Breznevin opissa

20.11.2021

Teksti Harald Olausen

"Aika kului, ikä karttui, nuorista tuli vanhoja. Elämä uusine käänteineen ja haasteineen lahotti haalenevat ja merkityksensä kadottaneet muistot ja upotti ne yhä syvemmälle unen kaltaiseen utuun. Moskova-koulu - oliko sitä ollutkaan?"

-Eero Matero

Oululaisen jo lakkautetun vasemmistolaisen Kansan tahdon entisen päätoimittajan, Eero Materon kirjoittama omaelämänkerrallinen Breznevin opissa - muistelmia Moskovan puoluekoulusta (Myllylahti 2012) on hauskaa luettavaa kaikille niille, joka ovat vähintäänkin nähneet Rosa Liksomin kirjaan Hytti numero 6 perustuvan elokuvan ja miettivät tuntematta asiaa, mihin kaikkeen suomalaisen mieli noihin aikoihin mahtoikaan venyä ja miksi. Tämä siksi että puhumme ja nostalgisoimme me, Neuvostoliittoa sisältä hieman tunteneet, nykypäivänä monelle vieraaksi jääneestä ajanjaksosta, onhan Neuvostoliitonkin romahtamisesta ja oligarkkien roistokapitalismin vyörystä tullut tänä vuonna kuluneeksi jo peräti 31-vuotta.

Kirjan nimi Breznevin opissa on myös oma lukunsa. Kirjan luvut Me "konspiraattorit", Kahden valtakunnan valvonnassa, Kulakit ja kommunardit, kuvaavat hyvin sitä Kylmän sodan asemavaiheisiin jämähtänyttä ja räjähdysherkkää kollektiivista neuroosia, jossa koko maailma niin idässä kuin lännessä elivät valmiina pomppaamaan painamaan sitä kuuluisaa ydinnappia pienestäkin räsähdyksestä. Miten kotoisat kommunistit tähän itsensä asemoivat? Enemmistöläiset ymmärsivät toki Neuvostoliiton motiivit mutta suhtautuivat niihin näkymättömän varauksellisesti samaan aikaan, kun vähemmistöläiset liputtivat täysin Neuvostoliiton puolesta kysymyksessä kuin kysymyksessä. Suomalaiskommunisteilla oli erityisasema Neuvostoliitossa ja pitkä yhteiselo Neuvostoliiton kommunistien kanssa varsinkin koulutuksen saralla. Lista on pitkä vuosikymmenten saatossa; Pietarin kansainvälisen sotakoulun punaupseerikursseista ja Moskovassa aloitetuista SKP:n lyhyistä poliittisista kursseista Lännen Vähemmistökansallisuuksien Yliopiston, Kominternin Lenin-koulun ja NKP:n Puoluekorkeakoulun kautta Moskovan puoluekouluna tunnettuun Yhteiskuntatieteiden instituuttiin. Aika oli kylmän sodan jännityksen riivaamaa ja KGB tiesi opiskelijoista enemmän usein kuin opiskelijat itse.

Matero kertoo elävästi omasta puoluekokousvuodesta kirjassaan aatteellisesti kuohuvan 1970-luvun viilenevien loppuvuosien ajasta. Koulu oli ulkomaalaisille kommunisteille tarkoitettu NKP:n sisäoppilaitos, jossa opiskeli vuosittain satoja stipendiaattia eri puolilta maailmaa. Oppilaista noin parikymmentä tuli aina Suomesta. Matero oli koulussa SKP:n enemmistön kiintiöllä. Opinto-ohjelmaan kuuluivat poliittiset aineet ja venäjän kieli. Koulussa oli myös ns. "konspiratiivinen kurssi", joka oli Materon mukaan lähinnä ajastaan jälkeen jäänyt "tietosuojakurssi". Matero kirjoittaa heti kirjansa alussa, että vaikka onkin lähtöisin Kainuusta, hän ei kantanut repussaan korpikommunismia enempää kuin muutakaan poliittista tai aatteellista perintöä. Kotoa lähtiessään hän ei omiensanojensa mukaan varsinaisesti saanut muuta maailmankatsomuksellista evästä kuin epäilevän asenteen kaikkea vouhkaamista vastaan. Onkohan näin. Kun tämän lukee ensimmäisiltä sivuilta (s.17) tajuaa heti mihin piikki on tarkoitettu ja mitä se paljastaa; se on tarkoitettu taistolaisiin päin ja paljastaa kommunistien keskinäisen vihan ja eripuran olleen se, joka liikkeen ja itse puolueenkin hajotti.

Itse Materokin vaikuttaa lukijan silmissä vähintäänkin epäilyttävältä, sillä hän käyttää aseenaan kirjaansa lyödäkseen sillä vielä kerran ja kunnolla rakasta taistelukumppaniaan, taistolaisuutta päähän: "1970-luku oli vasemmiston valtavirtaa ja sen ohessa taistolaisuuden nousua. Se tulva ei ainakaan minua vienyt. Kyllä lähetyssaarnaajia riitti. Joskus alkuun jaksoin väitelläkin, mutta se astia täyttyi nopeasti. Pidin taistolaisuutta alun alkaen outona ilmiönä ja suurena typeryytenä ja historiallisena erehdyksenä. Stalinismi oli jo sentään antanut historialliset näyttönsä." Osapuolielämä oli tiukkaan kirjoitettua näytelmää, jossa kukin tiesi roolinsa ja osasi jotenkuten vuorosanatkin Materon mukaan. Mutta miksi Matero lähti Moskovaan? Vakoilemaan? Saamaan pätevyyden tulevana korkean tason kommunistina? Kyseessä oli enemmistöläiskiintiön täyttyminen. Matero tunnustaakin eräässä kohdassa kirjaa suuren osan enemmistöläisistä olleen paikalla lähinnä "lippua näyttämässä", olemassa paikalla, katsomassa mitä tapahtuu sekä pysymässä kuulolla, missä mennään. Materon taustajoukot, enemmistöläinen SKP:n Oulun piiri ja sen äänenkannattaja Kansan Tahto, eivät halunneet jättää tätä sektoria kokonaan taistolaisten käsiin.

Matero kertoo kirjassaan elämän sisäoppilaitoksessa olleen suojattua. Opiskelun saattoi ottaa niin vakavasti tai olla ottamatta, kuin itse halusi. Materon kirja kertoo myös vakavammasta asiasta eli, miten NKP:n puoluekoulussa Moskovassa Neuvostoliitto yritti opettaa suomalaiskommunisteille oikeaoppista marxismi-leninismiä ja valvoi ja ohjaili muiden maiden kommunisteja haluamaansa suuntaan: "Suomen Kommunistinen Puolue on peruuttamattomasti hajalla. Moskova-mielisen taistolaisvähemmistö ja Neuvostoliiton holhouksesta eroon pyrkivän, paradoksaalisesti Suomen puolueryhmittymistä vähiten suomettuneisiin kuuluvan enemmistön edustajat istuu napottavat (ilmeisesti Oulun murretta ja tarkoittaa samaa kuin istua "ulpuiivareissaan kusi sukassa kolmen ginipullon jälkeen") koulun penkillä vieri vieressä, mutta elävät eri maailmoissa."

Matero väittää, ettei opiskelu ollut niin vaativaa "Moskovan ideologiseksi rippikouluksi" kutsutussa puolueopistossa, etteikö siitä olisi selvinnyt joutumatta törmäyskurssille koulutuksen tilaajien kanssa. Venäjän-kielen opiskelu ja NL mahtiasema sekä maailmalla että Suomen politiikassa ja erityisesti SKP:n lämpimät suhteet olivat yksi kannustin Materollekin, joka tiesi etukäteen, ettei sillä, että oli käynyt koulun, tehnyt Suomessa mitään eikä siitä kannattanut väärissä piireissä liikoja huudella. Ehkä juuri Materon kertoman perusteella voi hyvin uskoa, että koululla oli huono maine länsimaissa ja siitä valmistuneita pidettiin oman aikansa yhtä vaarallisina viideskolonnalaisina. Suomalaiskommunisteille oli Moskovan koulutuksessa vankat perinteet, Matero muistuttaa. Joukossa on monenmoisia ylempiä tai alempia toimihenkilöitä, jotka ovat olleet poliittisten, ammatillisten tai muiden järjestöjen palveluksessa. Myös toimittajia oli paljon erityisesti vielä tuohon aikaan melko merkittävästä kansandemokraattisesta lehdistöstä, kuten Matero itse ja myöhemmin Satakunnan päätoimittajana toiminut yhteiskuntatieteiden tohtori Aimo Ruusunen, jolle tein kulttuurijuttuja vuonna 2012.

Kouluun tultiin kaikenlaisilla taustoilla. Taustat olivat Materon mukaan yhtä moninaiset kuin oli sekalaista sinne kokoontunut seurakuntakin. Oli huithapelia ja ahkeria puurtavia. totisia ja vähemmän totisia tovereita: "Oli siinä joukossa osa jokseenkin irtonaista joukkoa; kuka reaalielämää paossa, kuka välivuotta viettämässä, kuka jotenkin outoa etsimässä tai jotain kummallista itselleen todistamassa. mitä kaikkea se koulu lienee itse kullekin ollut, niin se oli oman tarkoituksensa ohessa monille yksi suuri ihmissuhteiden separaattori ja monien avioliittojen hautausmaa. Suomalaisissa opiskelijaryhmissä oli runsaasti ikähaitaria. Oli kirkassilmäisiä poliittiseen uraputkeen tähtääviä nuoria, jotka olivat jatkamassa Sirola-opistossa aloitettua poliittista koulutusta. Periaatteessahan Sirola-opiston poliittista kurssia haluttiin pitää pohjakoulutuksena, jolle Moskovan puoluekoulu olisi ollut jatkoa ja täydennystä. Käytännössä tällainen putki ei kuitenkaan enää siihen aikaan säännönmukaisesti toteutunut."

Matero oli ns. enemmistökommunisti, joista tiedämme hyvin vähän. Sen tiedämme, että enemmistöläiset elivät SKP:n vuoden 1969 enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin jakaneen riitaisan puoluekokouksen jälkeistä järjestöllistä ja poliittista traumaa. Pelätyt taistolaiset eivät olleet niin homogeeninen ryhmäkunta kuin tavallisesti luullaan. Yhdistävänä tekijänä oli ensi sijassa "revarien" eli juuri Eero Materon tapaisten SKP:n vähemmistön oikeistolaisiksi kutsumien vastainen taistelu. Tuo oikeisto vei lopulta puolueen taloudelliseen tuhoon. SKP joutui konkurssiin ja kansandemokraattinen liike menetti "kasinopeleissä" omaisuutensa, Kulttuuritalon, Sirola-opiston, miestenvaateliike Kuusisen ja paljon muuta. SKP:n vähemmistä munasi kaikki mahdollisuutensa vaikuttaa sekä omaan puolueeseensa että Suomen politiikkaan. Uho oli kova ja näkyvyys suurempi kuin järjestöllinen voima. Siitä huolimatta on ollut vastenmielistä seurata sivusta, kun heitä nöyryytetään ja vaaditaan jatkuvasti tekemään tiliä menneisyytensä kansa kovimmalla mahdollisella tavalla, Aika oli toinen ja nuorilla oli kova halua muuttaa ympärillään näkemiään vääryyksiä.

Demarit ja porvarit symppasivat enemmistöläisiä, jotka kelpuutettiin mukaan hallituksiin 1970- ja 80-luvuilla apupuolueena. Ovelat porvarit maalittivat medioissa taistolaiset, joiden nuoremman polven poliittinen radikalisoituminen kytkeytyi vahvasti kansainväliseen näkökulmaan. Koulu eikä koti antanut tarpeeksi aineksia käsitellä näitä kysymyksiä. Kansainvälisen solidaarisuuden kautta Neuvostoliiton maailmanpoliittinen rooli tuli heille ymmärrettävämmäksi eräänlaisena maailmaa pelastavana punaisena universaalimessiaana. Siksi juuri Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli taistolaisille "sopiva" liittolainen Suomalainen taistolaiskritiikki on mennyt toisesta äärimmäisyydestä toiseen ja jokaista taistolaiseksi tunnistettavaa vaanii vieläkin sama kysymys: miksi halusitte tehdä Suomesta mini-Neuvostoliiton. Ja taistolaisuudesta kirjoittaa myös Matero, joka kirjoittaa, että jos haluaa ymmärtää taistolaisuuden sillä tavalla, kuin hän on sen nähnyt, nykytaistolaisuuttakaan ei voi rajata SKP:n ja SKDL:n seuraajapuolueen piiriin. kaikilla puolueilla on hänen mielestään ristinsä, useimmilla myös änkyränsä.

Taistolaiset arvostelivat voimakkaasti Suomen porvariston politiikan tekoa ja talouden hoitoa sekä enemmistöläisten demareita ja porvareita myötäilevää linjaa. Kritiikki oli voimakasta, mutta ei siltikään tavoittanut koko todellisuutta, esimerkiksi joukkotyöttömyyden laajuutta. Suomen pankkikriisin kokonaistappio oli 8,4 miljardia euroa eli 110.000 työvuotta. Stora Enson Amerikan seikkailu vei 5,6 miljardia euroa (80.000 suomalaista olisi voinut olla töissä vuoden), Soneran uhkapeli Saksan ja Italian ilmatiloissa maksoi 4,3 miljardia euroa eli 70.000 työvuotta, Postipankki hassasi New Yorkin konttorissaan 80 miljoonaa euroa, Suomen kansantalous oli romahtamisen partaalla. Taistolaisten kritiikki ja varoitukset olivat liian lempeitä ja vähäpätöisiä myöhempien tosiasioiden valossa, vaikka he olivatkin 1970-luvulla suomalaisen yhteiskunnan aktiivisin etenkin nuorten poliittinen ryhmä. Taistolaiset varoittivat suomalaista yhteiskuntaa taloudellisesta kytkeytymisestä länteen ja "oikeistovaarasta", joka on nykyisin kuin salaa toteutunutkin kaikessa hiljaisuudessa Suomen voidessa paremmin taloudellisesti kuin koskaan.

Materon tekstissä on kovat ajat ja vastakkainasettelun kokeneen miehen katkeruutta. Kommunistinen puolue oli veli veljeä vastaan ja myrkkyä omille aatetovereille vähän samaan koulukiusaamismielessä, kuin mitä kristilliset yhteisötkin kautta maailman ovat aina olleet. Moskovan puoluekoulussa molemmilla linjoilla oli omat puolueorganisaattorinsa "partonkansa" ja ryhmät elivät omissa oloissaan erillään toisistaan. Neuvostoliittolaiset isännät eivät virallisesti tunnustaneet osapuolijakoa eivätkä olleet sitä Materon mukaan huomaavinaankaan, vaikka kaikille kävi selväksi, että neukut kaveerasivat erityisellä tavalla juuri taistolaisia. Mutta mitä tekivät silloin enemmistöläiset? Koulussa oli puolet heidän edustajiaan ja monet joko silloin hyvissä asemissa näkyville paikoille tulevaisuudessa tai jo ylimmillä porrasasteilla kuka itse puolueessa tai sen sisarjärjestöissä ja mahtavassa sekä raharikkaassa ay-liikkeessä, kuten enemmistöläiset Aitamurron johtamassa Rakennusliitossa ja vähemmistöläiset kumi- ja nahkatyöväenliitossa sekä Suomen elintarviketyöntekijäinliitossa.

Eivät enemmistöläiset jääneet taistelussa soittamaan vain toista viulua. Heillä oli puoluekoneisto käsissään ja he saivat ministerinposteja ja korkeita virkapaikkoja valtionhallinnosta ja lisäksi paljon vuosikymmenten saatossa jäseniltä lahjoituksina ja testamentteina saatavaa varallisuutta. Silti kukaan ei tunnu muistavan enemmistöläisiä. Heistä puuttui monen mielestä hohto, innostus ja nuorekkuus. Asia ei ole ihan niin, mutta koska nuoriso- ja kulttuuriväki oli valinnut taistolaiset intellektuaalisen vaikuttamisen kanavaksi 1970-luvulla, jäi enemmistöläisille vuoden 1918 Moskovassa perustetun ja monessa riidassa halvaantuneen ja katkeroituneen järjestökommunismin kuluneet kasvot.

Vanhat kommunistit vaikuttivat jotenkin nukkavieruilta pula-ajan jäänteiltä. Kovin olivat enemmistöjohtajat Aarne Saarinen, Aarno Aitamurto ja Arvo Aalto raskassuotuisen oloisia ja kuin syvien metsien hakkuuseen tarkoitetulla kirveellä veistettyjä, kun heitä vertasi liehuvalettisiin helsinkiläisiin partaradikaaleihin, joista suuri osa asui isiensä omistamissa keskustan kalliissa osoitteissa. Mutta ei se ole ainoa syy valita osapuoli. Aika oli toinen ja nuorison radikalisoituminen oli yleismaailmallinen ilmiö, mikä näkyi erityisen selvästi myös taiteessa ja erityisesti elokuvassa mm. Ranskan Uudessa aallossa. Kirjassa on hauskoja yhteensattumia, kuten luvussa Puhdas oppi ja orgasmia, jossa kielitaidon puutteesta sana organismi saattoi kääntyä tulkin suussa kaikkien yhteiseksi iloksi orgasmiksi.

Viinan kanssa läträttäessä sattui yhtä ja toista. Luennot olivat pitkiä ja tylsiä. Dogmaattisuus asioissa ja tulkinnoissa hiveli saivartelua. YYA-sopimus ja Suomen ja Neuvostoliiton välisten kahdenkeskisten mantrojen hokeminen oli sen ajan tapa. Kun kirjaa lukee nyt lähes viidenkymmenen vuoden jälkeen, kun Neuvostoliiton romahtamisestakin on kulunut jo 31-vuotta, alkaa ymmärtää miten paljon pahaa jähmettyneen Breznevin ja kivikasvoisten politbyroon muumioiden konservatiivinen hallinto sai aikaan sekä maalle itselleen että myös sen naapurimaiden, kuten Suomen kommunisteille. Kun kirjaa lukee hieman edemmälle, huomaa Materon lukeneen selvät madonluvut kommunismille ja sen toimivuudelle jo ennen kuin oli päättänyt lähteä Moskovan puoluekouluun. Siinä mielessä häntä voi pitää tyypillisenä pohjoisen vakavailmeisenä enemmistöläisenä, joka ei uskonut, vaikka omin silmin näki, sillä tiesi sen vanhasta kokemuksesta jollain tavalla näpelöidyksi ja valheelliseksi kuvaksi siitä, mitä todellisuus oikeasti oli.

Se on myös hyvin suomalainen ja kainuulainen tapa yrittää selvitä maailman valheellisesta viettelypuolesta. Mutta se on myös sekä epä-älyllinen että kavaltaa hänet itsensäkin muita syyttämässä varsinaiseksi änkyräksi ja vaikeaksi tapaukseksi heti kun liikutaan hänen kapean mukavuusalueensa ulkopuolella. Kaiken lisäksi kirjan päättävässä luvussa Kaikki kissat ovat harmaita Matero sortuu tyypilliseen kommunistiseen haihatteluun jossittelemalla, entä jos sittenkin alikehittyneen Venäjän sijasta kommunistinen valtiokokeilu olisi tapahtunut jossain Euroopan edistyneessä teollistuneessa suurvallassa, niin kuin on käsitetty Karl Marxin ensi sijassa olettaneen. Kyseessä on eräänlainen psykologisen puolustusmekanismin tuottama selitys omalle valheelle sietää asiaa, jonka sekä tietää valheeksi että samalla sitä häpeää, mutta ei voi tunnustaa sitä, koska leipä on kiinni siitä, olihan Matero itse "Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat"-työväenliikkeessä kiinni aikana jolloin ei ainoastaan kommunismi kokenut konkurssia vahanaamaisen Breznevin johdolla hengityskoneesta vaan koko 1900-luvun merkittävimmäksi kansanliikkeeksi mainostettu länsimainen sosialidemokratia.