Greta Garbon suu

Teksti:

Harald Olausen

Ingmar Bergmanin muistelmat ilmestyivät ruotsiksi vuonna 1987. Mitä mahtoi Greta Garbo ajatella lukiessaan niistä Bergmanin kuivakkaa analyysia itsestään? Hänen on täytynyt lukea ne, sillä hän kuoli vasta kolmen vuoden kuluttua vuonna 1990 New Yorkissa. Mahtoi vituttaa! Tänään molemmat ovat jo vainajia ja heitä voi enää ihailla konkreettisesti vain ruotsalaisseteleissä.

Maailmankuulun ruotsalaiselokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin kohtaaminen toisen maailmankuulun ruotsalaislähtöisen elokuvalegendan, Greta Garbon eli Gustafssonin kanssa on tarina, jossa riittää samaa ihmeellistä taikaa, kuin kaikissa Bergmanin tarinoista. Tästä tapauksesta kertoo kaksikin kirjaa. Itsensä Bergmanin kirjoittama "Laterna Magica - muistelmat" (Otava 1987) sekä Daniel Rydenin "terve vaan ja onnea - 101 historiallista kohtaamista" (Atena 2017). Ryden on lainannut tarinan Bergmanin muistelmista.

Tarina on jännittävä ja hyvin bergmanilainen. Siitä on monia tulkintoja. Bergmanin oma versio on parhain ja samalla kuvaa hyvin, miten mestarillinen nero ohjaa itseään, tilannetta ja kuuluisaa vierastaan kuin vatsastapuhuja jossain toden ja tarun välimaastossa. Greta Garbo on tulossa vierailulle Ruotsiin ja haluaa tavata Bergmanin. Bergman on vaivaantunut pelkästä asiasta ja näkee painajaisia hänet syövästä hirviä-Garbosta, jonka täytyy olla ruma, onhan hän ollut valkokankaalta poissa jo kaksikymmentä vuotta ja vaha kuin taivas, 57-vuotias.

Bergmanille pahin pelko olisi, jos Garbo yrittäisi tehdä comebackin hänen uusimmassa elokuvassaan. Se ei käy alkuunsakaan Bergmanille. Hänellä on takataskussaan jo muutama oscar ja apunaan taitava ensamble eikä hän tarvitse eilisen tähtiä talliinsa. Hän kertoo, miten sitten eräänä kylmänä kevättalven päivänä suuri musta auto pysähtyi Filmstadenin pihalle kello kuuden jälkeen. Bergman oli vastaanottamassa Garboa kaksistaan assistenttinsa kanssa. Juttu ei luistanut alkuunkaan. Bergman on estynyt ja hankala niin halutessaan ja juuri sitä hän sillä hetkellä eniten halusi. Tai olisi halunnut olla muualla. Bergman ei kestänyt Garbon myyttistä kuuluisuutta ja siihen liittyvää maailmanlaajuista kulttia.

Kun Bergman jää kahden kesken hermoilevan Garbon kanssa, keskustelu polkee paikallaan ja on väkinäistä. Hän laskee mielessään sekunteja ja etsii Garbosta vikoja, joiden paljastuttua voisi inhota tätä pelkoaan enemmän oman kompleksisen itsensä suojelemiseksi. Seuraa äänettömyys, jonka jälkeen Garbo ottaa kuuluisat aurinkolasinsa pois päästään kuin vihjeeksi halustaan paljastaa itsensä ohjaajan edessä kuin koekuvauksessa. Mutta se on jo liikaa Bergmanille, joka on alussa häikäistynyt kuuluisan filmitähden äkillisestä hymystä, joka on hänestä veitikkamainen:

"On vaikea sanoa, ovatko myytit pysyvästi maagisia siitä syystä, että ne ovat myyttejä, vai onko magia vain meidän kuluttajien luomaa harhaa. Tuona hetkenä epäily oli poissa. Ahtaan huoneen puolihämärässä hän oli häikäisevän kaunis. Jos olisin kohdannut jonkin evankeliumin enkelin, olisin sanonut, että hänen kauneutensa leijui hänen ympärillään. Sen saattoi havaita elinvoimana, joka tuntui ympäröivän kasvojen linjakkaita puhtaita piirteitä, otsaa, silmien muotoa, jalomuotoista leukaa, nenänpielten herkkyyttä."

Bergman tekee kertomuksessaan elokuvan Garbosta. Hän ei ole se myyttisten tarinoiden tähti, jota maailman lehdistö yrittää typerillä jutuillaan hänestä tyrkyttää ihmisille, vaan jotain ihan muuta. Ingmar Bergman ei olisi Bergman, ellei hän näkisi tilanteen mustana komediana ja maalaisi piruja seinälle papin poikana kuin synnintuskissaan. Kohtauksesta tulee mieleen Ingmar Bergmaniin suuresti vaikuttaneen ruotsalaisohjaaja Viktor Sjöströmin Selma Lagerlöfin romaanista sovittama ja ohjaama mustavalkoelokuva Ajomies vuodelta 1921. Elokuvassa ohjaaja itse esiintyy vastenmielisenä ja vihaisena juoppona, joka herää tajumaan kirkonkellojen soidessa olevansa tuhoon tuomittu.

Fanny ja Alexander-elokuvan ympäriltä on paljastunut bergmanilainen oveluus. Hän asettaa itsensä likoon kaikilla tasoilla niin, että monistaa henkenä kokemaansa sadoin eri variaation ja hyödyntää sitä tuottaessaan omaa myyttistä Bergman-toisintoa, että myös elokuviaan. Inho on hänelle vain kyynisen realistin tarjoama työkalu päästä etenemään suorin askelin kohti kipeää ongelmaa. Garbo oli hänen ongelmansa. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että he olisivat voineet työskennellä yhdessä. Entinen suuruus häiritsevästi nykyisen suuruuden kanssa. Bergmanilaiseen maailmaan mahtui vain yksi aurinko ja se oli Ingmar itse.

Bergman inhoaa Garboa ja etsii tekosyyttä olla välittämättä hänestä. Kun Garbo nauraa karheaa nauruaan, Bergmanin niskavillat nousevat pystyyn ja hän on saanut tarpeekseen. Ihan kuin Garbossa häntä raatelisi menneiden aikojen vampyyri yrittäen viedä hänen elinvoimaansa elokuvan teossa - tai niin hän sisimmissään pelkää. Jälkipolville hän kertaa näennäisen puolueettomasti havaintojaan. Mutta ei peittele kylmäkiskoisuuttaan tähteä kohtaan tai säästele inhorealistisia kuvauksiaan tämän vetovoiman olemattomuudesta. Bergman on aavistanut oikein. Garbossa on yhtä vähän todellista kuin on viehätysvoimaa. Garbo on sukupuolisesti kylmä kuin viilipytty ja miesmäinen lesbo. Se Bergmania vaivaa. Ei muu. Mutta sitä hän ei tunnusta vaan kiertelee ja kaartelee:

"Hän kumartui kirjoituspöytää kohti, niin että pöytälamppu valaisi hänen kasvojensa alaosan. Silloin näin sellaista, mitä en ollut aikaisemmin nähnyt! Hänen suunsa oli ruma: kalvakka viillos, jota ympäröivät poikittaiset rypyt. Se oli kummallista ja kuohuttavaa. Koko tämä kauneus ja kauneuden keskellä riitasointu. Tuota suuta ja sitä, mitä se kertoi, ei kukaan plastiikkakirurgi eikä naamioitsija kyennyt taikomaan näkymättömiin. Hän luki heti ajatukseni ja vaikeni kyllästyneenä. Muutamaa minuuttia myöhemmin hyvästelimme."

Bergman oli löytänyt syyn Garbon salaisuuteen. Hänessä ei ollut sisintä eikä siksi todellista kauneutta Bergmanin mielestä. Bergman tutki vielä häntä hänen viimeisessä elokuvassaan, missä hän on kolmekymmentäkuusivuotias. Kasvot ovat Bergmanin mielestä kyllä kauniit, mutta jännittyneet eikä suussa ole pehmeyttä. Katse on Bergmanin mukaan enimmäkseen harhaileva ja surullinen komedian tilanteista huolimatta. Bergman näki saman, minkä hän aavisti Garbon yleisönkin nähneen; sen karun tosiasian hänen surullisesta olemuksestaan ja kauneutensa katoamisesta, jonka hänen meikkauspeilinsä oli hänelle jo kertonut.

Bergmanin muistelmat ovat suoraa puhetta. Niitä lukiessa pitää kuitenkin muistaa se sama kultainen sääntö, mikä kaikkien muidenkin esittävien taiteilijoiden kanssa: he näyttelevät aina, unissaankin, ja kertovat tarinaa, jonka ovat itse muokanneet itselleen sopivaksi. Niin myös Bergman saavutettuaan ennennäkemättömän maailmansuosion 1950-luvun kultakauden töillään. Ja jos jokin lause kuvastaa Bergmanin taikakäden kosketusta, on se "kaikki oli äkkiä aivan epätodellista".

Jotain epätodellista on myös hänen isäsuhteessaan. Kun hänen isänsä kuolee, Bergman kirjoittaa, ettei osaa oikein selvittää itselleen, miten koki isänsä kasvot. Isä oli muuttunut hänelle täysin tuntemattomaksi. Hänen kasvonsa muistuttivat Bergmanin mukaan eniten kuvia keskitysleirin vainajista.