David Copperfield-problematiikka ja Voltairen poleeminen omatunto
Teksti:
Harald Olausen
Kaupallisessa elokuvalevityksessä pyörii parhaillaan Dickensin David Copperfieldistä kertova elokuva, jonka luulisi maineikkaasta esiintyjäkaartinsa ansiosta olevan taattua brittidraamaa ja näyttelijäsuorituksiltaan nautittavaa laatutyötä, varsinkin kun Dickensin Copperfieldin jälkeisen menestysromaanin "Kolea talo"-televisiosarjatulkinta oli kaikkien osien summana lähes kympin arvoinen suoritus. Ja mitä vielä. Uusin David Copperfield on valitettavasti toisen luokan räpellys, pahimmillaan kuin keskinkertainen kesäteatteriesitys, joko akan kanssa tai akattomasta miehestä törmäilemässä hassunkuristen sattumusten kautta hymy turpeilla huulilla, kuin aikoinaan suomalaista kesäteattereita ja komediaelokuvia kyllästyttäneen Agapetuksen tylsääkin tylsemmissä typeryyttä ja umpimielistä asenteellisuutta uhkuneissa räpellyksissä. Järkyttävintä oli katsoa kahden loistavan LGBTQ-näyttelijän, Derek Jarmanin läheisen ystävän ja työtoverin Tilda Swintonin ilmaisun jähmettymistä naamanvääntelyksi sekä yleensä niin skarpin Ben Wishawn esittämän ahneuden arkkityypin typistyneen haalistuneeksi varjoksi siitä mustavalkopelistä ja varjojen maailmasta, missä dickensiläinen katharsis pahasta vapauttaa vastoin tahtoaan surkeuteen tuomitut ymmärtämään olevansa vapaita ja vastuullisia vain silloin, kun he ymmärtävät heidän toimintansa olevan itse aiheutettua, sielun sisäisten tekijöiden eikä ulkoisen maailman määräämä.
Dickensin David Copperfield on esimerkki uuden ajan airuesta vanhan ja rapistuvan menneen maailman keskellä, missä vanha teennäinen mahtailu ja titteleillä pelleily saa väistyä nokkeluuksien ja 1700-luvulla Englantia valloittaneen "common sensen"-ajattelun myötä ymmärryksenä elämää ohjaavana periaatteena, sillä järjen "järjettömiin" sokkeloihin voi usein hukkua Nietzschen varoittavan esimerkin tavoin. Sitä ennen renessanssiajattelijat opettivat ihmisiä tarkastelemaan asioita avoimin silmin ja tuomitsematta ensi kertaa sitten antiikin. Jumala oli useimmille heille samoin kun Platonille, enemmän idea ja ulkopuolinen näkymätön voima kuin persoonallinen, tahtova ja käskevä ihmistä kiduttava ja ohjaileva voima. Britit olivat muuta Eurooppaa edellä käytännöllisen ajattelunsa ansiosta. Ennen vuotta 1600 teoreettisia tutkimuksia Euroopassa tasapainottivat keskustelut konkreettisista, käytännöllisistä kysymyksistä, kuten täsmällisistä ehdoista, joiden vallitessa yksinvaltiaan oli moraalisesti hyväksyttävää aloittaa sota tai alamaisen surmata tyranni. Sitä vastoin vuoden 1600 jälkeen useimmat eurooppalaiset filosofit omistautuvat abstrakteille, universaaleille teorioille ja sulkivat käsittelystä kaikki konkreettiset asiat.
1700-luku valistuksen hurmaamana avasi muidenkin silmät kuin vain köyhien ja osattomien näkemään epäkohtia ja viitoitti tietä dickensiläisen paljastavan romaanin herättämiin haluihin muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää. Rohkeudesta antaa proosallinen vastaisku jähmeälle hallitsevien yläluokkien harjoittamalle tyytyväisyyspolitiikalle, missä ongelmia lakaistiin ammatikseen maton alle kurjalisto-Lontoossa, monet muutkin kuin vain Dickens, saavat kiittää yhtenä esikuvana tässä taistelussa hieman aikaisemmin toiminutta ranskalaista valistusfilosofia Voltairea, joka asui pitkään maanpaossa Englannissa ja omalla kirjailijan työllään ja liiketoimillaan tuli kuuluisaksi luoden seuraajilleen erään tärkeän yhteiskunnallisen muutoksen työkalun "poleemisen omantunnon".
Ilman Dickensin romaaneja maailma saattaisi olla toisenlainen paikka. Kuvitelkaa nyt joku tunneköyhä ja empatiakyvytön esimuoto Donald J. Trumpista noina aikoina ryöväämässä surutta tavallisten ihmisen ja köyhien taskuja lisäten valheillaan muiden kurjuutta. Juuri tämän ahneuden arkkityypin ja kapitalismin julman itsekkyyden Dickens vangitsee oivallisesti häikäilemättömän roiston sekä tunnekylmän Uriah Heepin varoittavaan ja ikävään hahmoonsa David Copperfieldissä aikana, jolloin tarvittiin enemmän kuin milloinkaan yhteistä ymmärrystä ja tajua yhteisestä hyvästä kaikkien elämää helpottavana voimana, kun Eurooppa oli selvinnyt juuri ja juuri sen ajan pahimmasta katastrofista.
Eurooppaa koetteli ranskalaisen historiantutkija Roland Mousnierin mukaan "yleinen kriisi". Vuosina 1619-1622 koettiin vakava lama. Kansainvälinen kauppa kuihtui ja työttömyys oli yleistä. Kaiken lisäksi ongelmia lisäsi ilmaston yleinen huononeminen, kun ilmekehään tuli epätavallisen paljon hiiltä. Tätä aikaa kutsuttiin ns. pikku jääkaudeksi, jolloin Thamesjoki jäätyi Lontoossa ja sen jäällä paistettiin kokonaisia härkiä. Englantia kuritti vielä kaiken lisäksi suuri ruttoepidemia vuosina 1630-1665. Lisäksi Lontoo oli alkoholistein käsissä. Kaupungin 350.000 asukkaasta katsottiin olevan rappioalkoholisteja, joista monet lapsia ja vanhuksia, peräti 150.000. Juoppoja kuoli kaduille. Iljettävät räkälät mainostivat: puolella pencyllä kunnon kännit. Koko pencellä perskännit. Perusviina oli gini. Jos lukee "The New Cambridge Modern History" osa IV, joka kattaa 1500-luvun lopun ja koko 1600-luvun alun, huomaa dickensiläisen helvetin syntyneen juuri noihin aikoihin.
Uusin tulkinta valkokankaalla dickensiläisyydestä ei ole todellakaan kohteelleen imarteleva, vaikka tarkoitus on ollut todennäköisesti nostaa mielikuvituksellisen leikittelyn siivin David Copperfield-tematiikka uudenlaisen luupin alle heijastamaan värisävyjä, joita ennen ei ole joko uskallettu tai osattu nähdä tässä klassisessa Dickensin luomassa kirjallisuuden arkkityypissä. Mutta näköalaton aikamme ja kaiken viihteellistyminen ja sanottavan typistäminen tekstaritasolle puolustaa näkökulmaa, kun ajatelleen elokuvan kilpailevan lyhyttä ja viihteellistä tulkintaa rakastavien huomiosta. Ehkä siksi ohjaaja on ottanut tyylilajikseen Chaplinin sata vuotta sitten kehittämän komediallisen splastickin päivittäen sen jakaantuneen minän ja todellisuuden spektrin heijastumiksi tapahtumaan simultaanisesti meissä ja tässä hetkessä yhtä sekavan huumehörhöisesti kuin aikoinaan yhtä epämiellyttävän katsomisjäljen takaraivoon jättänyt Johnny Deppin tähdittämä (on tästä tyypistä puhuttaessa väärä termi mutta menkööt nyt) "Pelko ja inho Hollywoodissa", josta Hesariin 2.10.1998 elokuvan arvostellut Pentti Avola kysyi, oliko elokuva hurja egotrippi vai uuvuttavaa sekoilua? Minusta se oli molempia samoin kuin nyt elokuvateattereissa oleva "David Copperfieldin elämä ja teot - The Personal History of David Copperfield" (Iso-Britannia 2020; ohjaus Armando Iannucci. Pääosissa: Dev Patel, Tilda Swinton, Hugh Laurie, Peter Capaldi, Ben Whishaw.
Ohjaajan tarkoituksena on ollut kaiketi esittää kahden maailman ja kahden tavan esittää tosi totena ja valhe valheena-problematiikan välinen ristiriita heittämällä totisen toden läskiksi alleviivaamalla ihmisten teennäisyyttä ja hölmöyttä maailmassa, missä mikään päälaelleen käännetty todistus olevaisesta ei voisi olla hullummin kuin se oikeasti on. Ei kai ole sattumaa, että elokuvan pääosaa esittää Yan Martellin "Piin elämä" (Tammi 2007)-kirjasta tehdyn mainion elokuvan pääosanesittäjä. Kirja on jälkikommentti Dickensin Copperfieldissä aloittamalle totuuden ja mielikuvituksen pohdinnalle - siis varsinainen eksistenssikirja - lajissaan, esittäen kaiken irvailun ja kaksoismerkityksellisen alleviivaamisen ohessa viitteenomaisen roistoyhteiskunnan alimpien rappusten natinan kysymällä: voiko kaikki olla silti kuin on tai se mistä olemme jääneet paitsi olevainen vain tässä ja nyt? Entä onko meillä muuta? Onko elämä valmiiksi annettu ja yhtä nopeasti poisotettu? Tai pitääkö kaiken olevaisen olla ikuista? Voiko mikään syntyä tyhjästä? Voiko sellainen mitä ei ole, muuttua toiseksi? Oliko maailmamme tarkoituksellisesti tasapainon vuoksi täynnä vastakkaisuuksia? Oliko sekä hyvällä että pahalla välttämätön paikkansa todellisuudessa? Tai entä jos vastakohtaisuuksien välillä ei olisi jatkuvaa kamppailua, olisiko maailma enää maailma vai lakkaisiko se kokonaan olemasta?