Dimitri Qvintus potkaistiin ulos myös Helsingin ortodoksien neuvostosta

Teksti:

Harald Olausen

Valehtelu, valheellisuus, teeskentely ja teennäisyys ovat yksi ikävimmistä piirteistä kristityillä ja aivan erityisesti ortodokseilla sekä jesuiittamoraalilla varustetut typeryyttä hyväkseen käyttävät opportunistiset priskilliolaiset. Se, mitä nimitämme totuudeksi, on Nietzschen mukaan järjestelmä kuolleita metaforia ja antropomorfismeja, illuusioita, joiden on unohdettu olevan illuusioita. Toden puhuminen oli Nietzschelle itse asiassa valehtelemista yhteisesti hyväksytyn tavan mukaan. Nietzschen mukaan jumalan kuoleman seuraukset sekä juurtuminen yleiseen mielipiteeseen ovat vasta alkamaisillaan. Jumalan kuolema kuvaa modernin kulttuurin tilannetta, jossa tiedollisten ja moraalisten arvostelmien oikeutusta ei ole enää perusteltua johtaa tuonpuoleisesta, kristillis-platonisen perinteen vaalimasta tosiolevaisesta. Tietoisuus ja järki ovat luonnonhistorian tuottamia elimellisiä kykyjä, jotka ovat kehittyneet ihmiselle lajityypillisestä tarpeesta vuorovaikutukseen ja viestimiseen. Pyrittäessä saamaan objektiivista tietoa transsendenteista ilmiöistä - jumalasta, platonisista ideoista tai kantilaisesta oliosta sinänsä - ylitetään järjen käyttöalan rajat. 1600-luvulla filosofi Rene Descartes ensimmäisenä havahtui miettimään, mitä jos ajatteluamme johdattelee epäilyjeni kaikkivoipa ja petollinen paholainen, ja juuri siksi logiikan säännöt johtavat meidät pois itse pääasiasta harhaan näpertelemään toissijaisten kysymysten parissa. Silloin pitäisi myös nykyihmisen kysyä itseltään myös, onko mikään niin itsestään selvää, ettei sitä voisi kyseenalaistaa? Ja vastata rehellisesti: oma valhe tai sen johdannaisena Descartesin esiin manaama paholainen, mikä ei vain istu sopivan tilaisuuden tullen olkapäälläni kuiskuttelemassa korvaani, mikä on helpoin tie, vaan paholainen asuu syvällä sisälläni ja on kuin kotonaan, niin kuin onkin, syvällä mielensyövereissä, sillä ihminen ei ollut Platonin mukaan joko hyvä tai paha, vaan jotain siltä väliltä. Oliko jumala tai mielissämme kuviteltu jumala sittenkin paholainen? Valhe sai minut epäilemään jumalaa ja aloin tosissani pelätä, sillä jos paholainen oli paha, hän ei valehtele silloin aina, vaan valehtelee ovekasti silloin tällöin hämätäkseen ihmistä, johtaakseen tämän harhaan, pannakseen uskomaan valhetta totuuden asemesta.

Siihen paholaisella oli monia mahdollisuuksia. Yksi parhaista oli sekoittaa tosi ja valhe, välillä valehdella, välillä puhua totta. Mutta vielä ovelampaa oli valehdella pappien tapaan viisaasti, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Ovela valehtelija oli näet epäilemättä se, joka osasi antaa itsestään vaikutelman todenpuhujana. Valhe oli silloin tuhoisin, kun sen esitti joku auktoriteetti, joka vetosi vielä korkeampaan auktoriteettiin, ja kun se otettiin sen jälkeen automaattisesti totena. Ja jos tällainen ilkeänovela yliolento oli todella olemassa, ja tahtoi tehdä ihmiselle pahaa rikkomalla hyvän jumalan suunnitelmat, silloin hänen parhain strategiansa ihmisten pettämiseksi oli se, että hän kätki muilta visusti identiteettinsä ja omat aikeensa, naamioituen jumalaksi tai jumalan tahdon täyttäjäksi, sillä paholaisen logiikan kannalta olennaista oli hänen kykynsä muuttaa muotoa, tarkastella itseään kauempaa, kritisoida itseään ja olla itseään vastaan. Kristinusko vaikutti olevan jokaiselle ihmiselle ja eri suuntaukselle työkalu väittää jotain maailmasta, mikä ei ollut totta yleisesti, vaan väittäjän oman yksityisen minän näkökulmasta. Jumala-uskon sijasta raamattu-uskoiset kristityt eivät huomanneet uskovansa juuri siihen paholaiseen, josta Raamattu varoitti, koska se oli vaarallista, sillä jumalan vihollisena paholainen osasi hyvin, ellei erinomaisesti, temput miten muita syyttäen voi tunkeutua jokaiseen oppiin ja kääntää filosofiat voitokseen. Ja jos hän voi olla kaikkialla, ei voi uskoa mihinkään ja olla mistään varma. Tällainen ihmisen ja oikean uskon vihollinen numero yksi: paholainen, esiintyy kaikissa opeissa, uskonnoissa ja teologioissa niin kuin vastaväitteitä synnyttävä kielto. Mutta paholaisena hän oli riittävän viisas esittääkseen tuon kiellon myönnön muodossa, jos se vain oli hänelle hyödyllistä. Paholainen toi uskonkappaleisiin ristiriidan ja muutti ne sillä tavoin arvottomiksi, sillä jos paholainen oli olemassa, kaikki oli mahdollista, ja jokainen väite saattoi joko olla oikea tai väärä. Logiikka, joka sallii järjestelmissä ristiriitoja, on luotu vasta viimeisinä vuosikymmeninä. Valehtelu on siis synonyymi uskomiselle, sillä jos uskoo selvästikin järjenvastaisiin asioihin, pitää olla joko pimeä tai tyhmä tai molempia ja ortodoksi, joille kyseessä on vain nauttimisen ohella pakollisena kuultava kaunis perinnesatu eli turhaa estetiikkaa.

Valehtelusta löytyy Jukka Paastelan kirjassa "Valhe ja politiikka" (Gaudeamus 1995) esimerkki Augustinuksen kohdalla, joka toisin kuin 1500-luvun uskonpuhdistaja tunnetuksi tullut Martin Luther, ei sallinut valhetta lainkaan avuksi ponnisteluissa jumalan tahdon maanpäälliseksi toteuttamiseksi. Platon sanoo Valtiossa 382a-b valehtelun olevan oikein sopivassa tilanteessa, mutta ei kerro tarkemmin missä. Avilan piispa Priskillionuksen väitettiin saarnanneen apokryfisiin kirjoituksiin perustuen sekä levittäneen noituutta ja asketismia: "Suuntauksen kannattajien sanottiin kuitenkin harrastaneen "askeettisuuden kilven" turvin irstasta elämää. Augustinuksen kanta oli se, ettei priskilliolaisten paljastamiseen saanut käyttää heidän omaa keinoa, valhetta; Augustinuksen kanta oli omituisella tavalla jyrkkä sen valossa, että Augustinus hyväksyi pelottelulla ja vainoamisella toteutettavan puuttumisen ihmisten uskonnolliseen elämään. Tämän hän perusteli Raamatun säkeellä, jossa pidot järjestävästä isännästä todetaan: "Silloin herra sanoi palvelijalle: mene maantielle ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja erinäisillä Raamatusta valikoiduilla esimerkeillä, joissa jumalattomia ja lihan syntiin hairahtuneita ihmisiä pannaan kuriin ja järjestykseen."

Priskilliolaisista ei puhuta enää ortodoksien kesken oikeilla nimillä vaikka pitäisi esimerkiksi Valamon luostarin homomunkkipakoskandaalien jäljiltä. Tuntuu kuin totuudesta ei oltaisi edes kiinnostuttu tai hyvistä tavoista ja kristityn pyrkimyksestä hyvään. Ortodoksisuutta verhoaa imelä valhe. Paavalin paras opetus on unhoon jäänyt kauaskantoinen varoitus, sillä hän tiesi muovanneensa oppinsa Jeesuksesta liukkaana hirttosilmukkana, joka sopi sekä murhaajille että murhatuille niin syytökseksi kuin pelastukseksi, ja ennusti näin kristinuskosta itsestään tulevan ajan myötä "synnillisen ylpeyden ilmentymä", joka asettuisi jumalan ja ihmiskunnan väliin. Myöhemmin Augustinus tarkoittaa juuri tätä, kun hän väittää että esittämisen pohjalla olevan sanan ja esittämisen muodon tulee vastata toisiaan; olla yhtä, koska sana ei ole koskaan tyhjä eikä se voi tulla lihaksi, jos se esitetään sille epäkunnioittavissa raameissa. Paavali uskoi siihen, että paha kerran voitetaan ja hurskaat kristityt saavat itselleen luvattua oikeutta sorron ja surkeutensa keskellä. Ehkä ajatus aineellisen ruumiin henkiinherättämisestä olikin mielekästä vain konkreettisen odotuksen osana, kuten raamatuntutkija Heikki Räisänen uskoo; ruumiin ylösnousemus kuului ajan ja paikan maailmaan. Räisäsellä on yksi kiinnostava ajatus Jeesuksen itseymmärryksestä, mikä hänestä oli erityisen kiistanalainen, sillä todennäköisesti Jeesus piti itseään tulossa olevan valtakunnan viimeisenä julistajana, jolle oli myös varattu rooli valtakunnan pystyttämisessä. Paavali puhui synnistä mahtina, joka traagisesti orjuutti ihmiskuntaa ja Jeesuksesta ainoana, joka pystyi tästä pelastamaan. Paavali ymmärsi myös rivien välistä millaisen helvetinkoneen, hän oli alkuun sysännyt ihmisten kiusaksi.

Mihin ortodoksit sitten oikeasti uskovat? Eivät ainakaan järkeen. Brittiläinen empirismi herätti monet epäilijät ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaan ympärillä olevia typeryyksiä. Samaan aikaan oltiin saatu tarpeekseen Christian Wolfin rationaalisesta filosofiasta, joka korosti liikaa ihmisen rationaalista puolta. David Hume väitti tietomme ulkomaailmasta perustuvan uskoon: me emme havaitse kausaliteetteja luonnossa, vaan uskomme ne ja toimimme niin kuin ne olisivat olemassa - samoin oli itseämme koskevassa tiedossa ja uskossamme ulkopuolisiin auktoriteetteihin sekä ihmeisiin. Ihmeiksi hän hyväksyi vain sellaiset asiat, joiden muut vaihtoehtoiset selitykset olivat ihmeitäkin epätodennäköisempiä. Koska kyseessä on selvästikin tapaus, missä ideat ovat sitä mitä mieli tai tajunta "käyttää ajatellessaan", eli itsepetos, harha ja väärä tulkinta, pitää muistuttaa tässä vaiheessa John Locken jo aikoinaan todistaneen niiden muodostavan ajattelun sisällön, jota ilmaisevat substantiivit, adjektiivi ja verbit, eli sanat, jotka voivat merkitä subjektia ja predikaattia. Pyhän hengen suhteen ortodoksinen kirkko näkee selkeän eron siinä, että pyhä henki "lähtee iankaikkisesti Isästä, mutta toisaalta vapahtaja lähettää väliaikaisesti pyhän hengen maailmaan". John Locken, jonka päätyö "Essays Concerning Human Understanding" 1690 alkaa synnynnäisten ideoiden kritiikillä, mielestä eräässä mielessä tällaiset "ideat" olivat käsitteitä tai tapoja käsittää olioita. Mutta ne olivat myös ajattelun kohteita eli "käsitteitä" sanan vanhassa merkityksessä, siis "olioita" sellaisena kun ne käsitetään.

Ortodoksien uskon mukaan pyhän kolminaisuuden persoonat toimivat aina yhdessä ja niillä on yksi tahto ja yksi voima. Poikaa ja pyhää henkeä he itse kuvaavat isän kahdeksi kädeksi. Ortodoksien jumalanpalvelukset, mysteeriot ja rukoukset rakentuvat tämän kolmiyhteisen jumalan ylistyksen ja palvonnan ympärille. Nykyajattelun mukaan kyseessä oli suuren tietämättömyyden, ja usein satuilun mutta myös selkeän valehtelun nimissä keskellä viljeltyjä käsittämättömyyksiä arvoitustuksista, joihin ei ole olemassa järjellistä ratkaisua, muodossa, kuten ortodoksiuskon opettajana tunnetun Gregorius Naziansilaisen kliseinen väittämä isästä, mille oli ominaista syntymättömyys ja pojasta, jolle ominaista oli syntyminen sekä pyhästä hengestä, jolle ominaista oli lähteminen. Locke antaa käsiimme tällaisen ajattelun ongelmien avaimet antamalla meidän nähdä suoraan sen onttoon sisukseen, sillä ortodoksinen todistelu ja tavat, joilla he kokevat oman jumalansa - nimeomaan omansa, sillä vanhat kirkkoisät ovat sekopäisyyksissään luoneet omassa päässään tiukkapipoisen ja epäinhimillisen jumalkuvan - ja sitä kautta ymmärtävät maailman, määräävät Locken päättelyä seuraamalla myös ne tavat, joilla he käsittävät maailman itse vaillinaisesti siihen mukaan luettuina.

Piispa Berkeley kritisoi Lockea vastaan empiirisin argumentein, koska löytää hänen teksteistään keskenään ristiriitaisia asioita. Berkeley tarkastelee ongelmia psykologisen tarkasti, kun hän puhuu "ilmeisestä, joskin hämmentävästä totuudesta, jonka näkeminen ei vaadi noituutta". Berkeley luottaa huolimatta piispallisesta kaavustaan vain ihmisen sisäiseen ja ulkoiseen kokemukseen. Berkeleyn ajattelua voisi kutsua "subjektiiviseksi empirismiksi", sillä hän ei löydä itsestään mitään abstraktia ideaa ja siksi hän hylkää ne. Kaikesta mitä me havaitsemme aisteillamme ja löydämme sisältämme tutkiessamme mielikuvitustamme ja muistiamme, oli hänen mielestään kyse ideoista. Mutta ei samoista "jumalaisista ideoista" kuten ortodokseilla, joiden mukaan Raamatun luomiskertomuksen idea oli jumalan työt taivaan ja maan luomisessa. Ortodoksit ovat unohtaneet berkeleylaisen ajattelun, jossa kokemukset ja kokeet ovat olennaisesti aina psykologisia; ulkoinen havainto muodostaa Berkeleyn ajattelussa objektiivisen empirismin ja sisäinen havainto subjektiivisen vastaavan. Toisaalta objektiiviseen empirismiin kuuluu myös se, mitä muut ihmiset sanovat kokevansa, oli se sitten totta tai kuviteltua, joten tässä mielessä ortodoksit eivät ole omasta mielestään väärässä, ymmärtäessään taivaan näkymättömänä luomakuntana eli henkimaailmana, johon kuuluvat enkelit ja pahat henget (tämä on heidän lempikohtansa, sillä virheen he löytävät usein veljiensä silmistä ja pahan hengen he vielä varmemmin löytävät Paavalin, jonka mielestä tämän maailman viisaus oli hulluutta Jumalalle, varoituksista huolimatta toisistaan seurakunnissaan).

Piispa Berkeley manifestoi kristinuskoa vuonna 1732 kirjoittamassaan teoksessa "Alciphron eli kapeakatseinen filosofi" vetoamalla kokemukseen, joka oli hänestä sekä yksityiskohtaista että julkista. Berkeley puolusti kirjoituksessa mm. Mooseksen väittämää ihmiskunnan iästä ollen näin jälkikäteen katsottuna tietenkin väärässä, eikä tämä ollut ainoa kerta kun hän oli väärässä oikeista syistä, mikä oli tietenkin parempi asia kuin olla oikeassa vääristä syistä. Ortodoksit ovat tavallaan oikeassa vääristä syistä ja väärässä oikeista syistä, mikä on huono perusta koko uskolle - jos sitä nyt edes voi sellaiseksi kutsua; oikeassa he ovat korostaessaan elämän hyviä puolia ja ihmisen mahdollisuutta hyvään. Väärässä taas enkeleissä, jotka ovat kyllä mielikuvituksen tuotetta, kuten kaikki järkevät ja aikuiset ihmiset tietävät, mutta tärkeitä symboleita ihmisille turvautua hädän keskellä johonkin ulkopuoliseen apuun, ja siksi heistä hyväksyttäviä elämään ympärillämme rohkaisevina tarinoina ja mielikuvituksessamme sinä ainoana toivonkipinänä hädän keskellä, jos muuta ei ole; ortodokseille enkelit eivät ole pelkkiä metaforia tai symboleja ja lopu lapsuuden satuihin, vaan tosia ja erityisen "pyhiä" kaanonin mukaan, vaikka he itsekin tietävät ettei niitä ole olemassa oikeassa elämässä sellaisina kuin heidän vanha uskonsa ne väittää olevaksi.

Järkeily on tarpeen järjettömyyden keskellä, mihin uskonnoksi nimetty taikauskoinen höpinä yrittää eksyttää meitä. Siksi kertaamme saksalaisen filosofi Immanuel Kantin ajatuksia. Hänen mukaansa emme voineet tietää mitään asioista sellaisina kuin ne itsessään olivat. Kant kirjoitti 1784 kirjoituksessaan "Idea yleisestä historiasta, jonka tarkoituksena on maailmankansalaisuus" etteivät ihmiset toimi järkevien maailmankansalaisten tavoin sovitun suunnitelman mukaan. Tätä ortodoksit eivät ymmärrä vaan uskovat järjen sijasta vanhojen miesten vanhoihin uskomuksiin, luuloihin ja todellisuudesta tekemiin väärin havaintoihin - esimeriksi ortodokseille tärkeä Tertullianus katsoi, että jumalan oikeudenmukaisuus vaati hänen lupaustensa konkreettista toteutumista jo tässä maailmassa. Sen ongelma olisi valtava, sillä jos jumala olisi oikeudenmukainen Vanhan testamentin mukaan, valehtelijat kuolisivat valheensa esitettyään. Kuinka onta ihmistä maapallolle sen jälkeen jäisi? Jumala on ratkaisuut asian niin, ettei välitä tai puutu ihmisten asioihin. Jumala toimii moraalisena auktoriteettinä ortodoksien mukaan. Moni heistä uskookin niin ja on siksi valmis sekä jatkuvaan valehteluun että valheellisuuteen. Tästä on kysymys ortodoksiassa - synnillisen ylpeyden ilmentymästä, valehtelusta ja teennäisyydestä saa tyylinäytteen, kun katsoo youtubesta ortodoksien kokouksia ja aivan erityisesti priskilliolaisia teeskentelijöitä mm. kahta piispaa sekä uskoa omiin halpoihin maallisiin päämääriinsä hyväksikäyttävää "uuspriskilliolaista" Dimitri Qvintusta joukkioineen.

Tuleeko nyt työrauha Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan, kun tunnettu rähinöitsijä ja priskilliolainen Dimitri Qvintus muiden häirikkökaveriensa, Saarisen ja Kontkasen, kanssa jätettiin yksin rannalle ruikuttamaan Helsingin ortodoksien valtuuston kevään ensimmäisessä kokouksessa torstaina 14.1 Uspenskin katedraalissa? Tokkopa, sillä ortodokseilla väen vähyys tarkoittaa automaattisesti kiemuraisia sukujen välisiä sotia ja jääviysongelmia sen lisäksi, etteivät he jätä yhtään mahdollisuutta käyttämättä löytää toisistaan vikaa, ja siitä suureen ääneen pahan kellon tavoin ulkopuolisille kuuluttaen, pilaten samalla pienen ja ummehtuneen kirkkonsa muutenkin huonoa julkisuuskuvaa valtaväestön silmissä. Esimerkiksi yksi aktiivisimmista, eräänlainen opposition äänitorvi, Marina Lampinen, jonka sanotaan olevan "kärkäskielinen ja epäkunnioittava puheissaan", on ylidiakoni Juha Lampisen tytär. Arvostettu ja pidetty Juha Lampinen taas on seurakunnan johtoryhmän jäsen ja merkittävä vaikuttava niin kirkon hallinnon sisällä kuin seurakuntalaisten keskuudessa. Tässä taas ortodksien yksi suurimpia ongelmia, Puurot ja vellit menevät sekaisin, koska on niin monta eri kokkia: hyvä hallinnon tunnusmerkki olisi se, etteivät ylimmän johdon läheiset eivät hakeudu luottamustehtäviin tai eivät ainakaan valtuuston puheenjohtajistoon, sillä kun mahdollisuus kostaa ja kukkoilla tulee, kaikkeen keskinäiseen kommunikointiin ui salaa kristillisessä maailmassa salavittumaisuus ja toistensa julkinen nöyryyttäminen, kosto, kunnianloukkaukset ja panettelu - kaikki se mistä Jeesus varoitti pimeyteen kallellaan olevia uskovaistolloja rankasti jo aikanaan - on nimittäin niin kovin työlästä puhua ammatikseen ylivertaisesta universaalihyvästä ja samalla yrittää unohtaa oma pahuus ja peitellä läpinäkyvää priskilliolaisuutta samaan aikaan.

Iisalmelaisesta Dimitri Qvintuksesta ja hänen Petsalo-sukuisen papin kanssa naimisissa olevasta kanttorisisarestaan, Saarisesta, Kontkasesta ja Marina Lampisesta, on vaikea ulkopuolisen ja kirkon sisäisiin perehtymättömien sanoa, ovatko he hyviä vai pahoja vain sanoissaan vai myös sekä sanoissaan että teoissaan, sillä paholaisen kätyriksi pystyi julistautumaan yhtä hyvin se, joka sanoi paholaisen olevan ilkeä ja paha, ja että häntä vastaan oli voimia säästämättä taisteltava, kuin se, joka väitti ettei paholaista edes ollut olemassa, tai että taistelu häntä vastaan vei voimamme ja synnytti varallisen vainoharhaisen ilmapiirin. Tällainen pohdinta vei vääjäämättä johtopäätökseen, että usko paholaiseen johti meidät loogisesti absurdiaan ja suorastaan paranoiaan tai terroriin, mikä olikin paholaisen varsinainen päämäärä synnyttää ristiriitoja ja epäilystä sekä vainoharhaisuutta. Ongelma on se, että paholaisen kätyriksi pystyi julistautumaan yhtä hyvin se, joka sanoi paholaisen olevan ilkeä ja paha ja että häntä vastaan oli voimia säästämättä taisteltava, kuin se, joka väitti ettei paholaista edes ollut olemassa, tai että taistelu häntä vastaan vei voimamme ja synnytti varallisen vainoharhaisen ilmapiirin. Paholainen saavutti päämääränsä houkuttelemalla meidät uskomaan omaan olemassaoloonsa. Näin paholainen loi meidän tietoisuudessamme olemisen ja olemattomuuden väliin "harmaan alueen", johon hän mahtui, vaikka todellisuudessa paholaista ei sittenkään tainnut olla olemassa eikä häntä siksi kannattanut järkevän ihmisen ottaa vakavasti.

Tässä on pähkinänkuoressa ortodoksien ongelmat myös niin Helsingissä kuin koko Suomessa. Jopa kirkollisissa piireissä, varsinkin ortodokseissa, hävinneen hevosen kohtalo on surkuteltava. Hyvin harva sitä paitsi vaihtaa hevosta kesken kisan. Vielä surkeampaa saattaa olla Qvintuksella ja hänen joukkiollaan edessä yrittäessään murtaa dialektisen ongelman kirousta. Muistutetaan vielä mitä Aristoteles sanoi dialektisesta ongelmasta. Se oli hänestä kysymys, joka liittyy joko valintaan ja välttämiseen tai totuuteen ja tietoon, joko sellaisenaan tai apuna jonkin toisen vastaavan ongelman ratkaisemiseksi. Se koskee asiaa, josta joko ei vallitse mitään mielipidettä, tai josta enemmistö ja viisaat ovat vastakkaista mieltä, tai josta kummankin ryhmän sisällä vallitsee vastakkaisia mielipiteitä. Kyse on siis riidasta, kaunasta ja jatkuvasta toistensa panettelusta ja keskinäisestä vittuilusta. Ortodoksiriidoilla on pitkät sukujen väliset perinteet. Nunna Kristoduli kertoo kirjassaan "Arkkipiispa Paavali - hengellisen lapsensa silmin" (Minerva 2008) siitä, kun apulaispiispana aiemmin toiminut Paavali oli valittu virolaistaustaisen Hermannin seuraajaksi arkkipiispaksi vuonna 1960, miten häntä oli heti alkanut huolestuttaa kirkkokunnan piispatilanne. Kirja kuvaa hyvin myös sitä vihan ja kiukuttelun ilmapiiriä, mikä vallitsi silloin ja vallitsee yhä mustakaapuisten kirkonmiesten kesken. Ortodoksisella kirkolla ei ollut riittävän päteviä pappeja saati sitten piispoja 60-luvulla. Noihin aikoihin ortodoksisessa kirkossa oli vain kaksi piispaa. Toinen piispoista, Helsingin piispa Aleksei oli tuolloin jo 77-vuotias, eikä kirkossa ollut riittävän sopiva piispaehdokkaita, jotka olisivat täyttäneet piispalta vaadittavat ominaisuudet; tärkein oli kuulua munkkipapistoon eli joko leskeys tai naimattomuus. Arkkipiispa Paavali ilahtui Nunna Kristodulin mukaan suuresti, kun 1960-luvun alussa pieni ja pulska luterilainen teologian tohtori Wilho Rinne Turun yliopistosta eli tuleva arkkipiispa Johannes alkoi osoittaa kiinnostusta ortodoksikirkkoa kohtaan.

Erityisen ilahtunut puhdassydäminen ja sinisilmäinen arkkipiispa oli ollut kuullessaan, ettei Rinne ollut kiinnostunut naisista niin paljoa, että olisi hankkiutunut naimisiin. Mutta tässä kohden arkkipiispa teki virhearvion. Arkkipiispa, joka näki kaikki kuuleman mukaan hyvinä, tulkitsi sen erheellisesti tarkoittaneen sitä, että Rinne oli syvällinen hengenmies, jota kiinnostivat enemmän ikuisuuspohdiskelut teologiasta tutkijankammiosta kuin maalliset ja lihalliset himot. Kyllä Rinne oli yhtä ihminen kuin muutkin ihmiset lihallisine ja maallisine himoineen. Hänen suuntautumisensa oli kuitenkin tuohon aikaan laissa kiellettyä rangaistuksen ohella. Rinne oli homoseksuaali eikä hän halunnut tuoda ymmärrettävistä syistä seksuaalista suuntautumistaan esille julkisuudessa aikana, jolloin se oli rikoslaissa säädetty rangaistavaksi. Pääkaupungin "salaisissa homopiireissä" häntä kutsuttiin tavan mukaan salanimellä "METROTYTÖKSI" viehtymystensä takia kulkea teltamaisissa kauhtanoissa ja koilittaa kovalla äänellä. Rinne liittyi syksyllä 1966 ortodoksikirkon jäseneksi ja eteni hyvin nopeasti ensin piispaksi ja sitten arkkipiispaksi, vähän liiankin nopeasti kun ottaa huomioon korkean kirkollisen viran muiden haltijoiden hengellisen kasvun vieneen aikaa kymmeniä vuosia - saati sitten käännynnäisen. Rinteen etuna oli hyvä kielitaito, kirkas äly, kyky johtaa ja sekä luterilaisen Suomen että yhteiskunnan perusperiaatteiden ja toiminnan hyvä tuntemus sekä laaja verkosto yhteiskunnan huipulla toimiviin vaikutusvaltaisiin piilohomoihin. Samana vuonna kun Rinne liittyi ortodoksikirkkoon, hän aloitti jo Thessalonikan yliopistossa Kreikassa teologian jatko-opinnot, oppien sekä kreikan kielen että kirjoittaen lajissaan jo toisen teologisen väitöskirjan aiheenaan kirkon kaanonit. Hänet vihittiin Patmoksen Pyhän Johannes Teologian luostarissa munkiksi nimellä Johannes. Sen jälkeen Johannes vihittiin diakoniksi ja papiksi arkkimandriitan arvonimellä. Rinne tiesi hyvin jo Eustatios Tessalonikilaisen (k. 1195) kiinnittäneen saarnoissaan huomiota munkkien ja luostarien ongelmiin. Eustatioksen mielestä munkin tuli olla ihanteellisessa mielessä jumalallisen ja inhimillisen elämän välittäjä vaikka todellisuus oli jo silloin jotain ihan muuta. Munkit olivat sivistymättömiä työmunkkeja etupäässä, jotka olivat sairastuneet maallistumisen sairauteen niin. Eustaioksen mukaan siitä kärsi hengellinen elämä. Munkkeja kiinnostivat seksi, malekseminen julkisilla paikoilla, rivouksien puhuminen sekä keskinäiset kinastelut enemmän kuin tutustuminen Bysantin hengellisyyden klassikkoihin.

Jo kolmen vuoden päästä Johannes valittiin suurella äänienemmistöllä apulaispiispaksi Helsingin hiippakuntaan arkkipiispan tuella. Syksyllä kuoli kirkollishallituksen istunnon aamiaistunnin aikana iäkäs, 86-vuotias Helsingin piispa Aleksanteri. Hänen tilalleen valittiin Johannes, vaikka epäilyjäkin oli jo alkanut esiintyä niin häntä kuin hänen toimintaansa kohtaan kirkon piirissä. Eikä mennyt aikaakaan kun Johannes alkoi syödä tyhmempänä pitämäänsä arkkipiispa pikkumaisilla tempuillaan niin, ettei kenellekään sivullisella jäänyt epäselväksi mikä peli oli menossa. Juuri tämän takia Helsingin avoimeksi homoseksuaaliksi tiedettyä ja luterilaistaustaista metropoliitta Ambrosiusta ei valittu myöhemmin Johanneksen seuraajaksi. Oikeina ortodokseina itseään pitäneet karjalaistaustaiset ja kirkon konservatiiviset uskovaiset saivat näistä Johanneksen tempuista vamman sieluunsa. Nunna Kristoduli kirjoittaa, että jos arkkipiispa Paavali oli odottanut itselleen yhteistyöhaluista työtoveria, hän pettyi raskaaksi: "Lisäksi vielä eräät hänelle läheiset papit vaihtoivat puolta ja siirtyivät metropoliitta Johanneksen leiriin. Kaikki tämä silmin nähtävästi painoi ja masensi häntä."

Kristoduli, joka ihaillen muistaa aina aika ajoin tekstissään mainita Paavalin eläneen jatkuvasti syvän nöyryyden vallassa ja olleen lujaa uskonvarmuutta sekä sisältä loistavaa valoa, kertoo kirjassaan, miten Paavali menetti malttinsa aina, kun kuuli mainittavan edes Johanneksen nimen. Ollessaan kerran Kreikan matkallaan ostamassa itselleen erityisestä piispallisesta kirkkopukuliikkeestä hienoa pukua, hänen seuralaisensa mainitsivat Johanneksella olevan samanlaisen, jolloin Paavali oli suuttunut ja jättänyt ostoksensa siihen samaan paikkaan. Yksi kohta paljastaa lisää, ehkä tahtomattaankin, ortodoksien riitaisasta luonteesta. Kirjan sivulla 193 nunna kirjoittaa kirkon tuon aikaista riitaisaa tilannetta kuvanneen hyvin se, että arkkipiispa Paavali oli kieltänyt häntä kertomasta metropoliitta Johannekselle hänen Helsingin olostaan: "Metropoliittahan vaati häntä kirjallisesti anomaan luvan, jos hän aikoi toimittaa siellä jonkin pienenkin kirkollisen toimituksen. Tämä oli ennenkuulumatonta, eikä arkkipiispa siihen alistunut vaan kävi usein Helsingissä ikään kuin salaa."

Vuonna 1970 Nunnan mukaan alettiin ennen kirkolliskokousta puhua piispojen "diktatuurista" kirkon sisällä, jota vastaan etenkin ortodoksinen opiskelijaliitto demokratian nimissä asettui vastustamaan. Tässä kirkolliskokouksessa ensimmäisen kerran asetettiin myös arkkipiispan arvovalta kyseenalaiseksi ja häntä vastaan hyökättiin käyttämällä asiattomia puheenvuoroja; sekä arkkipiispan autonkäyttöä arvosteltiin että esitettiin ikäviä vihjailuja kirkkomuseoon liittyvistä taloudellisista väärinkäytöksistä. Arkkipiispaa asettui tuolloin vastustamaan hänen silloinen lähin työtoverinsa, ylidiakoni, joka esitti syytöksensä avoimesti kirjeessään. Kristodulin kirja kertoo riitaisesta ja pikkumaisesta, toisiaan avoimesti vihaavasta ja toisilleen ikäviä temppuja tehneestä pienestä ummehtuneesta piiristä, mutta käy hyvin myös avaimena millaiseen ihmiseen ja maailmaan ortodoksit uskovat: ortodoksinen maailmankuva on täynnä hyvän odotusta ja pahan pelkoa tyyliin toivomme parasta, pelkäämme pahinta. Ortodokseille ihmeiden maailman illuusiot ovat niin sitkeitä, että silloinkin kun he ne hylkäävät, niiden juuret eivät katkea, vaan ne palaavat aina takaisin. Ihmeiden odottamisessa ja uskossa toiseen todellisuuteen näkyvän lisäksi, juuret ovat syvällä bysanttilaisessa maailmassa. Ortodoksit eivät Pascalin sanoin pienuudessaan ja kurjuudessaan voi olla kaipaamatta jotain itseään suurempaa. Tämä on se psykologinen selitys, mikä vallitsee taustalla. Ortodoksit eivät kunnioita sisimmissään ketään eivätkä mitään, koska eivät koskaan usko kenenkään olevan mitään vain siksi, että he odottavat liikoja itseltään.

Ortodoksiteologit sulattivat yhteen sielun ja minän siitäkin huolimatta, että se menetti jotain "viisas sielu" platonistisesta älystään. Brittiempiristi John Locke hylkäsi kristillisen minäkäsityksen. Vaikka hän ei hylännytkään sielun olemassaoloa, hän piti sitä toisarvoisena yksilön varsinaisen identiteetin kannalta. Ortodoksin identiteetti perustuu perinteisiin ja tapoihin myös ajattelussa ja minää rakennettaessa. Keskiaikaisen maailman taikauskoinen maailmankuva siirtyi sellaisenaan 1200-luvulla muodostuneeseen Moskovan suurruhtinaskuntaan ja sen perilliseen Venäjään, jonka ajattelu, tavat ja henkinen maailma on siitä lähtien perustunut "pragmaattisen ortodoksimystiikkaan" ja on täysin vastakkaista totuuteen pyrkivän rationaalisen lännen vastaavan ajattelun kanssa, kuten olemme saaneet seurata aina noista päivistä Putinin aikaan asti. Huomasin tämän kun olin ensimmäisessä työpaikassani Kotkassa Kymenlaakson maakuntamuseon oppaana. Oolannin sodan aikaan Kotka paloi. Siitä oli olemassa kaksi kertomusta miten. Venäläisen historiankirjoituksen mukaan hirveät engelsmannit polttivat koko kaupungin. Vain kaunis ortodoksikirkko pelastui siksi, että venäläinen Varvara-niminen nainen oli polvistunut rukoilemaan heidän eteensä pyytäen engelsmanneja säästämään kirkon.

Kyse ei ole varsinaisesta valehtelusta vaan bysanttilaisuuteen oleellisesti kuuluvasta tarkoituksellisesta tavasta nähdä kaikella jokin merkitys omassa liemessään kiehuvassa mystiikassa, joka projisoi alusta alkaen oman alamaisen nöyrän riittämättömyytensä itsensä tuolla puolen vuodattuvaan merkityksen riittoisuuteen peittääkseen sen tosiasian, että he elävät tosiasiallisesti jumalattomassa maailmassa, missä spinozalaisesti ymmärrettynä hyvää ei ollut olemassa sen enempää kuin pahaa, ja että oikea oleminen oli jotain muuta eli hyvän ja pahan tuolla puolen olevaa arjen välttämättömyyksien keskellä rimpuilemista. Englanti oli jo tuolloin "common sensen" valtaamana vastaan valheet, satuilu ja idän mystiikka, joten englantilainen historiankirjoituskin oli kaanonista vapaana tarkempi ja totuudellisempi. Se perustui meriministeriössä olleisiin englantilaisen laivaston päällikön lokikirjoihin, jonka mukaan tulipalo sai alkunsa jostain pienestä ja pahaksi onneksi saaressa riehunut kova tuuli poltti kaiken. "Mutta onneksi saimme sentään pelastettua kauniin ortodoksikirkon", kapteeni iloitsi.

Jotain vanhaa venäläistä ja ortodoksista ihmeiden ihastelua voi aistia myös nunnan kirjassa arkkipiispastaan, jota hän piti moitteiden saavuttamattomissa, kun hän kirjoittaa arkkipiispan kertoneen miten oli siepannut kouraansa lennosta kärpäsen ja nuorena juossut Lapissa kiinni jäniksen. Arkkipiispa Paavali kirjoitti kirjeessään nunna Kristodulille vuonna 1975, miten Valamossa oli sinä kesänä vaikuttanut nuori apulaisprofessori Joensuun korkeakoulusta, jonka hän oli liittänyt kirkkoon: "Hänellä on vakaa aikomus siirtyä uudelta vuodelta pysyvästi Uuteen Valamoon. Hän on tarmokas ja käytännön asioissa pätevä henkilö ja omaa soveliaan mielialan, joten jos Jumala suo hänestä voi tulla uuden polven alullepanija." Arkkipiispa oli oikeassa. Nuoresta apulaisprofessorista tuli ensin veli Kristoforos ja sitten pappismunkki Ambrosius. Häneen ja toiseen luterilaistaustaiseen homoon, silloiseen Valamon luostarin igumeeniin ja myöhempään rokonarpiseen metropoliitta Panteleimoniin, jota "alan piireissä kutsutaan edelleenkin Tom of Valamoksi", laitettiin silloin vanhojen ortodoksipäättäjien kesken suuri toive paremmasta huomisesta, kun ei vielä oikeasti tiedetty mitä he olivat miehiään, ja mitkä heidän todelliset intressinsa ja kiinnostuksen kohteensa olivat.

Kohtalo tai arvoituksellinen jumala puuttuu peliin ikävällä tavalla. Oikeiden ortodoksien omana salaisena Paavalin seuraajaehdokkaana pitämä Valamon lääkärin koulutuksen saanut pappismunkki Sergei eli Veli-Pekka Leimu kuoli järkyttävässä auto-onnettomuudessa syystalvella 1979. Hänen autonsa syöksyi läpi järvenjään matkalla Joensuuhun. Kukaan ei tiedä tarkalleen miksi ja miten kaikki tapahtui. Paljon hänen kuolemastaan on vieläkin sumun peitossa. Pettivätkö auton jarrut vai ajoiko hän tahallaan itsensä kuoliaaksi? Arkkipiispan suru oli suuri, kun hän kirjoittaa ortodoksien menettäneen samalla myös silloin ajankohtaisena olleen apulaispiispaehdokkaan (ja ehkä myös tulevan arkkipiispan?). Toinen yhtä suuri menestys ortodoksikirkkoa kohtaa vuonna 1984 kun Sergein jälkeen uudeksi oikeiden ortodoksien arkkipiispaehdokkaaksi ja Paavalin seuraajaksi toivottu piispa Aleksei kuoli yllättäen vain 42-vuotiaana.

Riitely, keskinäinen vihanpito, syyttelyt, pahat juorut, piilohomoseksualismi, alkoholismi ja hirsutismi (vahva karvankasvu) kuuluvat siis oleellisesti itäisen ortodoksisuuden luterilaisilta vaiettuun salaiseen puoleen. Kirjoitin nykyortodoksisuutta Suomessa pohdiskelleen kirjan "Kohti korkeuksia: jumalaa lähellä (Kulttuuriklubi 2019)", johon professori Timo Airaksinen, itsekin samaan aikaan osana yhteistä suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektia, jonka kirjallisena agenttina ja tuottajana toimin, kirjoitti esipuheen ja siitä innostuneena (hartaasta toiveestani) paljon myönteistä kritiikkiä saaneen kirjan "Jäähyväiset uskonnolle - henkisyyden ylistys" (Bazar 2020), mikä on "Suomalaiset arvot kriisissä"- sarjan hieno aloituskirja. Airaksinen muistuttaa kirjassaan ihmisen asuvan kahta maailmaa: metaforaa ja symbolia.

Mutta palataanpa vielä ennen Airaksisen ajatusten perkaamista hetkeksi eilisen uutiseen Qvintuksesta. Miten SDP ja patavanhoillinen homoja täynnä oleva, mutta homot kieltävä ja naispappeutta vastustava kirkko käyvät yhteen? Hyvin jos on pyrkyri ja periaatteilla ei ole mitään väliä. SDP kävi 2000-luvun alussa matalaliitoa ja kärsi hengenvähyydestä Lipposen oikeistososialidemokraattien halvaannuttavan valtakauden jälkeen ja jokainen nuori, joka käveli SDP:n puoluetoimistosta sisään, pääsi ennätyslyhyessä ajassa vähintään eduskuntaan lilliputtiryhmäksi muuttuneen demarikansanedustajien avustajiksi. Yksi heistä oli juuri Qvintus, yksi tavallinen, ei paras, ei osaavin, vaan yksi muiden joukossa odottamassa ansiotonta arvonnousua herrahississä ja aikoja parempia. Samaan aikaan tuli mukaan SDP:n toimintaan nykyisin Sorsa-säätiössä työskentelevä Samuli Sinisalo sekä kuopiolaisen demarikansanedustaja Jorma Kukkosen Paavali-poika, joka työskentelee nykyisin ammattiliitto Prossa. Kaikkein fiksuin ja ovelin - ehkä jopa tuleva ay-johtaja - oli kuitenkin nyt jo kolmekymppinen lakimies, kotkalainen Timo Nevaranta, joka opiskeli töiden ohessa pikavauhtia juristiksi, joka sai surkean ay-maakunnallisen nollaplösökansanedustajan avustajana lähettämillään tiedotteilla ja kirjoittamillaan kolumneilla televisioon ja muihin valtamedioihin primetimeen niin valtavasti myönteistä huomiota, että Imatralla ihmeteltiin, mistä juopoksi ja saamattomaksi tiedetty edustaja osasi muka moista. Kaikki tiesivät Nevarannan hoidelleen ajattelun ja kansanedustajan puhuneen ja tehneen juuri niin kun ovela Nevaranta teki. Nevarannan paras työnäyte oli kotkalaisdemareiden raju kyykyttäminen ja sovinistisen oikeistodemariopettajan, Pekka Postin eduskuntahaaveiden torppaaminen. Siis opportunisti hänkin pahimmasta päästä sopivaan aikaan sopivassa paikassa kärkkymässä omaa mahdollisuuttaan.

Dimitri ei paljoa poikkea edellämainituista, vaan on vain oman aikansa tyypillinen pyrkyri, jolle demarius on väylä valtaan tai sen liepeille hoitelemaan omia bisneksiään. Tavallaan siis etevä ja paikkansa ansainnut. Mutta kun kysyn asioista tietävän Helsingin ortodoksisen seurakunnan riitelyasiantuntijan kuvaa Dimitristä, hän sanoo Qvintuksen olevan typerä uhmailija, jossa on sekoitus ärhentelijää, asioita, jotka maallikon mielestä ovat yksi ja sama asia mutta ei hänen. Hän selittää, että Dimitri on rasittavuuteen asti liian tosissaan omasta arvovallastaan (siis mistä?). Ja on siksi kaikille yhtä epämiellyttävä (pitää muistaa hieman epäillä näitä ortodoksilähteitä; riippuu keltä kysyy, vastaus on aina jotain kielteistä jostain, joka koetaan viholliseksi). Mutta millainen on Qvintuksen usko? Hänhän on tosiuskovainen ja kannattajiensa mielestä myös koko ikänsä kirkkoa aktiivisesti palvellut kuuliainen perusortodoksi. Qvintuksen ortodoksiuskossa kaikki lähtee Bysantissa jumalan olemuksen ykseydestä puhuttaessa korostetusta jumalan olemuksen ehdottomasta tutkimattomuudesta, mikä jo sinällään palkastaa 2020-lukulaiselle sivistyneelle ihmiselle kyseessä olevan silkan hölönpölyyn ja lastenloruilun. Lännessä Augistinuksesta lähtien 400-luvun alusta kolminaisuusteologian lähtökohtana oli jumaluuden ykseys. Kristillisyys oli "uskonnollistunut" eli muuttunut osaksi vallitsevaa järjestelmää instituutioita palvelemaan. Ortodoksit uskovat sydämen olevan tuonela, johon Jeesus laskeutuu vapauttamaan saatanan orjuudesta ihmissielun. Sydän on heille hauta ja elämän voima sekä sisäinen ihminen. Ihmiselämän arvo on heille kirkollisessa yhteiselossa tapahtuva. Siksi ortodokseille kirkko on tärkeä, nimenomaan apostolinen ja katolinen kirkko, mikä merkitsee symbolisesti lääkettä ja parantavaa kirurgiaa synnin tuhoamissa ihmisissä - ihminen ei näet ole vain pelkästään ruumiillinen olento, ihmisen kallein aarre eli sielu tekee hänestä ortodokseille "jumalan kuvan mukaisen vapaan henkilön". Juuri näin se on myös Qvintukselle, aktiiviselle seurakuntalaiselle ja tosisuskovaiselle.

Paleologos-kauden tärkeimmän kirkkoisä eli Pyhä Gregorios Palamaksen (k.1359) kehittelemä ns. hesykastinen teologia, jonka pohjalla on jumalan luomattomien energioiden näkeminen, halusi tähdentää kristillisen kokemuksen tärkeyttä. Hesykastit eivät etsineet yksilön pelastusta, yhteisöstä eriytymistä, vaan enemmänkin Kirkon yhteisöllistä askeesia. Kun itäistä kirkkohistoriaa lukee ortodoksien itsensä kirjoittamana huomaa, miten asioita selitellään ja kaunistellaan parhain päin tämän päivän ortodoksinäkökulmasta välittämättä tosiasioista. Esimerkiksi Konstantinapolin patriarkka Fotiosta mainostetaan ortodoksihistoriassa 800-luvun bysanttilaisen renessanssin ja humanismin merkittävimmäksi nimeksi. Mutta mitä oli tuo käsitehirviö "bysanttilainen renessanssi"? Ei mitään, sillä mitään sellaista ei ole ollut olemassakaan muuta kuin epätotena ilmaisuina ajankohdalle, mikä oli kaikkea muuta mutta ei lähelläkään aitoa firentzeläistä ja katolisen kirkon suojaamaa renessanssia. On ollut vain halu selittää antiikin klassikot kristillisestä näkökulmasta uudelleen, ei niiden alkuperäisessä merkityksessä, vaan Raamatun, kirkkoisien sekä kirkolliskokousten oppien luomien ahtaiden näkökuomien sisään sopiviksi tulkinnoiksi ortodoksisesta kristillisyydestä ja kreikkalaisesta kulttuurista, missä ajatus jumalan kuvan mukaisen vapaan henkilön mahdollisusudesta typistetään ulkokohtaiseksi nöyristelyksi.

Uutta ja merkittävääkin ajattelua syntyi läpi kristillisten vuosisatojen varsinkin lännessä. Esimerkiksi 1300-luvulla syntynyt nominalistinen filosofia luopui William Ockhamin johdolla antiikin ajoista olleesta näkemyksestä, jonka mukaan "käsitettävyys olisi ollut maailman objektiivinen ominaisuus, ja että maailmaa koskevat perimmäiset totuudet olivat jo tunnettuja", vaikuttaen osaltaan siihen, että "aristotelisen malliin", jota mm. Pyhä Gregorius Palamas käytti hyväkseen teologisissa opetuksissaan, perustunut tieteenkäsitys, totuuden omistaminen ja pyrkinen varmuuteen, muuttui ajan myötä totuuden etsimiseksi ja epävarmuuden sietämiseksi. Aristotelista dialektiikkaa sovellettiin väittelyharjoituksiin, keskusteluihin ja filosofisen tiedon edistämiseen. Uusplatonistista peruskäsitteistöä käytettiin teologisten asioiden ilmaisuun ja kehittelyyn kuten oppiin pyhästä kolminaisuudesta, maailman luomisesta ja tieto-opillisia koskevissa kysymyksissä. Ongelmaksi kuitenkin muodostui jo heti kristinuskon alusta lähtien se, etteivät teologiset väittelijät dogmien ja kaanonin astuttua mukaan tähän epäsuhtaiseen peliin ihminen vastaan "jumala-vapaus-vankeus"-akselilla, halunnet ja myöhemmin, eivät enää kyenneet tunnistamaan, ja tunnustamaan virhepäätelmänsä, yrittäen sen jälkeen välttää niitä, mikä oli Aristoteleen mukaan edellytys väittelyissä menestymiselle.

Hyvä esimerkki tällaisesta täydellisestä sokeudesta keskellä valoa, on kun Pyhä Gregorios Palamas sanoi ortodoksisessa yhteisössä vaikuttavan, silloin kun se on terve ja toimii jumalan nimissä, "todellinen jumalan näkeminen", eli tieto korkeimmasta kokemuksesta - sekä teot ja elämä, mitkä olivat hänen mukaansa itäisen teologian todellinen tutkimuskenttä. Ensiksi olisi kyettävä määrittelemään kysymyksin yhdessä - eikä niin kuin on ollut tapana, erikseen kuinka monella tavalla voimme ja saamme puhua samasta yhdestä, joka on meille kaikille erilainen mutta silti samanlainen siinä merkityksessä, kun siitä yhdessä puhumme - kuten uskosta ja jumalasta ortodoksit tekevät eli vaikenemalla siitä mitä se ei ole, pelätessään ettei se ole mitään. Aristotelisesti ajateltuna tällöin "dialektinen ongelma" on tuo edellä esitetty kysymys ja pelkurimainen vaikeneminen "siitä mitä se ei ole", sillä niin ei saa tehdä, koska se liittyy sekä valintaan, välttämiseen, totuuteen ja tietoon, sellaisenaan, toimien apuna erään toisen paljon suuremman ongelman - mikä on jumala: onko häntä edes olemassa - mahdollisissa ratkaisuyrityksissä.

Aristoteles sanoi, ettei kukaan järjissään oleva esittäisi sellaista premissiä, joka ei ole kenenkään mielestä uskottava, eikä asettaisi sellaista ongelmaa, joka on ilmeinen kaikille tai useammille, sillä jälkimmäinen ei synnytä kysymystä ja edellistä ei kukaan myöntäisi. Sen sijaan hänen mielestään tällainen "dialektinen premissi" esittäisi kysymyksenä käsityksen, joka on uskottava kaikkien, useampien tai viisaiden ja viisaista kaikkien, useampien tai tunnetumpien mielestä, ja joka ei ole paradoksaalinen. Aristoteles ei tuntenut Plotinosta, joka teki juuri näin jakaessaan teoksessaan "Ennades" olevaisen kolme alkuperustetta olevaisen perimmäiseen jumalaiseen syyhyn, josta käsin ykseys oli nähtävissä kokemuksen ulkopuolella olevana transsendenttina eli tuonpuoleisena kahdessa erillisessä todellisuudentasossa, mielessä ja sielussa. Plotinoksen esittämä uskomaton väite olisi silti ollut Aristoteleen mielestä dialektinen premissi, sillä hänen mukaansa sellaisia olivat myös uskottavien käsityksen kaltaiset väitteet, vaikka ne eivät olisikaan olleet totta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Aristoteles myös sanoi, ettei ole tarpeen tutkia kaikkia teesejä tai ongelmia vaan ainoastaan sellaista, jota voi pohtia se, joka tarvitsee perusteen eikä rangaistusta tai aistimusta. Nimittäin hänen mielestään sellainen, joka pohtii, pitääkö kunnioittaa Jumalia ja rakastaa vanhempia vai ei, tarvitsee rangaistuksen. Ja se, joka pohtii, onko lumi valkoista vai ei, tarvitsee aistimuksen. Antiikin viimeiseksi teologiksi ja mystikoksi kutsuttu Pseudo-Dionysios Areopagita unohti Aristoteleen muistutuksen, ettei ollut tarpeen käsitellä sellaista, joka oli liian lähellä todistusta, tai sellaista, joka oli liian kaukana siitä - edellisestä ei olla tietämättömiä, ja jälkimmäinen vaati hänen mielestään enemmän kuin mihin tällainen harjoitus riitti, kun hän vuosien 485-520 välisenä aikana naulasi kirjoituksillaan tekstikokoelmassaan "Corpus Areopagticum" viimeiset naulat aidon uskonnollisen ilon ja epäilyn arkkuun; Aeropagitan mukaan jumalallinen todellisuus ylitti sen, mitä voimme ajatella tai kielellämme ilmaista; jumala oli sanomaton, lausumaton ja kuvaamaton. Jumalainen olemus on noista ajoista lähtien tulkittu kokonaan toisenlaiseksi kuin inhimillisen järjen tavoitettavissa oleva todellisuus. Ja vaikka voimme puhua jumalasta maailman syynä, meillä ei voi olla tietoa jumalan olemuksesta tai luonnosta, sillä premissit olisi pitänyt valita Aristoteleen tapaan yhtä monella tavalla, kuin erotimme määritellessämme premissiä ottamalla esiin kaikkien, useampien tai viisaimpien käsityksiä, sekä vastakkaisia käsityksiä siitä, miltä asiat näyttivät.

Tällaisia sanoja jumalan yhteydessä kuin mitä Aeropagita käyttää, ei ole käsiteltävä ainoastaan selvittäen, kuinka monella eri tavalla niitä voidaan käyttää, vaan olisi myös yritettävä määrittää niiden eri käyttötapoja, sillä emme oikeasti tiedä minkälainen jumalallinen todellisuus on. Tiedämme vain perinteisen kristillisen teologian tulkinnan mukaan sen, mitä se ei ole. Vai tiedämmekö muka? Epäilenpä vahvasti, kun lukee teologisia kirjoituksia läpi. Eikö jumala ole sittenkin vain sana: ihmisen käsitettävissä ja kirjaimellisesti kuvattavissa olevan järjen luoma konstruktio eikä todellinen jumala? Ei ole vain sanottava, että hyvää ja tervettä sanotaan yhdellä tavalla hyviksi ja hyvää mieltä tuottavaa ja tervettä toisella tavalla hyviksi; olisi sanottava, että edellisiä sanotaan hyviksi siksi, että ne tuottavat jotakin eikä siksi, että ne itse olisivat tietynlaisia. Samoin pitäisi menetellä myös ikuisuuskysymystä ihminen vastaan "jumala-vapaus-vankila"-akselilla pohdittaessa, mikä on välttämätöntä ja mikä on seuraus siitä, että se joka luulee sitä välttämättömäksi, nostaa sen sellaiseksi omaksi vahingokseen vaikka epäileekin sisimmissään herkeämättä, ettei se olekaan sitä mitä hän luulee sen olevan.

Kristillinen elämä on jatkuvaa taistelua vallasta. Juuri tästä on kysymys pinnan alla kytevästä kapinasta Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa siitä, kenellä on oikeus tulevaisuudessa omistaa totuus ja vapaus puhua siitä silloinkin, kun puhumme myös uskonnoista ja erityisesti niiden suhteesta totuuteen, kulttuuriin ja valtiovallan heille suomista oikeuksista ulottaa se jäseniinsä. Yhteiskuntia pitävät mediakratian avulla koossa erilaiset yhteiset huolenaiheet kuten sota, epidemiat, työttömyys ja ilmastokatastrofit. John Locke uskoi ihmisen olevan "tabula rasa", tyhjä taulu, syntyessään ja kokemusten muokkaavan ajatuksia; tarkoitusten käsittäminen ja ymmärtäminen edellyttää myös tarkoitusten edellytysten, uskomusten ja niiden takana olevien yksinäisten ajatusten sekä niiden välillä olevan mentaaliseen maailman ymmärtämistä.

Metonymia korvautuu Airaksisen mukaan metaforan kuvainnollisuuden ja suoran ilmauksen totuudellisuuden vaatimuksen yhdistelmällä. Uskontoon sovellettaessa tässä komediassa on kaksi puolta;eEnsiksikin rikas symboliikka täällä murheen laaksossa maan päällä. Toiseksi täysin totuuteen nojaava kuvaus maailmasta suuren rajan tuolla puolen. Tätä ideaa Airaksinen käsittelee pitkään ja hartaasti kirjassaan; on olemassa tämä ihmisen maailma ja rajantakainen eli tuonpuoleinen maailma. Edellinen on varattu metaforalle ja jälkimmäinen metonymialle ja suorasanaiselle ilmaisulle: kaikki ihmisen maailmassa on kuvaannollista ja symbolista; kaikki mikä on tuonpuoleisessa, on suoranaisesti kuvattua. Tämä järjestys oli Airaksisen mielestä outo, koska ajattelemme esimerkiksi tieteen kuvaavan maailmaa totuudellisesti eikä kuvaannollisesti. Mutta tässä olikin hänen mielestään juuri uskonnon voima ja kyky erottautua tieteestä, ainakin modernissa maailmassa. Joskus ennen ajateltiin uskontoa tieteen kilpailijana. Molemmat hakivat samankaltaisia totuuksia - ei enää. Nyt uskonto luo kokonaan oman maailmansa, sen kuvainnollisen ja symbolisen, jonne uskovainen ihminen on kutsuttu asumaan; meidän maailmamme jakautuu siis kahtia Airaksisen mukaan - tieteen ja uskonnon todellisuuteen: tämä kaksinainen maailma asetetaan vastakkain tuonpuoleisen kanssa. Ja tuonpuoleinen onkin se konkreettisin maailmoista. On olemassa kaksi erillistä maailmaa (dualismi), nimittäin ihmisen todellisuus ja jumalan maailma ihmisen todellisuuden tuolla puolen Airaksinen muistuttaa: kristityt kuvaavat uskonnon täällä ihmisen maailmassa metaforisesti eli kuvaannollisesti ja taivaan salaisuudet metonyymisesti sekä suoranaisesti. Tämä on Airaksisesta kummallinen ja merkillinen järjestys.

Airaksisen uskontopohdiskelu on syvällisintä alan pohdiskelua, mitä Suomessa on koskaan tehty. Idea kirjasta syntyi, kun pyysin kirjoittamaan häntä edellä mainittuun ortodoksikirjaani esipuhetta. Kun luin sen henkäisin syvään niin suuren vaikutuksen tekstin lennokkuus ja kaunokirjallisesti korkealuokkainen asu tekivät minuun sen lisäksi, että Airaksinen heitti ilmaan roikkumaan monimutkaisia kysymyksiä, joita ei oltu uskontopohdiskelujen saralla osattu aiemmin tehdä yhtä syvällisesti oikeita kysymyksiä pohtimalla. Airaksisen mielestä uskonnosta olisi keskusteltava enemmän kuin nyt Suomessa. Ja kun keskustellaan, tarvitaan moniäänisyyttä, kritiikkiä ja vaihtoehtoja, ei vain kirkon kantojen agnostista myötäilyä ja aseman pönkittämistä ulkoapäin. Kirkko, tuo huojuva talo, tarvitsee kaiken tuen ja ottaa vastaan minkä tahansa pöngän, joka vain jotenkin tukisi rakennelmaa, Airaksinen kirjoitti: "Jutellaan mukavia ja puhutaan uskonnosta puoleen ja toiseen, puolesta ja vastaan hyvässä yhteisymmärryksessä. Vanha kommunistikin kertoo olleensa aina oikeastaan uskossa, nyt kun sitä tarkemmin ajattelee. Miten luterilaista kirkkoa ylipäänsä pystyisi kritisoimaan? Teflonkirkko se on. Miten käy ortodoksien? Airaksinen jatkoi pohdintojaan esipuheessaan kirjaani:

"Harald ei ortodokseja tue eikä terapoi, vai? Jokainen lukija päättää itse, kunhan ensin lukee. Itse en ota kantaa puolesta enkä vastaan, siis Haraldin puolesta ortodokseja vastaan tai päinvastoin. Harald oli ottanut ison roolin ja esitystä sieti seurata. Haraldin suhde kirkkoon, uskontoon ja isien uskoon tuntuu, jos saan käyttää hänen omaa filosofista tekniikkaansa, platonistiselta. Platonismi tarkoittaa tässä yhteydessä ajatusta siitä, että maailman tapahtumat ja tosiasiat ovat toissijaisia siihen nähden, mitä todella on. Ei pidä kuitenkaan sortua lukion opetuksen ja oppikirjojen tasolle ja kuvitella kahden maailman malli, siis niin että todellinen maailma on parannettu painos kokemastamme maailmasta. Näin ei tietenkään ole. Siellä eivät kodin vanha pöytä ja nariseva tuoli täydellisty, vuokraisännästä puhumattakaan. Platonin todellisuus, se, jonka dialektinen järki hyvinä hetkinään melkein tavoittaa, on arvojen ja olemusten maailma, se maailma, josta aidon, oikean ja hyvän ideat ovat lähtöisin. Ehkä Harald ajattelee näin: ortodoksit nyt, sellaisena kuin kirkko eliitteineen, johtoineen ja jäsenineen näyttäytyy, on pettänyt oman olemuksellisuutensa vaatimukset. Toisin sanoen kirkko ei ole sellainen kuin se voisi olla ja mitä sen pitäisi olla. Tietenkään mikään maallinen ei täytä taivaallisia vaatimuksia, maallinen on aina maallista ja ihannemallit jotakin aivan muuta, mutta ihannetta voi aina lähestyä ja, uskonnollisesti puhuen, kilvoitella ihanteen saavuttamiseksi. Harald on siis idealisti, koska hän uskoo ihmisen kykyyn ja pyhään velvoitteeseen tavoitella sitä, mikä parasta on. Hän sanoutuu irti realismista, jonka mukaan asiat ovat niin kuin ne ovat eivätkä hevin muuksi muutu. Realisti hyödyntää sen mikä on, idealisti taas pyrkii parempaan. Toiselle riittää se mikä on, toiselle ei. Harald ei kai halua puhua idealismista ja realismista, mutta tulkinta-avaimia nämä kaksi käsitettä silti ovat. Harald sanoo, että kirkko on pettänyt omat ihanteensa ja luopunut niistä arvoista, jotka annettu on. Sitten hän kertoo suorin sanoin, kuka on pettänyt, miten on pettänyt ja miksi. Tässä kirjoittajan ote on journalistinen, mutta paatoksen nimessä. Lukijaa pyörryttää. Haluaisin haastaa lukijan pohtimaan Haraldin suhdetta uskontoon, koska kirja suorastaan vaatii sitä. Tätä kirjaa on vaikea lukea ilman tulkintaa, joka on tietysti jokaiseen hyvään tekstiin piilotettu vaade. Jos teksti ei ole arvoitus, se ei ole lukemisen arvoinen teksti vaan jonkinlainen tekninen tai byrokraattinen raportti. Minun tapani lukea tekee Haraldista idealistin, joka taistelee tuulimyllyjä vastaan ja näkee majatalon vintillä olevat suuret viinileilit vihollisinaan ja puhkoo ne isolla miekalla. Tuulimyllyvertaus on huono, koska myllyt murjovat miehen ja jatkavat ikuista pyörimistään, eikä Haraldia mikään murjo. Puhkotut viinileilit ovat paljon parempi allegoria: mehut valuvat pitkin seiniä ja vain tyhjät säkit jäävät omistajansa huoleksi."

Tiesin etukäteen ortodoksit kovin eripuraisiksi ja näennäisen leikkisän ulkokuoren alla itseään muille mukavina mainostavat sanavalmiit ja sentimentaaliset karjalaiset myös kolikon toiselta puolen ilkeän pisteliäiksi ja riitaisiksi juoruilijoiksi, joissa oli jyrkissä luonnevaihteluissaan jotain yhtä lapsellisen huvittavaa ja arvaamatonta ja samalla viatonta kuin hullunhauskoissa mutta kovaäänisissä italialaisissakin. Mutta vuosisadassa ennen pidetyistä ja hieman yksinkertaisiksi tiedetyistä karjalaistaustaisista ortodokseista on tullut Suomen ortodoksikirkolle varsinainen riippakivi (mm. isä-Mitro, Arkkipiispa Leo ja Merrasten hirmuhallintoperhe sekä Huurinaisten jo lähes sukupuuttoon kuollut pappisperhe kuuluvat karjalaisjälkeläisiin, mutta aivan erityisesti koko ortodoksikirkkoa ruton tavoin vaivaava Petsalo-kirous), sillä he ovat kovaäänisinä etujaan puolustaessaan myös tottuneita riitelemään eikä sivistyksen taso ole kovinkaan paljoa noussut vuodesta 1887, jolloin toimittaja ja historioitsija Julius Krohn kirjoitti "Suomen-suku"-kirjassaan "kreikanuskoisista" karjalaisista ja inkerikoista: "Nämä ovat, syystä kun jumalanpalvelus pidetään heille ymmärtämättömällä venäjän kielellä, paikoittain hyvin alhaalla sivistyksen kannalla ja voi heistä kristinuskon pääkohdistakin tavata hullunkurisimmat käsitykset."

Suomeksi sanottuna yksinkertaisina pidettyjen karjalaissukujen puhdas ja luja usko mihin tahansa mikä väitettiin ainoaksi ja oikeaksi Jeesuksen ilmoittamaksi opiksi, vaikutti silloin kuten nytkin ulkopuolisen silmissä turhan typerältä ollakseen totta, mitä se ei ole, sillä kyseessä on perintö, tavat ja vuotuisen kalenterin säätelemään ihmisen arkeen juhlien muodossa hieman arvokkuutta ja loistoa tuovasta juhlinnasta, jossa jumala on luonnonkansojen tapaan panteistinen. Ortodoksiarkkipiispa Leo ei ole osannut eikä halunnut yhdistää kirkkoaan tai puhaltaa sen sisälle hyvää yhteistyön henkeä, koska älyllinen tai käsitteellinen ajattelu ei sovi hänen kansanomaisen yksioikoiseen maalaisolemukseensa, missä usko on ehdotonta ja kaikki muu epäuskoa. Toki toisenlaisiakin mielipiteitä on. Ortodokseilla ei ole tapana julkisuudessa pestä likapyykkiään kuin harvoissa tapauksissa, usein sattumien tai vahinkojen kautta paljastuneita. Eivätkä kirkon auktoriteetit julkisesti puheenvuoroissaan muuta kantojaan kirkon vuosituhantisten dogmien kommentoimisessa esimerkiksi uuden avioliittolain yhteydessä. Suomalaisortodoksisuutta kuvaa hyvin vieläkin Dostojevskin huudahdus, että jos evankeliumi Kristuksesta, armeliaasta jumalasta ihmisen hahmossa todistettaisiin valheeksi, hän valitsisi mieluummin Kristuksen kuin totuuden, vaikka tarkasti ottaen kyseessä on sovellus Tertullianuksen suuhun pannuista sanoista "Uskon, koska se on mieletöntä!". Sen sijaan Tertullianus sanoi todistettavasti "Jumalan poika on ristiinnaulittu, siinä ei ole hävettävää, koska sitä täytyy hävetä. Ja jumalan poika on kuollut, se on täysin uskottavaa, koska se on silkkaa hupsuutta"- ei ihme, että Tertullianusta moitittiin myöhemmin valistusajan hengessä irrationaalisuuden apostoliksi, jonka vaikutuksen näemme myös ortodoksisen ja usein esieksistentialistiseksi luokitellun Dostojevskin Karamazovien veljesten Zozima-vanhuksen puheissa.

Olisi houkuteltava sanoa, että olemassaolon kunnioittaminen olisi imperatiivi. Kuitenkaan tämä imperatiivi ei nimenomaan tarjoa mieltä eikä arvoa; se vain edellyttää, että olemassaololle olisi annettava mieli olemassaolona. Raamatuntukija Heikki Räisäsen mielestä ymmärrys hyvästä ja pahasta on juuri sellaista, mitä ihmisen pitikin tavoitella. Hänestä oli vaikea pitää huonona ihmisen pyrkimystä syödä hyvän ja pahan tiedon puusta ja erikoinen piirre tulkinta nähdä siinä myöhemmän dogmatiikan tapaan itsensä kohottavaa hybristä, ylpeyttä, pyrkimystä olla kuin jumala. Jumalan taistelu ihmisen halua vastaan tietää kaikki oli kysymys samasta, mikä Heideggerille oli olevaisen paljastumista, mikä syntyi vasta kamppailussa ja tapahtui vain pysyvänä ristiriitaisuutena, joka oli kiista kätkeytymistä ja peittymistä vastaan; Heideggerille ihminen ei ole enää jumalan poika, luonnon päämäärä eikä historian subjekti - toisin sanoen ihminen, jolla ei ole enää merkitystä - on olemassa oleva, jossa oleminen asettuu alttiiksi mielekkyytenä ihan kuten Heidegger kirjoitti Kantista: "Kunnioitus lain edessä on sinänsä sitä, että minun oma "itseni" ilmenee toimivaksi "itseksi", vaikka "se jota varsinaisesti kunnioitetaan on moraalilaki, joka antaa järjen itselleen vapaana." Ongelmalliseksi uskovaisiksi itseään kutsuvat ihmiset tekee, myös ortodoksimaailmassa itse usko, mikä on usein terveen ajattelun vastakohta. Se on hieman samanlaista tekopyhyyttä ja silmänlumetta kuin "paavoarhinmäkeläinen" sivusilmällä ohimennen toteava punaviinilasikädessä pitelevä näennäisreaktioista kumpuava salonkisosialismi, puhuessaan absoluuttisesta vapaudesta. Tai ehkä mielen hallitsematon irrationaalisuus, jatkuva muutos ja epävarmuus pelottavat niitä totuttuun tyytyneitä ortodokseja, jotka olisivat valmiita muutoksiin mutta pelkäävät samalla murtavansa hallitsemattoman muutoksen padot? Ehkä tämä on myös syy siihen, miksi suomalaisortodoksit lakaisevat nykyisin ikävällä tavalla ongelmat maton alle niin, että moni kysyy, mitä ortodoksikirkossa oikein tapahtuu? Näyttää siltä, että ortodoksit ovat suurissa ongelmissa. Siksi on aiheellista kysyä: onko kirkko sekä henkisessä että taloudellisessa konkurssissa?

Ortodoksiesseissä pohdin filosofisesti ja teologisesti ortodoksisuuden nykyongelmia Suomessa. Medioissa on vähän väliä uutisia ortodoksien sisäisistä riidoista, joskus jopa varsin kovista. Osasta taas ei puhuta mitään, ehkä niistä pahimmista. Pohdin kirjassani sitä, mihin suuntaan ortodoksit ovat menossa ja kuka heidät sinne johdattaa? Mistä kirkko löytää uuden hengenmiehen Nikean metropoliitta Johanneksen tapaan? Pitäisikö kirkon uudistua ja millä tavalla? Millaisia ovat maalaistaustaisten kepupiispojen keskinäiset kähinät? Alkoiko kirkon alamäki siitä, kun arkkipiispaksi valittiin kompromissina Leo? Ja mitä metropoliitta Ambrosius, jota hieman kyseenalaisissa "alan piireissä kutsutaan nunna Imeläksi", sai aikaan sen jälkeen, kun hän lähti Valamosta? Mm. näitä asioita pohdin ja sen lisäksi sitä, pitäisi piispoiksi päästä naimisissa olevia miehiä? Entä miten homoja oikeasti kohdellaan kirkossa? Tai miten syvältä Valamon luostarin sotkut sekä ikävä julkisuus, isä-Mitro, Hämeenlinnan seurakunnan kavallus, Kotkan seurakunnan vuosikausia jatkunut piina poispotkitun psykoottisen ex-kirkkoherra Alexander Hautamäen tapauksessa, joka potkujensa jälkeen on hävinnyt kokonaan eikä kukaan tiedä missä hän on ja mitä tekee (viimeksi hänet nähtiin jonkun nuoren pojan kanssa paikallisen jalkapallojoukkueen pelissä), sekä Iisalmen seurakunnan oikeudenkäynnit ovat vahingoittaneet kirkkoa? Yritin myös (turhaan) etsiä kaiken tämän keskeltä ortodoksiuskon oikeaa olemusta ja uskon kadonnutta henkeä, jos sellaisia on edes koskaan ollut olemassa.

Se onkin toki hyvä kysymys: onko koskaan ollut mitään autenttista ja aitoa ortodoksisuutta (tai mitään muutakaan uskontoa)? Läntiseltä puolelta tulee spontaanisti mieleen Kierkegaard, joka arvosteli Tanskan sen aikaista kirkkoa yrittäen löytää alkuperäistä, puhdasta kristinuskoa. Samanlainen autenttisuuden kaipuu on myös sisäänrakennettu kaikkeen konservatiivis-fundamentalistisen uskonnollisuuden- "ennen oli kaikki paremmin"- ajatteluun... Mm. Nancy T. Ammerman on kirjoittanut asiasta tarkemmin kokoelmassa "Accounting for Fundamentalisms" (1994), ja jo mainittu professori Timo Airaksisen kirja pureutuu syvälle uskon sekaviin mysteeriväittämiin peraten ne kuin kalan kuivalla maalla putipuhtaaksi kaikesta siitä, mitä se ei ole vaikka niin luulisimme, kun meille niin luulotellaan. Siksi oli mielenkiintoista seurata maamme suurimman ortodoksinen seurakunnan, Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuuston järjestäytymiskokousta Uspenskin katedraalissa torstaina 14.1 kello 17.00 alkaen youtubesta, ja huomata miten pinnan alla kuplii, kun ennen mölyt omassa pihapiirissään pitäneet ortodoksit ovat alkaneet viime vuosina julkisesti riitelemään aina oikeusasteita myöten. Kristityt ovat ammattilaisia mitä ns. koulukiusaamiseen ja eripuran sekä ilkeiden juorujen ja törkeiden valheiden levittämiseen toisistaan tulee. Tässä ortodoksit eivätkä varsinkaan helsinkiläiset, tee mitään poikkeusta. Päinvastoin. Helsingin ortodoksisen seurakunnan aktiivit ovat tunnetusti pikkusieluisina moralisteina kovia nipottamaan ja ruoskimaan toisiaan piilovittumaisuuksia, jotka harvoin asioita tuntemattomille avautuvat, viljellen.

Kirkkoherra isä-Markku Salminen, jonka huhutaan valmistelevan kirjaa omasta seurakunnastaan, jonkinlaista muistelmateosta, jossa hän paljastaa mitä riitojen taustalla oikeasti on, ja ketkä niihin ovat ja miksi sekaantuneet niin sopankeittäjinä kuin turhan pahan levittäjinä, on ollut helisemässä yrittäessään ratkoa sisäisiä "viihtyvyysongelmia" tasoittaessaan ristiriitoja sekalaisen seurakuntansa keskuudessa missä entisten tappelupukarien, venäläistaustaisten vanhojen sukuja ja uusien venäläissukujen, sekä luterilaisista kääntyneiden ja suomenruotsalaisten ortodoksien, sekä pieni piiri pyörii vanhojen pappissukujen, ja kirkon työntekijöiden sukulaisten, sekä aina kärkkäinä valittamaan ja riitelemään olevien ikuisten mieliharmien ja vastarannankiiskien - kun kysymys on omista eduista tai kunniasta - ja sen lisäksi uusien alueiden, Lahden ja Hämeenlinnan seurakuntien yhdistymisen jälkeen on lisäksi viime vuosina ollut lisää riitoja synnyttämässä epäonnisen ex-pääministeri Antti Rinteen entinen media-apulainen - eikä pääministerin erityisavustaja, kuten häntä tituleerattiin neuvostovaalien yhteydessä, Disney-animaatiolle äänensä lainanneen ja sieltä mediakokokemuksensa hankkinut iisalmelainen Dimitri Qvintus, josta häneen kyrsiintyneet toimittajat käyttävät selän takana haukkumanimeä "rasittava kääpiö", mikä on vakiintunut Qvintusta ja hänen edustamaansa leiriä vastustavan joukon hänestä käyttämäksi haukkumanimeksi. Tämän hyvin tietäen Marina Lampinen, itse seurakunnan ylidiakoni Juha Lampisen tytär, mainosti Qvintuksella olevan valtionhallinnosta kokemuksen saaneena "erinomainen kyky jäävät itsensä, kun siihen aihetta tulee", mikä tarkoitti suomeksi sitä, että ristiriidat seurakunnan sisällä kulkevat juuri tässä.

Qvintuksen taitojen ylisanoilla maalailu ihmetyttää monia, jotka tuntevat hänet. Qvintus ei ole julkishallinnon, politiikan tai media-alan erityisasiantuntija, kuten häntä Helsingin ortodoksien neuvoston vaaleissa mairiteltiin monella hunajaisella suulla valheellisesti. Sen sijaan hän onnistui medianeuvoillaan sekoittamaan kahden SDP:n puheenjohtajan mediakontaktit, mitkä osaltaan johtivat molempien eroon. Kun Jutta Urpilainen hävisi täpärästi seitsemällä äänellä Rinteelle SDP:n puheenjohtajuuden ja samalla menetti arvostetun valtiovarainministerin pestinsä, Qvintuksen kerrottiin purskahtaneen hysteeriseen itkuun ja romahtaneen täysin kuin heikkopäinen. Rinteen turhaan eroon johtanutta likapyykkiä ei ole vielä pesty julkisuudessa, mutta on ihan selvää, että osaamattoman, kokemattoman ja itse politiikkaa sekä medioita huonosti tunteneen Qvintuksen väärät neuvot, johtivat Rinteen sössöttämisenä ja naurettavana sekoiluina ja julkisuuteen tulleina ristiriitaisina viesteinä osaltaan hänen nöyryyttävään eroonsa, mikä kansalaisten, politiikkaa ammatikseen seuraavien ja itse hänen puolueensa SDP:n kannalta oli loistojuttu, ainoa asia, mistä Qvintusta voisi kiittää. Marin ei halunnut rankasti töppäillyttä ja kokematonta Qvintusta esikuntaansa huonon onnen lintuna sekoittamaan hänen mediasuhteitaan. Qvintus käytännössä potkiin ulos pääministerin kansliasta hoitamalla hänelle vähäpätöinen kutsuja ammatikseen kiertävän lobbarin virka johonkin yhtä mitättömään pikkufirmaan, Qvintuksen harrastelijamainen osaaminen ja siitä seuranneet väärät neuvot johtivat Rinteen sekoiluina ja julkisuuteen tulleina ristiriitaisina viesteinä lopulta hänen nöyryyttävään eroonsa. Marin ei halunnut raskaasta töppöillyttä ja kokematonta Qvintusta esikuntaansa huonon onnen lintuna sekoittamaan hänen mediasuhteitaan. Qvintus käytännössä potkittiin ulos pääministerin kansliasta hoitamalla hänelle vähäpätöinen kutsuja ammatikseen kiertävän lobbarin virka johonkin yhtä mitättömään ja pikkusieluiseen pikkufirmaan kuin mitä hänet tuntevien mukaan hän itsekin on; päällepäsmäri ja raivoava huutaja, arvostaan arka auktoriteetteihin vetoaja tiukan paikan tullen ja ettekö Te muka tiedä KUKA MINÄ OLEN-ongelmasta kärsivä pikkumies, joka luulee kaikkien pikkumiesten tapaan suuria itsestään ja yrittää kostaa kaikille pidemmilleen kyykyttämällä heitä aitosavolaiseen tapaan alta lipan.

Lisäksi Qvintus on sekaantunut elimellisesti koko ortodoksista kirkkoa vaivaavaan Petsalo-tautiin. Qvintuksen vihollisten epämusikaaliseksi haukkuma kanttorisisko (jota on vaikea uskoa todeksi) on naimisissa koko ortodoksisen Suomen ylle levittäytyneen Petsalo-mafiaan kuuluvan pappismiehen kanssa. Pappispuoliso työskentelee Helsingin seurakunnassa kuten Q:n siskokin. Q:ta ei tällä kertaa neuvostovaaleissa onnistanut: 10 ääntä riitti arvontaan kahdesta viimeisestä paikasta neljän muun kanssa. Arvontaonni suosi muita. Mutta valituksi hän ehkä olisi tullut, jos olisi itse vaivaantunut paikalle. Q ilmoitti kiireisiinsä vedoten seuraavansa vaalia netin välityksellä ja olisi paikalla ollessaan itseään äänestäessään päässyt suoraan neuvostoon sen viimeisenä valittuna jäsenenä. Jatkoon esitettiin myös Lasse Saarista ja kehuttiin hänellä olevan neuvostokokemusta. Totuus on hieman toisenlainen monen epäilijän mielestä, sillä Saarinen oli aikoineen pari vuotta neuvoston itseoikeutettu jäsen Uspenskin isännöitsijän roolissa mutta jätti protestiksi yhtäkkiä itse leikin kesken. Hän oli yhden vuoden neuvostossa. Esimerkiksi taas Tuovi Haikala, jolla oli ollut vahvaa osaamista neuvostotyöstä, koska on ollut yhtäjaksoisesti neljä vuotta neuvostossa, mutta ei viime vuonna, sivuutettiin kokonaan valinnoissa ihmetteli eräs paikalla ollut ja asioihin perehtynyt valtuuston jäsen.

Kokousta oli ikävä seurata. Ilmassa risteili tikarit ja veitset, millä toisiaan inhoavat eri osapuolet yrittivät sanoina satuttaa. Heti Helsingin ortodoksisen seurakunnan kevään 2021 valtuuston ensimmäisessä kokouksessa kävi selväksi, ettei harras kirkkokansa aio jättää käyttämättä lyödä peitsiä Apostoli Paavalin ohjeiden mukaan keräämällä vihollisen yläpuolelle hiiliä. Ilmassa oli uhmaa ja kapinaa. Ensin käytiin uuden jännittävä puheenjohtajavaali valtuuston uudesta puheenjohtajasta. Jefkin Brodkin ja Jonas Virolainen saivat suljetussa lippuäänestyksessä molemmat 10 ääntä. Vaali ratkesi valtuutettu Katri Heporaudan nostaessa Brodkinin nimen eduksi arvonnalla. Koska coronan takia katedraalin pääsaliin oli otettu vain 10 henkeä, oli alakertaan sijoitettu loput neuvoston 9 jäsentä. Kirkkokansan käsinkosketeltavasta eripurasta ja keskinäisen luottamuksen puutteesta kertoi sekin, että heti vaalin ratkettua alakerrasta eräs tomera täti uskoi vaalin tuloksen olevan väärennetty ja pyysi siksi nähdä lipun, missä olikin, yllätys hänelle, Brodkinin nimi.

Kokouksen voimasuhteet ratkesivat jo varapuheenjohtajaäänestyksessä vaalin voittaneen helsinkiläisen Marina Lampisen saadessa 11 ääntä, hämeenlinnalaisen Katri Heporaudan jäädessä 8 ääneen. Joku Urpo oli vahingossa tai mielenosoituksellisesti äänestänyt venäläistaustaista Anatoli Lappalaista, joka ei ollut edes ehdokkaana. Kukahan se oli? Syyllistä etsitään parhaillaan kunhan ensin on veisattu pari tuntia ties mille pyhimykselle, sillä ortodoksien kalenterissa jokaiselle päivälle riittää pyhimyksiä, joita muistaa ja kunnioittaa niin, ettei muuta ehtisi tehdäkään kuin kumarrella kuvia ja laulaa luritella sulosointuja sen ylimmän ja hänen poikansa kunniaksi samalla kun yrittäisi väistellä ilmassa "metaforisesti" lentäviä siivekkäitä henkiä, joita on miljoonittain niin, että ilmassa on varmasti pahoja liikenneongelmia siitä huolimatta, että ne ovat näkymättömiä metaforisen luonteensa takia. Enkelten "palvelutehtävänä" on ortodoksiuskonnon mukaan toimia jumalan lähettiläinä ja sanasaattajina niin, että meidän näkymättömissä ympäri maapallon käy varsinainen vilske, kun nämä siivekkäät jumalan soturit vievät ja tuovat viestejä jumalalta ja jumalalle. Raamatun mukaan heitä oli tuhannen tuhatta ja kymmenentuhatta kertaa kymmenen tuhatta eli miljoonia jo vanhaan aikaan, saati sitten nykyjään todennäköisesti satoja miljoonia kertaa satoja miljoonia, jotta he ehtisivät palvella kiireistä jumalaa ja kasvavaa ihmispopulaatiota edes vanhan palvelutasonsa kohtuudella säilyttäen, ilman valituksia ja vanhan testamentin tunnetusti äkkiarvaamattoman ja julman jumalan kirjaimellisesti kuolettavia rangaistuksia töppäilyistään.

Ortodoksisessa kirkkovuodessa enkelien muistolle on pyhitetty marraskuun 8. päivä, jolloin muistellaan kaikkia taivaallisia enkeleitä, joita piisaa siis kiusaksi asti. Ortodoksienkelit jakautuvat asemansa mukaan eri ryhmiin. Puhutaan jopa yhdeksänluokkaisesta enkelimaailmasta, ylienkeleitäkin on peräti yhdeksän, joista luterilaiset tuntevat vain Mikaelin ja Gabrielin. Ortodoksilapsille ei opeteta pelkästään enkeleistä, vaan myös enkelien lisäksi lukuisista muista pelottavilta lapsen mielessä ympärillämme pörräävistä kummallisista hengellisistä siivekkäistä kuten; serafit, kerubit, valtaistuimet, herraudet, voimat, vallat, hallitukset, sekä jo mainitut ylienkelit ja tavalliset enkelit. Heille ei osoiteta palvontaa, mutta heistä, kuten esim. kerubeista ja serafeista, eräistä alaenkelilajeista lauletaan ja heitä kunnioitetaan ikoneissa. Eikä sillä ole väliä, ettei enkeleitä ole oikeasti olemassa. Se ei kiinnosta ortodokseja vaan tavat ja uskomukset, onhan kyseessä usko eikä mikään tieteellinen koe. Ortodoksikieli on näkymätöntä vaikuttamista ihmismielen sisimpiin kerroksiin mystiikan nimellä hyvän ja pahan dikotomiaa hyväksikäyttäen.

Ja lisää samanlaista riittää. Esimerkiksi oppi pahoista hengistä on samalla sekä ehdoton ja pelottava, että myös paljastavuudessaan koko kristinuskon kaikkein heikoin lenkki ja selityksiltään epäuskottavin. Se on ulkoisesti syvälliseltä ja todelta vaikuttava, mutta tosiasiallisesti täysin epäloogisen ja naurettavan kepeänä (ehkä se on keksitty krapulapäissään ennen ensimmäistä loiventavaa ryyppyä aamulla) kuin Fazerin Sinisen uusin ja reilusti yliampuva mainos (todennäköisesti Ruotsissa tai ainakin Ruotsin-laivalla) tekohyvyyden puolesta rahastamismielessä poliittisesti korrektin ajan mädännäisyyden ja tekopyhyyden rappeutumissymbolina; ongelma ilmenee Airaksisen sanoin kun lausun "Enkeleitä on olemassa" ja kysyn "Oletko nähnyt enkeleitä?" olen jo tuottanut mielikuvituksen luomat oliot, enkelit, ja antanut niille olemassaolon lahjan. Olen ajatellut enkeleitä, enkä osaa enää tehdä eroa ajatuksen ja olemassa olevan uskomukseni välillä. Ajattelen helvettiä, joten helvetti on olemassa, sen on oltava olemassa, koska ajattelen sitä.

Pahuuden alkuna ortodoksien mukaan oli nimittäin maassa enkelten lankeemus synnin edessä. Itse paholainen, joka oli ensimmäinen langenneista enkeleistä, johdattaa edelleenkin jumalaansa etsivän ihmisen harmiksi joukkoa langenneita enkeleitä meitä pahuuden pariin, milloin miksikin houkutuslinnuksi naamioituneena syyllistäen samalla vanhojen kirkkoisien ankarien oppien saattelemana pikku retkahduksistamme nautintojen ja houkutusten teillä. Esimerkiksi kirkkoisä Origenes, joka ei uskonut, että jumala oli luonut maailman tyhjästä ja kastroi itsensä, esitti ensimmäisenä teorian, että paholainen oli hankkinut itselleen oikeuden ihmisiin ja että Jeesus Kristuksen kuolema oli paholaiselle maksetut lunnaat. Onnistuneella viekoittelulla paholainen oli hankkinut itselleen oikeuden, jota ei voitu tehdä mitättömäksi vaan ainoastaan ostaa. Jumala tarjosi paholaiselle Jeesuksen ihmisten sielujen vastineeksi. Tämä oli kuitenkin jumalan puolelta törkeää huijaamista, sillä jumala tiesi, ettei paholainen voinut pitää vallassaan Jeesuksen sielua, koska synnitön sielu aiheutti paholaiselle piinaa. Tämän idean ostivat ja kehittelivät eteenpäin myös Augustinus ja Gregorius Suuri.

Origeneksen vaikutuksesta ortodoksit alkoivat uskoa, että pahat henget turmelevat ihmisen sielua ja aiheuttavat ihmisille myös sairauksia, onnettomuuksia ja muita vastoinkäymisiä. Käsittämätöntä tämä on siksi, että ortodoksit väittävät jumalan sallivan tämän "kaitselmuksessaan", ohjaten niiden toimintaa niin, että toiminta palvelee ihmisen pelastusta ja kasvamista hyvyyteen. Näin ortodoksit tavallaan antavat ymmärtää rivien välistä sanoessaan "pahojen henkien olevan rajoitettu", siihen että jumala ja saatana toimivat yhdessä kuin kahdessa eri vuorossa, yö- ja päivä, halliten maailmaa, niin näkyvää kuin ei-näkyvää, yhdessä salaa mutta julkisesti erillään toisistaan. Ehkä juuri siksi Descartes ensimmäisenä havahtui miettimään, mitä jos ajatteluamme johdattelee kaikkivoipa ja petollinen paholainen - ja juuri siksi logiikan säännöt johtavat meidät pois itse pääasiasta harhaan näpertelemään toissijaisten kysymysten parissa. Descartes perusti uuden ajan filosofian soveltamalla Platonin ja Augustinuksen menetelmää, epäilyä, mutta päätyikin ehdottomaan totuuteen filosofi John Deweyn sanoin varmuuden kaipaamisena. Descartesille tietomme periaatteet olivat selkeästi sitä, että epäily antoi meille ensimmäisen varmuuden (coincidentia oppositorum). Hänestä tämä varmuus koski ajattelevan subjektin olemassaoloa niin, että mieli oli erossa ruumiista, ja että ruumis oli olemassa omillaan - eikä hän tällä taatusti tarkoittanut enkeleitä.

Ortodoksikirkko ei koskaan voisi sallia ortodoksien puhuvan Kantin sanoilla itseaiheutetusta alaikäisyydestä, sillä kirkko on heille "He ja Me" yhdessä Kristukseen kastetut seurakunnan jäsenet ilman turhia pulinoita, sillä kirkko on ortodokseille paitsi Kristuksen ruumis, myös pyhän hengen temppeli. Pyhä henki on jakanut ortodoksien mukaan jokaiselle kirkkonsa jäsenelle yksilöllisiä lahjoja, jotka on tarkoitettu koko kirkkoruumiin hyväksi. Mutta nämä ovat vain sanoja, joita ylikiihottuneen mystisen taikauskopuheen kirkolliset ammattilaiset suoltavat tietäen itsekin hyvin sen ikävän tosiasian, etteivät kauniit sanat ole tosia - eivät toden sanat kauniita, ainakaan silloin kun on kyse vallasta, kunniasta ja maineesta. Kovin kummallista on se, että tällaiseen muka uskoo kirkkoaktivisti Qvintus vuonna 2021 (SDP). Mutta mitä tekee nyt syrjäytetty ja nöyryytetty entisten mahtimiesten suojatti Qvintus? Hän etsii uutta paikkaa missä alkaa rähistä ja opettaa muita. Entä miten olisi SETA, joka kaipaisi asialleen omistautunutta nuorta taistelijaa tai pakolaistyö Ugandassa HIV-lasten auttajana? Paikkoja olisi vapaana myös taidesektorilla nyt kun sekä mediamaailman että politiikan ovet sulkeutuneet hänen takanaan. Eikä yhtä neuvostopaikkaa voi pitää maailmaloppuna naimattomalle miehelle, jolle Valamon luostarin munkkeuden kautta avautuisi näköalapaikka suurimpiin maaleihin, aina piispaksi asti, niin kauan kuin kanoniset periaatteet piispojen naimattomuudesta pysyvät, ja kun kerran on kysymys ortodoksikirkosta, ne varmasti pysyvät vielä, kun maailma on jo hävinnyt. Miltä kuulostaisi kolmenkymmenen vuoden päästä Suomen ortodoksikirkon arkkipiispa nimeltään Dimitri?

Mutta riittääkö se muutoshaluiselle ja levottomalle Qvintukselle, sillä mikään ei muutu ortodoksikirkossa samaan aikaan kun piispat jakavat kaanonin mukaan mitään muuttamatta ehtoollista, vaikka Paavalin esittämä ehtoollisen sakramentillinen muoto ei ole voinut olla Jeesuksen luomus, eikä se ole voinut myöskään syntyä puhdasoppisesta juutalaisuudesta; mutta sille löytyi silmäänpistäviä vertauskohtia pakallisessa maailmassa. Laajalle on myös levinnyt näkemys, että evankeliumeissa oleva ainoa jälki ehtoollisen mystisestä tarkoituksesta on myöhempi lisäys, jolla ei voi olla muuta merkitystä kuin mysteerio-pelastus Kristuksen kautta Paavalin käsityksen mukaisesti. Paavalin varoituksista korinttolaisille voi rivien välistä lukea lisää pakanallisista ilmiöistä, jotka hän tunsi hyvin ja jotka vaikuttivat voimakkaasti tuon ajan ihmisiin. Ihmiset uskoivat yleisesti, että juomalla verta voitiin saada itselle sen jumalan ominaisuudet, jonka verta käytettiin. Ihan samalla tavalla kuin Kreikassa Eleusin mysteereihin osallistuneet uskoivat, että he pääsisivät aterian välityksellä jollakin salaperäisellä tavalla osallisiksi Dionysoksen ruumiista. Juomalla Jeesus verta ehtoolliselle osallistuva kristitty pääsi osaksi hänestä, vaikka joidenkin tutkijoiden mukaan oli mitä epätodennäköisintä, että Palestiinan tai Galilean juutalainen olisi voinut lausua, että hänen opetuslapsena viiniä juodessaan joisivat edes vertauskuvallisesti verta, kun ottaa huomioon sen kauhun, jota juutalaiset tunsivat veren juomista kohtaan. Eivät nämä pienet ristiriitaisuudet ole ennekään haitanneet uskomista tai teologista keskustelua. Kaanonit ja dogmit hoitavat kaikki selitykset, jotta tekopyhille, ulkokuorisille ja priskilliolaisille ortodokseille Qvintuksen tavoin jää aikaa keskittyä rikkaisiin ja paljon aikaa vieviin jumalanpalvelusmenoihinsa palvelmaan itseään jumalana.

Kerrataan vielä lopuksi mihin ortodoksit Qvintuksen tavoin uskovat: että on olemassa paholainen, ja että häntä vastaan on siksi taisteltava. Koska paholaista itseään vastaan taisteleminen on ongelmallista, he taistelevat sen sijaan luonnollisesti muita ihmisiä vastaan, joita he pitävät paholaisen palvelijoina; tällä tavoin paholainen muuttuu kyltiksi, jonka voi liimata vihollisen kylkeen. Vielä vakavammin- siellä, missä paholainen on olemassa, ja kaikki on mahdollista ja logiikka ei päde, paholaisesta tulee absoluuttinen argumentti niille, jotka ovat itse fanaatikkoja, tai jotka käytävät toisten fanatismia omien päämääriensä saavuttamiseksi. Näin paholainen auttaa fanaatikkoja ja tekee heidät immuuneiksi logiikka ja kaikkea kritiikkiä vastaan. Paholainen saavutti päämääränsä juuri sillä, että houkutteli meidät uskomaan omaan olemassaoloonsa. Näin paholainen loi olemisen ja olemattomuuden väliin "harmaan alueen", johon hän mahtui, vaikka todellisuudessa paholaista ei sittenkään tainnut olla olemassa eikä häntä siksi kannattanut järkevän ihmisen ottaa vakavasti. Mutta ortodoksit Qvintuksen lailla uskovat, että on olemassa paholainen ja että häntä vastaan on siksi taisteltava. Koska paholaista itseään vastaan taisteleminen on ongelmallista, he taistelevat sen sijaan luonnollisesti muita ihmisiä vastaan, joita he pitävät paholaisen palvelijoina.

Siksi Qvintus on mitä on. Siitä saimme haljun aavistuksen Helsingin ortodoksien kevään ensimmäisen valtuuston kokouksesta, josta hän oli pois mutta hänen henkensä leijaili salissa kysymyksinä ja uhmana. Juuri sillä samalla tavalla, millä paholainen muuttuu hänelle kyltiksi, jonka hän voi liimata näppärästi kulloisenkin vihollisekseen kokemansa kylkeen: mutta vielä vakavammin - siellä, missä hänen paholaisensa on olemassa ja kaikki on mahdollista, logiikka ei enää päde ja paholaisesta tulee absoluuttinen argumentti qvintuslaisille fanaatikoille, jotka käyttävät ovelasti toisten (typerää)fanatismia omien päämääriensä saavuttamiseksi - juuri näin paholainen auttaa qvintuslaisia fanaatikkoja ja tekee heidät immuuneiksi logiikka ja kaikkea kritiikkiä vastaan. Helsingin ortodoksit saivat hengähtää hetkeksi tästä heittämällä Dimitri Qvintuksen räyhänhenkineen ulos neuvostosta. Mutta kuinka kauan? Vain luoja yksin tietää hahahaa!