Charles Mansonista

Teksti:

Eero K.V. Suorsa

Tämän esseen nimi voi olla kenties harhaanjohtava; en tarjoile skandaalin hakuista, markettien hyllyillä myytävien määrätyn lajin lehtien shokkiylläreitä, kuten "Liika sokeri on hyväksi terveydellesi - katso sisäsivut", tai "julkisuuden henkilö X kertoo ulkohuussinsa paneloinnista", unohtamatta "hiihtäjä Y syö jälleen mämmiä". Lyhyesti, tämä ei ole clickbait.

Clickbait on shokeeraava, huomion kiinnittävä otsikko, jonka tarkoituksena on houkutella lukijat paikalle lukemaan jostain banaalista aiheesta, josta olemme kuitenkin jollain tasolla kiinnostuneita sen verran että olemme valmiit klikkaamaan tuota otsikkoa. Mutta jos tulit sen myötä paikalle, parahin lukija, niin ei hätää - vahinkoa ei ole tapahtunut. Useimmiten toimimme uutisia lukiessamme juuri clickbaitin myötä, vaikkei ylpeyden ja omanarvontuntomme sitä saata myöntää. Havainnollistan vielä: useimmissa taloyhtiöissä ja naapurustoissa tunnetaan aina se tietty asukas tai asukkaat, joka näkee vaivaa tietääkseen naapuriensa elämästä, ja kertoakseen siitä muille, jotka eivät halua tietää. Jos et tiedä tunne tällaista naapuria, niin olet onnekas, mutta voin vakuuttaa että hän on olemassa.

Aluksi kuitenkin pari sanaa teksteistä. Lukuisia kertoja palkittu Margaret Atwood toteaaettä käytännössä kirjoittaja ei koskaan kirjoita tekstejään "ei kenellekään", vaan teksti on aina sittenkin tehty luettavaksi, jos ei muuta niin kirjailijalle itselleen (Atwood 2003, 127). Teksti ei ole luonteeltaan suljettu asia. Psykologisesti ajatusta "pöytälaatikkoon kirjoittamisesta" ei myöskään voida ottaa kirjaimellisesti, koska jokainen pöytälaatikkoon kirjoittava on kuitenkin useimmiten tyytymätön tekstiinsä ajatellen, "ei tällaista voi lukea", jolloin hän palaa korjaamaan tekstiään. Yhtä kaikki, tekstit siis kirjoitetaan luettavaksi, sillä jopa mielen käsiteavaruudessa syntyneet tarinat ja kertomukset ovat aina paperilla luettavissa sen jälkeen kun ne on siihen lyöty.

Kirjoitetulla tekstillä on siis ote sekä kirjoittajaansa että lukijaansa. Uskonnolliset fundamentalistit usein perustelevat toimintaansa tekstin mukaan toimimisella, kuten myös Yhdysvaltain korkeimman tekstualistista kantaa tunnustavat tuomarit. Fundamentalistille tekstin luonnetta ei ole olemassa, vain ja ainoastaan teksti. Tätä taustaa onkin kiinnostavaa, että lukuisia fundamentalistisia intohimoja ja näiden pohjalta versoneita väkivaltaisia akteja - kuten Aleksandrian kirjaston tuhoamisen, ristiretket ja noitavainot - inspiroinut Jeesus ei koskaan kirjoittanut yhtään mitään. Hänestä ja hänen sanomisistaan vain ja ainoastaan kirjoitettiin.

Myöskään tekstimme varsinainen aihe, Los Angelesissa The Family-nimistä LSD:n huuruista kulttiaan johtanut Charles Manson ei koskaan kirjoittanut mitään - paitsi saneli omaelämäkertansa Manson in his own words Nuel Emmonsille. Toisin kuin kuin evankeliumien kirjoittajat, niin Emmons oli esipuheessaan hyvin kriittinen Mansonin elämäntarinaa, samoin kuin hänen ympärilleen syntynyttä fanikulttuuria. Manson välitti Emmonsille eteepäin n. 100 kiloa saamaansa ihailijapostia - hänen fanaattiset seuraajansa kertoivat hänelle olevansa valmiita tarttumaan aseisiin, niin veitsiin kuin pistooleihin (Emmons 1986, 16). Mansonin mielestä ihailijapostin määrässä kyse ei missään nimessä ollut hänestä, hänen teoistaan - eli yllyttämisestä ja osallistumisesta mm. Näyttelijä Sharon Taten (ja tämän kantama syntymätön lapsi), supermarketyrittäjien Leno ja Rosemary LaBiancan useiden muiden murhiin Los Angelesissa vuoden 1969 elokuussa (ibid).

Mansonista hänen ihailijansa olivat saaneet huonon kotikasvatuksen ja kasvaneet liian materialistisessa kulttuurissa huumeiden täyttämättä maailmassa. Emmons meni pahasti vikaan uskoessaan Mansonin selityksen todeten "juuri näin se on!" (ibid.) Emmons ei kenties huomannut, että jo Tate-LaBianca murhien aikaan näitä samoja levyjä huumeista ja "huonosta kotikasvatuksesta" soitettiin kovalla vauhdilla. Ja keskeisin asia unohtuu - vaikkakaan Mansonille ihailijapostia lähettäneet eivät joutuneet hänen lumovoimansa alle vastaavalla tavalla kuin alkuperäiset The Familyn jäsenet ja murhasarjaan osallistuneet kuten esimerkiksi elinkautista istuvat Charles "Tex" Watson, Patricia Krenwinkel, Leslie Van Houten, niin Mansonin eskatologia eli oppi lopun ajoista on elänyt myös vuoden 1969 ohitse. Tämän eskatologiansa Manson nimesi Beatlesien kappaleen mukaan Helter Skelteriksi, joka kirjoitettiin verellä myös raakojen murhien tapahtumapaikoille. Tässä Manson muistuttaa kaikkia muita maailmanlopun saarnaajia (kuin myös Jeesusta) tuomiopäivän pasuuniensa kanssa: niin Aum Shinrikyon Shoko Asaharalta, Daavidin oksan David Koreshilta ja Jehovan todistajilta löytyy oppi maailmanlopusta ja lopun ajoista ja mitä silloin tulee tapahtumaan. Manson on kiistänyt myöhemmin koko Helter Skelterin olemassaolon, luultavasti helpottaakseen ehdonalaiseen pääsemistään, minne hän ehti hakea tuloksetta aina vuonna 2018 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Sen sijaan tapausta tutkinut yleinen syyttäjä Vincent Bugliosi peräti nimesi tapauksista kertovan true crime klassikkoteoksensa skenaarion mukaan: Helter Skelter: The True Story of Manson Murders. Kirjasta on otettu 50 vuoden aikana lukuisia ja taas lukuisia uusia painoksia, ja voit törmätä siihen jokaisella vähänkin isommassa yhdysvaltalaisessa kirjakaupassa. Oikeussalissa Bugliosi onnistui vakuuttamaan valamiehistön kyseisen eskatologian olemassaolosta, ja siitä että se motivoi Mansonin ja tämän seuraajat kammottaviin tekoihin. Tietyssä mielessä törmäämme jälleen suunnattomaan ironiaan kuten niin usein elämässä: liki lukutaidoton entinen pikkurikollinen Manson onnistui kehittämään eskatologian jolla oli tappava voima, voima joka sai ihmiset lähettämään hänelle ihailijapostia vielä vuosikymmenet myöhemmin, voima joka sai Mansonin seuraajan Lynette Frommen yrittämään presidentti Gerald Fordin salamurhaa vuonna 1974 ja Manson ei itse voinut ottaa minkäänlaista kunniaa kyseisen eskatologian kehittämisestä.

Sivumennen sanottuna, vuonna 2009 vapautettu Lynette Fromme on Mansonin seuraajista ainoa joka ei koskaan ole kieltänyt saati kiistänyt Mansonia. Joten ei ole tarpeen etsiä banaaleja selityksiä "huonosta kotikasvatuksesta", tai liiallisesta television katselusta, saati mistään muusta mistä keltainen lehdistö on etsinyt selityksiä The Familyn jäsenten toiminnalle. On huomioitava, että The Familyn jäsenet tulivat kaikki hyvin erilaisista lähtökohdista ja ainoa yhdistävä tekijä heistä monelle oli keskiluokkainen tausta, mutteivät kaikille: Dianne Lake (jonka muistelmiin tulen tuonnempana) kasvoi minnesotalaisessa keskiluokkaisessa perheessä, Charles "Tex" Watson oli nuoruudessaan stipendein palkittu urheilija, Leslie Van Houten ryhtyi jo nuoruudessaan käyttämään amfetamiinia ja sen eri johdannaisia (kuten Kaikki Eevasta klassikkofilmistä tuttua Benzedrineä), Susan Atkins tuli rikkinäisestä alkoholistiperheestä ja eli kodittomana stripparina ennen Mansoniin tutustumistaan, Lynette Fromme esiintyi kuuluisan tanssiryhmän kanssa nuoruudessaan peräti Valkoisessa talossa ja eli Atkinsin tavoin kodittomana ennen Mansonin tutustumistaan, Patricia Krenwinkel oli vakuutusmyyjän koulukiusattu tytär joka oli juuri ryhtymässä nunnaksi ennen Mansonin tapaamista, Steve "Clem" Grogan oli taasen Mansonin tavoin pikkurikollinen. On siis mahdotonta muodostaa yhtenäistä psykologista profiilia Mansonin seuraajista, saati löytää mitään kausaalista nimittäjää joka sai heidät liittymään The Familyyn.

Mikä siis oli syy, tai syyt? Ehkä syyksi riittää pelkkä Charles Manson tai Helter Skelter. Venäläis-amerikkalainen journalisti Masha Gessen on Bostonin maratoniin kohdistuneista terrori-iskuista kertovassa kirjassaan Brothers: The Road to American Tragedy kritisoinut FBIn käyttämiä psykologisia malleja radikalisoitumisesta siitä, että ne pyrkivät monimutkaistamaan yksinkertaisia asioita. Gessen kysyykin, että kenties kaikkien teorioiden sijaan, joissa syytetään rikkinäisiä kasvuolosuhteita selitys onkin yksinkertaisempi: ehkä maratonille iskeneitä Tsarnajevin veljeksiä nyt vain sattui vituttamaan Yhdysvaltain ulkopolitiikka? Vastaavalla tavalla syy löytyy Charles Mansonin seuraajien dionyysiseen tappamisvimmaan ja ihailijapostin lähettäjien motivaatioon löytynee yksinkertaisesti Charles Mansonista tai Helter Skelteristä, ei "huonosta kotikasvatuksesta" saati huumeista.

Sitten itse eskatologiaan. Ja sen sisältöön Mitä Helter Skelter merkitsee? Koko sana tuntuu varsin pahaenteiseltä, peräti erittäin pahaenteiseltä. Beatlesien lyriikoista itse termin merkitys ei juuri aukene, kyseessä kun on Beatleseille tyypillinen pop-rallatus. Mutta Manson tulkitsi lyriikoiden viittaavaan Raamatun Johanneksen Ilmestykseen eli Ilmestyskirjaan. Mansonin selittäessä tulkintaansa The Familyn jäsenille Beatlesit etsivät Jeesusta, kappale oli koodattu ilmoitus Jeesuksen tulemisesta ja hän itse oli tuo Jeesus. Manson myös määritti tulevien lopun aikojen taistelun, harmageddonin, kulun. Harmageddon oli Mansonille, taikauskoiselle rasistille, rotusota, jota hänen mukaan enteilivät kansalaisoikeustaistelu, Black Power-liike ja mustaa ylivaltaa kannattanut Nation of Islam. The Family maalasi verellä murhapaikoille mm. Mustien Pantterien (Black Panther Party for Self Defense) iskulauseita ja tunnuksia lavastaakseen nämä syyllisiksi ja käynnistääkseen rotusodan ja Helter Skelterin. The Familyn jäsen Paul Watkins kuvaili Mansonin näkemystä näistä lopun aikojen tapahtumista:

Murhat aiheuttaisivat vainoharhaisuutta valkoisten parissa: "He menevät gettoon ja ryhtyvät tappamaan mustia hulluna", mutta he tappaisivat vain valkonaaman ystäviä. "Oikea musta rotu", niin kuin Manson sen ilmaisi, olisivat mustat muslimit ja Mustat Pantterit, ja tämä isku ei edes vaikuttaisi heihin. Joukkomurhien jälkeen mustat muslimit ilmaantuisivat paikalle ja sanoisivat "katsokaa mitä olette tehneet kansalleni". Ja tämä, Watkins kertoi "jakaisi valkonaamat hippi-liberaaleihin ja patakonservatiiveihin..." Ja se olisi sota osavaltioiden välillä, veli veljeä vastaan, valkoinen tappamassa valkoisia. Ja tämän jälkeen, kun valkoiset olisivat tappaneet lähes kaikki toisensa, mustat muslimit tulisivat ja tappaisivat loput valkoiset. " Kaikki, paitsi Charlien ja The Familyn jotka olisivat piiloutuneet Kalifornian Death Valley'iin - - Tämän jälkeen, mustat alistuisivat Charlien ja Raamatun mukaan 144 000 jäseniseksi kasvaneen The Familyn orjiksi, ja Charlie hallitsisi koko maailmaa (Bugliosi & Gentry 2018, 319-320)

Katsokaamme lisää Mansonin filosofiaa, joka oli täynnä ristiriitoja. Mansonin mukaan mitään elävää ei saanut tappaa; ranchillä hän rankaisi seuraajiaan jotka tappoivat kalkkarokäärmeitä ja hämähäkkejä, astuivat ruohon päälle tai poimivat kukkia. Mutta puolestaan ihmisen tappamisessa ei ollut mitään väärää (Bugliosi & Gentry 2018, 290). Manson myös sanoi, että missään mitä maailmassa tapahtui ei ollut mitään väärään (ibid.) Manson myös korosti kaikkien The Familyn olevan täysin itsenäisiä, mutta silti täysin riippuvaisia hänen armostaan ja tahdostaan (ibid.)

Mansonilla oli myös äärimmäisen konservatiiviset näkemykset naisista; näiden ainoa tarkoitus maailmassa oli palvella miestä ja synnyttää lapsia, "kasvattaa vahva valkoinen rotu" ja naiset olivat vain kalpeita heijastumia miehistään (ibid.) Manson myös uskoi, että afro-amerikkalaisten ainoa tehtävä maan päällä oli palvella valkoisia( ibid.)

Mitä tähän nyt sanoisi? On erikoista, että näin rasistisen ja misogyynisen vision omaava Manson nostettiin vangitsemisensa jälkeen (tutkinnassa kului peräti kaksi kuukautta ennen kuin Manson ja The Family saatiin kiinni edellä mainitusta Death Valley'ista) lukuisten underground medioiden toimesta hippiliikkeen sankariksi joissa hänet julistettiin "marttyyriksi" ja "viattomaksi mieheksi"(Bugliosi & Gentry 2018, 285). Moni joutui ilmiselvästi Mansonin karismaattisuuden ansaan. Myös Mansonin elämänkerturi Emmons joutui Mansonin karismaattisuuden ansaan huolimatta siitä että hän painottaa miten kirja Manson in his own words on tehty "Mansonin myytin tuhoamiseksi" eikä Manson hyödy taloudellisesti kirjasta (Emmons 1986, 17). Emmons haluaa tarkastella Mansonia patakonservatiivisten silmälasien lävitse ja hyväksyy tämän selitykset, kuten sellaiset moraalipaniikkien vakioaiheet kuten "huono kotikasvatus" lävitse, eikä huomaa ristiriitaa: Manson tuskin olisi vastaanottanut n. 100 kiloa ihailijapostia jos ihailijoiden motiivina olisi pelkkä "huono kotikasvatus". Siteeraan Atwoodia:

Moraalinen täydellisyys ei vaikuta hyvyyteesi taiteilijana: se että onnistutko soittamaan korkean C:n ei ole kiinni siitä oletko kiltti koirille. Se, oletko hyvä vai paha, ei ole merkityksetöntä sen kannalta oletko hyvä taikuri - hyvä tekemään taikatemppuja, hyvä valmistamaan "maagista hyytelöä", luomaan illuusioita jotka saavat ihmiset vakuuttuneeksi siitä että kerrot heille totuuden - koska jos olet hyvä taikuri tässä mielessä saat kaikenlaista valtaa suhteessa yhteiskuntaan ja tällöin hyvyytesi tai pahuutesi osaltaan määrittävät mitä teet tuolla vallalla. (Atwood 2003, 113)

Voimme siis todeta, että Manson on maaginen ja karismaattinen hahmo joka käytti näitä ominaisuuksiaan väärin. Ranchilla, jolla Manson asui The Familyn kanssa vierailivat mm. Pop-yhtye Beach Boys joiden kanssa Manson teki musiikkia. Mansonilla oli siis lahjoja mm. muusikkona, joka usein soitti opetuslapsilleen kitaralla Beatlesien kappaleita. Kyvykkyydessään koota ympärilleen laaja opetuslasten joukko (Manson luonnollisesti kiisti niin Emmonsin kokoamassa kirjassa kuin kaikissa muissa yhteyksissä The Familyn olemassaolon) Manson muistuttaa Jeesusta, kuin myös karismaattisuudessaan yleensä. The Edellä Familyn entinen jäsen Dianne Lakeon kuvaillut muistelmissaan Member of The Family miten Mansonista ja kultin muista jäsenistä huokui lämpö ja välittäminen, mitä hän ei saanut oman biologisen mutta tunnekylmän perheensä parissa lainkaan (Lake 2017, 210). The Family tarjosi siis jotain jäsenilleen; ehkä hengellisyyden kaipuuta, ehkä isähahmon, ken tietää varmaksi. Ehkä lopputulemana voidaan todeta, että Mansonin ja hänen kaltaistensa toiminta tässä maailmassa olisi huomattavasti vaikeampaa, jos kykenisimme luopumaan eräästä yleisimmästä harhaluulostamme: että maailma on oikeudenmukainen. Psykologi Cordelia Fine kirjoittaa tästä seuraavasti:

Moraaliset arvostelmamme ovat vaarallisesti saastuneet siitä syvään juurtuneesta ajatuksesta jossa haluamme uskoa maailman olevan oikeudenmukainen ja reilu paikka. Tietysti me kaikki olemme kasvaneet ulos siitä sadusta, että hyveellisyys palkitaan ja paha saa palkkansa. (Maan päällä, tietysti. Monet aikuiset uskovat että oikeus toteutuu kuoleman jälkeisessä elämässä; kunnian mies kulkee helmiäisporttien lävitse riemusaatossa ja pahantekijä syntyy torakaksi). Kun näemme epäoikeudenmukaisuutta, hätkähdämme ja paheksumme. Ja silti, saatamme vääntää tuntemuksemme näitä epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan hyvin kaukaisiksi moraalisista periaatteista ja arvostelmistamme. - - Arkipäiväiset epäoikeudenmukaisuudet ovat yksinkertaisesti liikaa psyykellemme. Taistelemme mielessämme kaikin voimin sitä havaintoa vastaan että elämä on epäreilua. Kun kohtaamme epäoikeudenmukaisuuden uhrin, haluamme niin kiivaasti uskoa reiluun ja oikeudenmukaiseen maailmaan että ajattelemme epäoikeudenmukaisuuden uhrin olevan itse syypää vaikeuksiinsa, että pahoja asioita tapahtuu pahoille ihmisille. (Fine 2006, 60-61)

On aika päättää tämä essee. Finea mukaillen, emme kenties etsisi syytä Charles Mansonin ja hänen seuraajiensa motivaation kaltaisille ilmiöille, jos olisimme valmiit hyväksymään että maailma on kaikkea muuta kuin reilu ja oikeudenmukainen paikka. Mutta tuon tosiasian hyväksyttämme olemme valmiit muuttamaan sen.

Kirjallisuus

Atwood, Margaret (2003): Negotiating with the Dead. A Writer on Living. Anchor Books.

Bugliosi, Vincent ja Gentry, Curt (1974, 2018): Helter Skelter. The True Story of the Manson Murders. Arrow Books.

Emmons, Nuel (1986): Manson in his own words. Grove Press.

Gessen, Masha (2016): Brothers. The Road to American Tragedy. Riverhead Books.

Fine, Cordelia (2006): A Mind of Its Own. How Your Brain Distorts and Deceives. Norton.

Lake, Dianne ja Herman, Deborah (2017): Member of The Family: My Story of Charles Manson, Life Inside his Cult, and The Darkness That Ended The Sixties. Harper Luxe, An Imprint of Harper Collins Publishers.