Kymmenen uutta kotimaista romaania – sarja kirja-arviointeja 3. Romaani Vappu Kannas, Kirjeitä Japaniin. Romaani. Kustantamo S&S, 2021, 248 s.

24.06.2021

Teksti professori Timo Airaksinen

Kovin arvoituksellista ystävyyttä

Itse olen yleensä kovasti toivonut kuvaani omien kirjojeni kansipaperille painettuna, mutta nyt totean moisen narsistisen halun vaaralliseksi. Nimittäin, se miltä tekijä kuvassa näyttää, ohjaa lukijaa lukemaan tietyllä tavalla. Kirjailijan kuva vaatii lukemaan tavalla, johon kasvot ja ilme antavat vihjeen - ei aina, mutta mahdollisesti. Ja juuri tässä mahdollisuudessa piilee vaara, varsinkin jos kerronta on minämuotoista. On vaikea pitää mielessä kirjoittajan ja kirjoitetun välistä kuilua. Sen täytyy olla ylittämätön, jos kerran tekstin pitäisi käydä romaanista.

Havahduin tähän ajatukseen, kun erehdyin katsomaan kirjailijan valokuvaa takaliepeestä: kyräilevän epäluuloinen katse luotuna sivusilmin kameraan. Olin lukenut kirjaa jo aika matkan, joten valokuva iski hyvin ja kovaa: kertooko tämä ihminen todella näin paljon itsestään. Ei kai sentään? Mutta kirjan tunnelma ja kuvan katse sopivat pelottavan hyvin yhteen, ei voi mitään.

Vääristynyt kuva ystävyydestä vai kuva vääristyneestä ystävyydestä?1 Ken tähän kysymykseen oikein vastaa, on ratkaissut Vappu Kannaksen arvoituksen, tarkoitan siis Vappu Kannaksen esittämän arvoituksen. En sentään mene tuon kuva-analyysin perusteelle niin pitkälle, että olettaisin jonkun kykenevän ratkaisemaan Kannaksen arvoitusta.

Tässä romaanissa on jotakin todella outoa - vääristynyttä -, melkein pelottavaa. Mistä on kysymys, tai herää kysymys, mistä olikaan kysymys? Koko romaani, kaksi ja puolisataa painosivua, käsittelee yhtä ainoaa kysymystä siihen kuitenkaan vastaamatta, tarjoamatta edes yhtä puolinaista vastausta: "Oikeastaan, mistä alkoi ystävyyden päättyminen?" Mistä päättyminen alkaa, on varmasti aivan tietoinen semanttinen moka, virhe, joka korostaa kysymyksen syvyyttä ja voimaa. Nimittäin, mikä päättyy, se päättyy, eikä päättymisen alkamisesta ja loppumisesta ole puhuminen. Kunkin ihmisen elämä päättyy aikanaan; alkaako elämän päättyminen syntymästä vai syöpädiagnoosista? Siihen kun vastaa, saa heti Finlandia palkinnon, tai ehkä on paras kysyä tähtitieteilijöiltä, ja nimenomaan Esko Valtaojalta. Papin perhanat, kun eivät enää vastaile kysymyksiimme.

Ei vastaa päähenkilö omaan kysymykseensä: lukija ei saa koskaan tietää mitä tapahtui ja mikä tappoi niin syvän ystävyyden. Herakleitos sanoo, että ihmisen mieli on niin syvä, ettei kukaan pääse sen tutkimuksessa pohjaan saakka, ja tässä sama koskee ystävyyttä ja erityisesti sen kuihtumista pois. Lukija lukee ja lukee, kertoja vääntää yhtä ja samaa loputonta jeremiadiaan. Viimeinen melodramaattinen virke lienee sitten toivoa täynnä: "Jättäisinkö sinut sinne, kaikuvaan rakennukseen vuorten keskellä. Olisiko se hyvä paikka jättää sinut." Käykö todella niin onnellisesti, että kertoja pääsee eroon ystävänsä muistosta, jota on tähän saakka märehtinyt? Sydämestäni toivon niin, olisi jo aika.

Kertojalla on kaksi eri ystävää, eikä tämän kirjan hahmottamaan maailmaan muuta sitten mahdukaan: Paras Ystävä ja ystävä, joista viimeksi mainittu nousee päärooliin Parhaan Ystävän jäädessä vain ystävyyden haamuksi (mutta miksi ihmeessä Isot Alkukirjaimet?) Ei ystäväkään ole oikeasti henkilö verta ja lihaa, vaan haamu hänkin, vaikkakin jonkinlainen yli- ja päähaamu. Tämä kirja siis käsittelee ainoastaan ja vain kertojan kaipuuta takaisin ystävän luo - aika suppea teema, josta on vaikea kokata kokonaista romaania.

Kirjailija on akateeminen kirjallisuuden tutkija ja kääntäjä, filosofian tohtori (tämä arvonimi ei tarkoita juuri filosofiaan perehtynyttä henkilöä). Akateeminen kirjoittajuus tuppaa näkymään tekstissä: asiallista jälkeä silloinkin, kun tunteet riehuvat. Hänellä on kuitenkin hallussaan nippu eteviä teorioita, ehkä tätä romaania pitäisi lukea viitaten johonkin teoreettiseen rakenteeseen tai ideaan? Yritetään, koska muutakaan en tähän hätään keksi. Jotakin kättä pidempää lukija kaipaa, saadakseen otteen tähän tekstimassaan, eikä romaanin lukeminen muuten tahdo onnistua. Tietysti romaanin teoreettinen lukeminen on aina jotenkin kuin yhtä tyhjän kanssa, akateemisen tutkimuksen hajuista soopaa. Parempi sekin on kuin ei mitään.

Kirjailija tarjoaa tulkinta-avaimen yhdessä monista erilliselle sivulle sijoitetuista kursiivilla painetuista lainauksista: "Aina kahtena. Mikä tarkoittaa sitä, että kaikki mikä meille tapahtuu, tapahtuu kaksi kertaa. Mikä taas tekee meistä aina kahtiajakautuneita olentoja." Tässä se on, tulkinta-avain: kertojan ystävä on kertojan toinen puoli, joten hän kirjoittaa kirjeensä itselleen itseään kuvaillen. Ystävä on kaunis ja vaikuttava persoona, kertoja lyhyenläntä maalainen sivustakatsoja - ja juuri tämä oman persoonan syvällekäyvä jakautuminen piinaa kertojaa. Jos hän jotenkin pystyisi irtautumaan kauniista varjostaan, hänelläkin voisi olla ihan oma elämä. Kirjan klaustrofobisuus avautuisi avaraan maailmaan kuin kukka kevään tullessa. Kertojalle olisi vaihteeksi muutakin kertomusta kuin ystävänsä. Siitä olisi niin mukava lukea.

Kirjailija tarjoaa myös toista paradigmaa, vaikka vetää tämän tulkinta-avaimen pois kehittelemättä sitä sen enempää, nimittäin Doppelgänger -teemaa. Kertoja näkee jossakin tilaisuudessa Vappuaattona ystävän kaksoisolennon, siis henkilön, joka on kuin hän, kauhistuu ja peljästyy aivan järjettömästi, melkein kuoliaaksi ja toteaa: "Kuinka vihaan ja pelkään häntä silloinkin, kun hän ei ole paikalla." Doppelgänger on vaikea käsite, jota en edes yritä avata tässä, mutta jotakin pahaa ja kauhistuttavaa se merkitsee.

Tässä teemaa on käsitelty oikein ovelasti: kaksoisolento on nyt ystävän, ei kertojan, Doppelgänger ja silti jotakin niin pelottavaa, että kertoja tajuaa vihaavansa ystäväänsä. Kyseessä on siis viha-rakkaus-suhde, joka on kyllä aika banaali lopputulos, valitan. Kertoja vihaa itseään ja elää elämäänsä ikionnettomana omaa toista, parempaa puoltaan edustavan mielikuvitusolennon kanssa. En sano, etteikö rakasta ystävää olisi olemassa. Sanon vain, ettei juuri sitä ihmistä, jota kaikki tämä teksti koskee, ole olemassa. Olemassa oleva ihminen saattaa olla myös kuvittelun kohde ja kuviteltu persoona. Me kuvittelemme henkilön, joka on olemassa joksikin jota ei ole. Kertojan kohdalla tämä kuviteltu ihminen on hänen oma parempi minänsä, nyt jo ikuisesti menetetty. Tragedia on valmis.

Tämä romaani muuttuu lukukelpoisesti, kun sen lukee tällaisen teorian läpi. Valitettavasti vain harva lukija haluaa tällaista akateemista lukutapaa, eikä sitä ole oikein olettaa lukijalta. Romaani pitää vain lukea, ei tulkita. Mitä jää silloin lukijan käteen? Jaksaako lukea kirjan loppuun? Löytääkö siitä vertailukohdan omaan elämäänsä? Minulla on vaikeuksia, mutta minä olenkin vain umpihetero vanha mies, jolla on kavereita, ei ystäviä. Ja kaveri, hyväkin kaveri, on vain kaveri. Naisilla on ystäviä ja joillakin myös kavereita, mutta siis myös oikeita rakkaita ystäviä. Siksi luetin tätä kirjaa vaimolleni Hetalle, joka lukee sellaiset melkein sata romaania hyvänä vuotena. Hän ei tunnistanut eikä tunnistanut kertojan tunteita ja tuntemuksia omikseen, vaikka tiedän hänellä olevan rakkaita ystäviä, niitä, joita minulle ei voi olla. Ehkä rakas ystävä on aina myös oman minän toinen puoli. Jos Vappu Kannas todistaa tämän väitteen todeksi, hän on etevä psykologi.