Blank Narcissus on tärkeä homofilmi

Teksti Harald Olausen

"Wakefield Poolen kommentit elokuviinsa olivat kipinä lyhytelokuvalleni. Tässä on vanha mies, joka katseli uudelleen kuolleita tähtiä entisten rakastajien kanssa ja puhui suurella kiintymyksellä, toisinaan täynnä röyhkeitä huomautuksia. Halusin jäljitellä tuota katselukokemusta tekemällä oman kommenttini, joka heijasti huolenaiheitani." - elokuvaohjaaja Peter Strickland.

Blank Narcissus (2022) on tärkeä homofilmi siksi, että se näyttää avoimesti "mitä se on sisäänsä syönyt", eli ajankohtaan sopivan haaveellisen homorunkkumaailman, tekijän itsensä kommentoimana monen kymmenen vuoden jälkeen, ehkä jopa hieman itsekriittisesti omia halujaan ja himojaan (ainakin hurtilla huumorilla) jälikäteen selaillen ja katsoen. Filmi herättää tärkeän mutta harvoin esitetyn kysymyksen: mistä muistot, himot ja halut sekä yksilölliset toiveet ovat oikein syntyneet ja miksi?

Filmi muistuttaa Retakesta (2016), joka kertoo muistojen pakottavasta vankilasta. Ja vaikka  Blank Narcissus vapauttaa meidät niistä lempeän kertojaäänen armollisuudella, voimakkaat sanat ovat kuin nauluja arkkuun. Retakessa vanheneva liikemies Jonathan on palannut San Franciscoon pitkän ajan jälkeen. Hän etsii homohuorakadulta itselleen brunettia, joka olisi temperamenttinen ja tuoksuisi juuri oikealle hajuvedelle. Lopulta hän löytää etsimäänsä flirttailevassa nuoressa Adamissa.

Jonathan tekee Adamille rohkean ehdotuksen: Jos nuori mies suostuu seuraamaan Jonathania tiematkalle Grand Canyoniin, hän saa kaksinkertaisen hinnan yöltä matkapäivien ajan siihen nähden mitä homohuorana tienaa, sekä lisäksi vielä tuhat dollaria. Hänen on näyteltävä roolia, esiinnyttävä Brandon-nimisenä matkan ajan. Adam haluaisi jättää huorailut, ja sanoo kyllä.

Hyvissä homoelokuvissa, ja myös hyvässä homopornossa, on aina jotain samaa kiihottavaa pinnanalaista kiehtovuutta, joka panee töppösiin vauhtia. Niin tässäkin viidenkymmenen vuoden takaisessa, ja silti yhä kumman tuoreelta sekä aidolta vaikuttavassa homofilmissä, joka on kommentointien kera paljon parempi, kuin monet aikansa muut kotikutoiset homofilmit siksi, että sen fantasiamaailma on suorempi, härskempi ja avoimemmin haastavampi, kuin monet kuuluisammat esikuvansa.

Filmissä paljastuu homouden kuuma ydin kirjaimellisesti alastomana ja hedonistisena totuutena nimeä myöten. Se on silkkaa kauneuden, nuoruuden, vitaliteetin ja erotiikan ylistystä kameran nuollessa nuorukaisen märäksi. Nuori homopoika on rakastunut itseensä nuoruuteen ja omaan kuvaansa. Hän on itse häpeilemättä yhtä kuin nautinto, ja nautintoa varten hänet on tehty, mutta vain hetkeksi. Vanhan miehen selostajaääni rikkoo taian epäillessään jälikäteen, ettei poika edes enää elä.

Ohjaaja on onnistunut luomaan oman aidon kuvansa erotiikan ehdottomuudesta Nixonin aikana, jolloin homous muuttui iskevän poliittiseksi eikä enää sopeutunut alistuvaan asemaan heteronormiston pomputeltavaksi. Eikä ohjaaja ollut toki yksin "likaisessa mielikuvituksessaan". Oli muitakin, kuten Wakefield Poole, Jack Smith ja Kuchar Brothers, jotka olivat muutamia ohjaajia, jotka tulivat Peter Stricklandille mieleen, kun oli kyse samanlaisesta kyvystä "fantastisten maailmojen loihtimisessa kotikutoisesti".

Jo nimi Blank Narcissus kertoo, millaiseen homoestetiikkaan ohjaaja haluaa oman märän päiväunensa verrattavan: tietenkin alan kuuluisaan pioneerin (unohtamatta Kenneth Angeria, joka on vaikuttanut kaikkiin, mutta aivan erityisesti Yhdysvaltalaisiin homoelokuviin) James Bidgoodiin, jonka Pink Narcissus inspiroi Blank Narcissuksen ilmettä alusta loppuun, ja on itsessään jo omanlaisensa jälkikommentti sekä "irstaille homohaluille", että myös sen ajan rajulle sekä poliittiselle homoestetiikalle.

"Kuten tekemämme elokuvan Michael Brandonin ohjaajan, Bidgoodilla oli tapana pystyttää ikkunoita tavarataloon ja käyttää sieltä peräisin olevaa materiaalia kotimaisiin eroottisiin haaveisiinsa. Tekemässämme elokuvassa käytetty keinotekoisuus ei ollut vain nyökkäys Bidgoodille, vaan myös tapa vihjata "fantasian kuoriutumattomuudesta", kun näemme uudelleen", kirjoitti myöhemmin ohjaaja ilmeisen tyytyväisenä sekä lyhytelokuvaansa että jälkikommentteihinsa, jotka osuivatkin nappiin.