David Copperfieldin älyttömyyksien kutkuttava kitka

Teksti Harald Olausen

"Moderni ja komediallinen sovitus Charles Dickensin klassikosta, jossa hyväsydäminen nuori mies etsii perhettä, rakkautta ja asemaa viktoriaanisessa Englannissa. Tiellään kirjailijaksi hän kohtaa hyvyyttä ja ystävyyttä, mutta myös ahneutta, julmuutta ja köyhyyttä. Pääosissa: Dev Patel, Hugh Laurie, Tilda Swinton, Peter Capaldi, Rosalind Eleazar ja Ben Whishaw. Ohjaus: Armando Iannucci."-Yle Areena.

Charles Dickensin rakastetusta klassikosta, David Copperfiedistä ei ole koskaan tehty näin imelää, yllätyksetöntä ja ärsyttävää elokuvaversiota, kuin edellä mainittu elokuva tähtinään joukko brittinäyttelijöiden kärkikastia. Mutta mikä tärkeintä: koko roska on tehty tarkoituksellisesti Wili Wonkan suklaatehtaan tyyliseksi hyvyyden ja pahuuden pyhäkoulupäivien karuselliksi. Siitä huolimatta elokuva kannattaa katsoa, sillä siinä on sanomaa ja hurttia huumoria sekä tämän päivän verisille hurtille nauramista.

Kyllä britit osaavat ja senkin osaavasti. Näin olisi voinut sanoa - mistä tiedämme sanoiko - osuvasti vain kunnon britti, Oscar Wilden tyyppinen herrasmieskeikari, jolle on äidinmaidosta imetetty terveen epäilyn, purevan satiirin ja sanomisen sekä tekemisen välinen se ELÄKÖÖN" hyvin ristiriita, josta syntyy kasapäin sekavuutta, hulluja sanamuunnoksia, tahallisia sekaannuksia ja elämän älyttömyyksien kutkuttava kitka sekä täysin pimeetä "hämärää".

Se on se mahdottomuuden voima ja yllätysten aava meri, joka tätä maailmaa pyörittää, vie mukanaan, ja aina lopulta ampuu aivoihimme kuolettavan unohduksen unen kellon tikittäessä kuolemaa vastoin halujamme ja toiveitamme. Kaikki tämä on mahdollista, koska maailmassa on kolmenlaisia oivalluksia. Ensiksikin on Shakespearen nerokkuus pistää lyttänäksi kaikki, ja littanaksi kokonainen sanoihin perustuva maailma, kuin kostoksi italialaiselle kaksinaamaisuudelle ja tyhjille merkityksille.

Sitten on Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Porfiri Petrovits mutisemassa ja astelemassa edestakaisin pöydän luona, ihan kuin ei olisi lainkaan tiennyt mitä tehdä. Eikä varmasti tiennytkään (mutta me tiedämme ainakin jotain aavistuksia tästä päättämättömyydestä). Sen me myös tiedämme, ettei maailma ole valmis vaan keitosmainen kaaos, jonka jokainen joudumme kulauttamaan kurkustamme alas, tahdoimme sitä tai emme, vältellen miten vain osaamme Raskolnikovin epäluuloista katsetta.

Ja kolmanneksi on olemassa tyhjyys eikä juuri mitään muuta, vaikka teeskentelemme sen olevan muuta, ja yritämme täyttää tyhjyyttä liiallisella hössöttämisellä ja mukatekemisellä. Sen, jos minkä, David Copperfield huomaa jo heti elämänsä alun kovissa kierroksissa ja muistaa lopun ikäänsä niiden ikävyyksien nimet, joita hänellä oli kiusanaan, kun rikkaruohoja ei valvottu riittävän hyvin. Kas kun omaisuus on varkautta, kerääntynyttä ja epäoikeudenmukaista sellaista, ja toisilta pois. Sen tiesi jo Karl Marx.

Juuri tästä syntyvää satiiria me saamme seurata nyt, joka tosin tyylillisesti on kuin Jokeri-hahmon naamalle jähmettynyt nauru, mikä ei ole tarkasti katsottuna naurua lainkaan, vaan kuoleman jähmettämä rigoris mortis-olemuksemme sen tosiasian edessä, että emme voi mitään kohtalollemme, mikä päättyy kaikilla yhtä julmasti, ja kun millään ei ole enää mitään väliä - edes sillä. Copperfield kerää kokemuksia ja pukee ne sanoiksi, kuin muistutuksiksi jälkipolville muistoista. Kieli on virkeää, elähdyttävää!

Mutta tässä harmittomassa ja kauniissa elokuvassa hyväntahtoinen satuilu menee yli äyräittensä, ja kelpaa vain ikäväksi muistutukseksi siitä hyväntahtoisuuden maailmasta, jota ei ole, eikä koskaan tule, ihan kuin Brechtin Setsuanin hyvässä ihmisessä. Ainoa hahmo, joka on todellinen paha, on Ben Wishawin näyttelemä iilimatomainen ankeuttajavampyyri, joka melkein onnistuu matelullaan ja mielistelyllään sekä luontaisella kavaluudellaan imeä uhrinsa tyhjiksi vieden heiltä lähes kaiken.

https://en.wikipedia.org/wiki/David_Copperfield