Chaplin: edistyksellinen demokraatti, jonka isänmaa oli humanismi
Teksti:
Harald Olausen
En ole koskaan erityisemmin pitänyt Chaplinista, tai hänen elokuvistaan - en edes lapsena ehkä Diktaattoria, Nykyaikaa ja Kaupungin valoja lukuunottamatta, missä hän näyttää miten hyväosaiset halveksivat köyhiä, sekä mykän kauden elokuvista Chaplin-klassikko Sirkusta. Mutta olen aina arvostanut hänen kuritonta auktoriteettikammoaan ja pienen ihmisen puolelle asettumistaan, mikä hakee edelleenkin vertaistaan maailman viihdeteollisuudesta. Chaplin saarnaa ja alleviivaa elokuvissaan saman, mistä Heidegger sanoi taiteen voiman kumpuavankin, tekemällä näkymättömän näkyväksi. Kerrotaan rikastuneen Chaplinin sosiaalisesta omastatunnosta tarinaa, että hän maksoi heikossa asemassa oleville mykän ajan elokuvien näyttelijöille "tyhjästä palkkaa" koko elämänsä ajan heidän kuolemiinsa saakka. Chaplin asetti naurunalaiseksi huumorintajuttoman umpimielisyyden vastustaen koko elämänsä konservatiivisia arvoja. Vastapainona kristilliselle jäykkyydelle Chaplinin elokuvissa esitellään elokuvahumanismin kaunis elämää ja ihmistä rakastava horjumattomuus, sen asian puolesta että ihminen on Sokrateen sanoin kaiken mitta, vaikka ja juuri siksi - meille tapahtuu ja sattuu koko ajan yhtä yllätyksellisen ikävästi kuin Chaplinin, ja hänen seuraajiensa, kuten Pier-Paolo Pasolinin tai Vittorio De Sican elokuvien raastetuille ja kiusatuille sielunrippeille lohduttomassa ja täynnä pahaa olevassa väkivaltaisessa ympäristössä, missä vahvemman laki konkreettisesti vie köyhän suusta leivän näännyttäen lopulta hänet kuoliaaksi tai tyhjäksi suorittajaksi vailla ilo ja toivoa.
Chaplin oli aina uskollinen taustalleen tavallisena ihmisenä vaikeuksien keskellä vastaan suurten ja olevinaan ihmisten harjoittama terrori, minkä äidinkieli olivat pahansuopaiset ja satuttavat seläntakaiset ilkimysjuorut, isänmaana matalaotsaiset pikkukaupungit, josta menneisyyteen yhdellä silmällä tiukasti toljottavat pikkuporvarit ovat tehneet ajatuksen ja mielen ahtaita ja kuristavia, oman henkisen tyhjyytensä näköisiä, iljettävän ilottomia ja raskaita vankiloita. Chaplinin elokuvahumanismi lumoaa yhä kuin suurenmoiset freskot, jotka ovat maalattu ihmiselämän arvoituksien loppumattomilla väreillä - lohtu ja toivo, jotta emme tässä narsistisesti häiriintyneessä historiattomassa ja aatteettomassa nykypäivässä, missä vain syödään, kulutetaan ja naidaan, kuka missäkin kaninkolossa, unohtaisi miksi olemme täällä, ja erityisesti miksi olemme ihmisiä. Chaplinissa näkyivät iskut, viha, pilkka ja halveksinta, kun ensimmäinen tyrmäys, halveksiva katse ja ylimielinen olankohautus sattui niin, että ehkä siksi, kaikkien vihaama ja inhoama kadun oikea kulkuri tekee edelleenkin "chaplinit" hymyillen maailman valloittavinta ja ehdottomasti nälkäisintä hymyä nähdäkseen lähelle ja tarkasti toivottomuuden kaupungeissa, missä käymättömät tiet päätyvät aina lopulta pikkusieluiseen maailmaan.
Chaplin pilkkasi taitavasti sekä suoraan että rivien välistä ironisoiden vanhoillista Amerikkaa, ja joutui maksamaan tästä kovan hinnan nöyryytettynä ajojahdin jälkeen. Hienoa on Chaplinin tapa paljastaa elokuvissaan amerikkalaisen unelman onttous, tekopyhyys sekä vahvemman laki, mikä näyttää koskevan kaikkea hänen elokuviaan, mutta aivan erityisesti orvosta katupojasta kertovassa Chaplinin pojassa. Ei ihme, että "maailman vapaan maan" sisältä kuristava jäykkyys etunenänässä FBI:n johtaja Hoover, ottivat silmätikukseen Chaplinin, joka ei suostunut köyhien puolelle asettuessaan uskollisena omalle taustalleen, ottamaan koskaan Yhdysvaltojen kansalaisuutta, vaan kaikkien maiden työläisten tavoin julisti hänelle riittävän vastaanhangoittelevien ikiaikaisen ilkikurisuuden nimissä "sattuman jakama kansalaisuus", mikä tarkoitti vapaasti käännettynä vapaata hedonismiin taipuvaista katupoikaa tiukkapipoisten sormenheristelijöiden suureksi harmiksi. Näin voi ja uskaltaa sanoa vain maailman rakastama kulkuri ja edistyksellinen demokraatti, jonka isänmaa on humanismi.