Demarit ovat puhuneet vaalivoitto mielessä!
Teksti Harald Olausen
"Puoluekokous on tärkeä paikka määrittää yhdessä SDP:n suuntaa ja sitä, millaiseksi tulevaisuutemme rakentuu. Puoluekokouksessa päätetään poliittisesta ohjelmasta, käsitellään kokoukselle tehdyt aloitteet ja päätetään puolueen kaikkien järjestötasojen säännöistä sekä tehdään henkilövalintoja. Jokaisella jäsenellä ja järjestöllä on mahdollisuus vaikuttaa puoluekokouksen päätöksiin eri tavoin: osallistumalla keskusteluun, tekemällä muutosesityksiä ja jättämällä aloitteita."-www.sdp.fi. SDP:n tekopyhyyden ja laskelmoitavuuden paljasti Tampereella puoluekokouksen puheenjohtajan puheenvuoro.
SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtmanin kosiskeleva puhe muslimeihin vakuuttamalla demareiden ajavan kahden valtion mallia (ja tukevan palestiinalaisia) ja tukevan Palestiinan perustamista. SDP:lle muslimitaustaiset (somalit, irakilaiset, afgaanit ja Lähi-Idän arabimaat) äänestäjät ovat tärkeä tukiryhmä. Monissa valtuustoissa ympäri Suomea istuu 1-3 ulkomaalaistaustaista SDP:n riveissä harjoittelemassa mahdollista kansanedustajuutta, vastavoimaan koko ajan kirineet suomalaisen Suomen persut. Mutta jotain on muuttunut radikaalisti. Enää keskivertopuoluekokousedustaja ei ole viiskymppinen plösö ay-mies vaan nainen.
Demarin sielunelämä on dikotominen. Se on jakautunut aatteelliseen ja käytännölliseen demariin yhdessä demarissa, ja on voimaltaan ja tavoiltaan kuin Jekyll&Hyde - erilainen yöllä kuin päivällä. Omiensa joukossa työväenlaulujen ja lasillisen talon halpaa punaviiniä jälkeen, demari muuttuu aatteelliseksi köyhän ystäväksi. Mutta kun vaaliyön krapula hellittää ja voitto taskussa, se toinen puoli sanoo tannerilaisesti, ettei mihinkään ole nytkään varaa. Varmistaakseen, että omat hyväksyvät tämän "tosiasian", he menevät porvarien kanssa samaan hallitukseen, joita he sitten syyttävät "suunnitelmien valumisesta hiekkkaan".
Huolimatta siitä että demarit ovat vaaleanpunaisia, hajuttomia ja värittömiä kokoustelijoita, jotka ovet mielistyneet byrokratiaan ja puhumaan kauniita sanoja tekemisen sijaan, heille on nyt tilausta maan laittamisessa kuntoon ja takaisin raiteilleen. Ehkä demarit ovat tarpeellisia vastavoimia tälle kovalle ja säälimättömälle ajalle, missä ihmisiltä on viety toivokin. Tampereen puoluekokous oli kunnon vaalishow amerikkalaiseen tapaan. Taitavasti laaditut puheet, lyhyet ruotsinnokset. menevä musiikki ja puheenjohtajaksi jatkokaudelle yksimielisesti valittu Lindtman riehui kuin kukko tunkiolla suurenkin poptähden (Käärijä) tapaan.
Lindtmanin puhe oli hyvä ja oikea myyntipuhe sekä gallupsuosikin osuvaa vakuuttelua puolueensa hyvistä aikeista ja niiden yhteiskuntaa dynaamiseksi muuttavista voimista. Tätä kansa tarvitsee eikä suolaa haavoihinsa, kuten oikeistohallitus on tehnyt viimeisten kolmen ja puolen vuoden ajan koko ajan hirttosilmukkaa tavallisen ihmisen kurkulla kiristäen. Näin demarit ajattelevat. Muutostana oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta he tarjoavat mittavalla uudistusohjelmallaan äänestäjille. Mutta onko se riittävää ja uudistava onkin jo eri asia, SDP:n politiikka kun ei vaikuta ihan uudelta. Sen talouspoliittinen osakin on kuin tilkkutäkki.
SDP:ssa oikeistolaisen kokoomusmyönteisen linjan lopullinen voitto vaalikamppailua varten sinetöitiin Tampereen puoluekokouksessa. SDP on nyt valmis astumaan kokoomuksen kanssa hallitukseen "leikkaamaan oikeudenmukaisesti". Antti Rinteen johtamassa vaalikamppailussa puheenjohtaja istui bussin ratissa matkustajien astuessa sisään. Puheenjohtaja hymyili imelästi ja sanoi kutsuvasti selkosuomella: Meillä on sama suunta! Mutta sitä ei kerrottu, että se suunta oli vahvasti alaspäin ja demareiden johdolla lippujen hinnat nousseet. Juuri siksi tarvitaan kriittisyyttä puolueiden sisällä, varoitukseksi vaaroista.
Keskinäiset riidat ovat aina olleet SDP:n suurin ongelma, ja kostautunut väärinä ja turhina liikkeinä, jotka vain vahvistavat vastustajien voimaa ja vievät puolueelta hallitusvallan. SDP:ta tarvitaan aina oikeistohallituksen jälkeen palauttamaan tavallisten ihmisten usko oikeudenmukaisuuteen, vaikka se maksaakin veronmaksajille paljon, ja on viedä koko maan konkurssiin, aina SDP:n aina yhtä lämpimästi hellimän, Pyhän Byrokratian järjettömässä paisuttelussa. Kukaan ei Tampereella uskaltanut puhua tästä. Tai että oikeistohallitus on tehnyt hyvää työtä aloittaessaan byrokratian riisumistalkoot. Mutta millaista on luvassa?
Tarvitaanko sosiaalidemokraatteja, ja jos niin, niin mihin? Puolue on aina katsonut menneisyyteen ja jämähtänyt siihen vanhojen oppien toistamisella erityisesti taloudessa. Keynesiläinen kulutusta nostava politiikka (lainarahalla) tuntuu olevan vuosikymmenestä vuosikymmeneen demareiden hokema mantra, jota tarjoillaan äänestäjille, kuten Tampereen puoluekokouksessa puheenjohtaja Antti Lindtmanin avauspuheessa vanhan pohjalta suuntana huominen. Uutta oli Väinö Tannerin tiukan talouslinjan nostaminen Lindtmanin puheessa keskiöön. Tannerkin halusi säästää valtion menoista ja leikata.
Puoluesihteeri Mikkel Näkkäläjärvi puhui piirun verran enemmin perinteistä demariretoriikkaa, ja paalutti puoluekokouksessa SDP:n perinteiseen edistys- ja tasa-arvolinjaan. "Sosialidemokraattien matka alkoi alistettujen liikkeenä. Reilu tasa-arvoinen Suomi on SDP:n tavoite", Näkkäläjärvi muistutti. Hallituksen talouspoliittinen vastuuttomuus on puoluesihteerin mukaan jopa edesvastuutonta. Oikeistohallitus on vieraantunut vaarallisesti tavallisen ihmisen elämästä. SDP:n uudistusohjelman tärkein tavoite on palauttaa luottamus politiikkaan ja oikeudenmukaisuuteen. Siihen ohjelma pyrkii. Korjaamaan tehdyt vahingot.
Ehkä ajatus demarivetoisesta hallituksesta ei välttämättä ole paha. Demokratiassa vuorottelevat vastakkaiset voimat ja hyvä niin. Maata rakennetaan aina vuorovedoin vastakkaisiin suuntiin. Oikeisto purkaa vasemmiston hyvinvointiyhteiskunnaksi kutsumaa veroyhteiskuntaa, jota vasemmiston vahtivuorolla on lihotettu köyhien (veroeuroilla elävien) nostamiseksi ylös kurjuudesta (suomalainen köyhyys on alle 1400 euroa tienaavissa) progression avulla. Oikeistohallitus on ollut toista mieltä ja vienyt marjatkin metsästä rikkaille äänestäjilleen. Se on osoittautunut nyt paalupaikan tarjoamista demareiden ralliautolle.
Puolueella on kuitenkin muutama ongelma sisäisissä riidoissa ja taisteluissa. Yksi pahimpia on eduskuntaryhmän johtaja Tytti Tuppuraisen vaikea persoonallisuus ja puheenjohtaja Antti Lindtmanin diktatoriset otteet. Ainoa rikka rokassa, puoluejohdon kovin arvostelija, III varapuheenjohtaja Matias Mäkynen tajusi siirtyä jo ennen kuin olisi tiputettu kengänkuvio takalistossa syrjään. Mutta SDP:lla on punainen sielu, joka peilautuu puoluekokousedustajien puheista. Mikä oli ilahduttavaa: entinen vahvasti ukkoutunut puolue oli nuorentunut ja naisistunut kovasti entisestä. Ay-liikkeellä on yhä enemmistö puoluekokousedustajista.
Mutta mitä kävi ennakkosuosikki Nina Malmille, jolle oli povattu ykkösvarapuheenjohtan paikkaa näpäytyksenä "marinilaisille"? Malm oli lavalla seistessään pettynyt ja huolissaan asemastaan kahden valovoimaisen ja hymyilevän varapuheenjohtajan, Nasima Razmyerin ja Pinja Perholehdon välissä. Turhaanko Malm oli käyttänyt paljon oikeudenmukaisuuteen liittyviä puheenvuoroja? Hän kerää kyllä ääniä, ja häntä pidetään tärkeänä seinäruusuna imagomielessä puolueelle sekä myös kovana nyrkkinä työnantajiin ja työläisäänestäjiin päin. Mutta mutta, ei hän pärjää puheissaan selvästikään muille varapuheenjohtajille.
Ay-liikkeen edustajista suurin osa oli kovina järjestögangstereina tunnettuja ns. heinäluomalaisia, jotka yrittävät saada asiat vastaamaan omia mielipiteitään muista välittämättä - se "maan suurimman kansanliikkeen" demkoratianäkemyksestä. Myös Tytti Tuppuraisen rooli puoluekokouksessa ihmetyttää. Tuppurainen nousi lopuksi valitun puoluejohdon mukana lavalle vaikkei niin olisi saanut tapahtua. Tuppurainen näytti kenelle valta kuului ja kuka on sekä Lindtmanin läheisin työtoveri että mahdollinen seuraaja. Se on sama härski temppu, mitä Kari kuvasi 1956 pilapiirroksessaan, kun Kekkosen auto kiilasi ohi Paasikiven.
Yksi asia on varma: sisältä demari ei muutu. Kyllä demarit ovat sitten tyhmiä niin Suomessa kuin briteissäkin sahatessaan oksaa millä istuvat. Briteissä on ollut koko vuoden kestävä kissa ja hiirileikki demaripääministerin luottamuksesta oman puolueensa kansanedustajien kanssa. Suomessa demareiden pääministeriehdokas on paljastunut tiukkapipoiseksi tolloksi, joka ei juuri muiden ajatuksista tai tunteista välitä. Puolueen talouspoliittinen äänitorvi, Joonas Räsänen, jäi kiinni rattijuoppoudesta ja luopui jo muista tehtävistään paitsi kansanedustajuudestaan. SDP:n sisällä kiehuu yli äyräitten, ja taisto on erityisen rajua ja kovaa.
Marinilainen vasemmisto, mikä muodostuu enää vain muutamasta kansanedustajasta, ovat Elisa Gebhard, Matias Mäkynen, Nazima Razmayer sekä muutama muu (ja tietenkin kaikkien ärripurrien ja eri mieltä olevien äiti, Krista Kiuru) on jo näyttänyt kykynsä sekä rajalaki- että velkajarrukysymyksen edessä asettamalla pirullisia esteitä Antti Lindtmanin kuningastiellä johdattaa demarit vaalien jälkeen vanhaan kuvioon yhteistyöhön kokoomuksen kanssa (lue: EK ja SAK). SAK on sanellut selvästi SAK-taustaisten puheenjohtajansa ja puoluesihteerinsä toimesta työelämän uudistamistavoitteet SAK:n halujen mukaisesti.
SDP lupaa puuttua vihdoinkin alipalkkaamiseen ja työelämäsyrjintään. SDP ei tule hyväksymään työelämää, jossa ihmisen arki muuttuu perusteettomaksi pätkätyöksi. Demarit ovat vahva sosiaalipolitiikan ja työelämän puolue, joka pyrkii vahvistamaan yhdenvertaisuutta. Onko siihen uskominen? Ainakin 60- ja 70-luvuilla SDP:n johdolla kepun vastustuksesta huolimatta yhteiskunta uudistettiin. Väärässä eivät ole vasemmistolaiset vaan lopulta puolueen johto, sillä eripura jatkuu ja saattaa johtaa taas vahingolliseen puoluehajaannukseen, se olisi sääli, sillä demareita tarvitaan oikeistohullutusten jarruna ja vastavoimana.
Mutta näinkö demarit ovat jo nuolaisseet ennen kuin tipahti, ja pilaamassa omia asemiaan taistelussa äänestäjistä, vai välittäkö leikkauksiin ja nuukailuun kyllästyneet kansalaiset erityisesti sote-asioissa tällaisista pikkuseikoista, ja haluavat silti nämä ilmiselvät tomppelit kansakunnan kaapin päälle muuttamaan suuntaan, kuten he itse sanovat, oikeudenmukaisemmaksi? Ilmeisesti hyvä vitsi! Puheet kokouksessa vierivät laidasta laitaan ja poliittisen asiakirjan käsittely kesti iltamyöhään asti. Puhujina nähtiin myös entisen ajan suuruuksia 80- ja 90-luvuilta, kuten Arja Alho, Jouni Backman, Jukka Gustavsson sekä Ilkka Taipale.
Mutta vanha loisto oli poissa ja puheet puisevia ja vanhan toistoa kuin rikkinäisestä grammarista kuultuna. Puoluekokous Tampereella osoitti, että kansanedustaja "Kuka Pia Hiltusen" kiusaamisesta kiinni jääneelle Tytti Tuppuraiselle saattaa käydä kalpaten, jos hauskuttelun taidon ja puhelahjansa Tampereella näyttäneet kaksi nuorehkoa miestä nimitetään alkusyksystä Oulun demareiden eduskuntavaaliehdokkaiksi. Eduskunnasta tipahtavan Tuppuraisen kohtaloksi tulisi silloin jämähtää paikallispolitiikoksi Oulun valtuustoon tappelemaan kepulaisten kanssa hampaat irvessä kadunnimistä ja liikennemerkeistä.