritus - ei sen väliä mikä, sillä sekin vain on, kuten Maier, ilman sen suurempia eleitä tai selityksiä.

Tässä Maierin viehätys piileekin. Hän ei yritä olla mikään muu kuin on. Tavallinen unelmoitsija, joka halusi nähdä tähdet, mutta joka näki vain eteisin vaatekaapin. Eivätkä hänen kuvansa ole mitään muuta, kuin mitä ne ovat ja niissä olevat ihmiset, esineet, ilmeet ja kaikki se mikä kuuluu ja ei kuulu inhimilliseen elämäämme, kuten aavistus pahasta ja jostain vielä pahemmasta, joka vaanii meitä kuvan takana heti sen jälkeen, kun kuvat on otettu. Paljon sen jälkeen tulee esiin vasta se meille tarkoitettu, hitaasti avautuva, alaston totuus.

Tässä hän on hyvin kreikkalainen antiikin klassisen tragedian mestarin Sofokleen tapaan, ihan kuin Traakhiin neitojen lopussa (säkeet 1010-7), kun kuolintuskissaan kiemurteleva Herakles lausuu ilmoille seuraavat sanat, jotka on osoitettu paradoksaalisesti (Sofokles: Tua Korhonen, Tommi Nupponen, Vesa Vahtikari: Teos 2018) yhtä aikaa poissa- ja läsnä olevalle ateenalaiselle yleisölle:

"Missä nyt olette, vastatkaa te ihmisistä kieroimmat, Kreikan kansa, teidän vuoksenne puhdistin meriä ja metsiä hirviöistä nyt kukaan teistä ei anna minulle mitään lievitystä ei tuo tulta, ei miekkaa. E-e-e! Eikö joku voisi hakata pääni irti, päättää kärsimysteni tien!"

Tätäkö hän teki kamerallaan ja näinkö hänellekin lopulta kävi? Ei Maieria voisi kuvitella serbialaisen performanssitaitelija Marina Abramovićin tavoin istumassa tuntikausia, päiviä ja viikkoja MoMassa tuijottelemassa pääsymaksusta vieraita silmiä, sillä hän jää Herakleen tavoin titaanisine tuskineen yksin, koska se, mikä erotti antiikin Heraklesta Sofokleen näytelmässä auttajistaan, oli näyttämö itse, sama näyttämö, joka suojeli katsojaa liialliselta samaistumiselta.

Maierilla se on armoton kamera, yhtä yksinäinen ja julmana valmiina iskemään, kuin hän itsekin. Tämäkö oli se tuskanhuuto, jonka hän oli jähmettänyt otoksiinsa ja josta ei puhuta, kun ei puhuta? Elämä nyt vain on sellainen juttu, ettei paljosta muustakaan puhuta, oteta selvää tai ajatella, kun kaikki vaan tapahtuu, ja me niiden pyörteissä unohdamme sitä mukaan, kun näemme lisää.

Miksi hänen tapaansa ja kuvakieltään voisi kutsua? Yksi nimi on hänen hiljaisuutensa. Toinen on tavallisuuden todistaminen. Arjen filosofiaksi tätä voisi hyvin kutsua kameranlinssin läpi nähtynä. Maier kuvaa uteliaana tavallisuutta, jossa on sitä jotain elävää, missä olemme kaikki mukana kuin aikoinaan, hän itsekin, Augustinus, joka vihjaisi Tunnustuksissaan ihmissuvun olevan utelias tutustumaan toisen elämään, mutta itse hidas korjaamaan omaa elämäänsä. Ihmiset kulkivat ihailemassa korkeita vuoria, meren aaltoja, vuolaita virtoja ja avaria ulapoita. He tutkivat tähtien ratoja mutta he jättävät itsensä tutkimatta ja ihmettelemättä.

Juuri niin teki Maierkin. Ei hän itsekään ollut kiinnostunut ulkopuolisten kommenteista siihen, mitä teki ja miten teki. Vai oiko asia sittenkään ihan noin? Hän yritti eikä onnistunut. Siinä se tarina ilman turhia mystifiointeja. Hän oli lihaa ja luuta siinä missä muutkin, pää pilvissä ja jalat ilmassa, kunnes itse ankara elämä opetti, miten piti olla hiljaa takarivissä ettei häiritse niitä, joille siinä oli varattu eturivin paikat.

Kun hän vimmaisesti kuvasi, hän hukutti pahvilaatikoihin sullottuna tuhansia kuvia siitä tuntemattomasta elämästä, joista jokainen olisi voinut olla hänen omansa. Miksi hän teki kaiken niin kuin teki? Ihan kuin olisi tuskaisesti vielä lopuksi parahtanut: mitä helvettiä se teille kuuluu, jokaisella on oma juttunsa. Ja tämä oli hänen juttunsa. Intiimit tunnustukset ilman paljastuksia.