Downton Abbeyn "uusi aika" on kaikkea muuta kuin uutta aikaa...

26.07.2023

Teksti Harald Olausen

Kesällä tulee katsotuksi kaikenlaista, joskus jopa ihan täyttä sontaa, kuten aina on välillä hyvä makuhermojen trimmaamisen takia poistaakseen ikään kuin karstat sisältä syksyä varten. Tuli sorruttua eilen netin suoratoistopalvelussa muutamaan Downton Abbeyhyn ja heti se tietenkin Karman lakien mukaan kostautui. Tuli päänsärkyä ja pahoinvointia, jopa itsesyytöksiä, miksi katso moista p:ta (yleensä periaatteeni on ollut välttää sitä), vaikka suuren yleisön suosimassa englantilaisessa romanttisessa Downton Abbey-sarjassa on jotain hyvääkin kun tarkkaan etsii, vaikka se hyvä on selkeästi oiken hyvän luonteen vastaisesti näkyvää hyvää ja paha on arvattavasti pahaa, kuten teatterilevitykseen tehdyssä Downton Abbey – uusi aika (2022), joka muistuttaa kummalla tavalla keveydessään Abban suurenmoisesta tyhjyydestä ja tylsyydestä kertovaa ja aivot räjäyttänyttä Mamma Mia!-musikaalia (1991).

Tarkoiin tällä edellisellä yllätyksettömyyttä, kun hyvä on näkyvää hyvää ja paha piilossa olevaa, kuten kirjoitin, ja pahaa paitsi silloin kun se nostetaan tikunnokkaan silmiemme eteen opiksi ja ojennukseksi tarkoituksenaan näyttää pahan ja hyvän olevan mustavalkoista tapakristillisyyttä, missä ajatukset ovat eri asia kuin sanat ja teot; kun olet hyvä, olet onnellinen, onnellinen olet, kun myönnyt kohtaloosi etkä pane vastaan tai tavoittele taivaalta kuuta – siis hyvin "puritaanisstoalainen" tasapainoisen elämän peruslähtökohta vanhan maaseutu-Englannin mieleen. Mutta mitä vielä. Tässä ei ole lainkaan villakoiran ydin. Tiedämme kyseessä olevan kauniisiin kääreisiin sullotusta höpöhöpöstä, mutta kuten elämässä muutenkin, haluamme hetken uskoa kauniisin ja epätosiin satuihin ja uppoutua ihailemaan sen tarjoamia pakoteitä todellisuudesta.

Downton Abbeyn imelä ja kliseinen aikuissatu on tarkoitettu ja myyty niille tällaisesta roskasta mielellään maksaville herkkäuskoisille, jotka lukevat lapsena Salaista puutarhaa (luin minäkin...) ja Jane Austenin romaaneja aikuisena lukeville, jotka sisustavat asuntonsa kartanotyyliin ja kiertelevät lomillaan etsimässä/kuvittelemassa vanhan englantilaisen maalaisidyllin perään nykyajan kovan rahan politiikkaa edustavan nostalgiateollisuuden lisätessä linnakierroksilla heidän romantiikan- ja menneiden aikojen ihailunnälkäänsä. Kiitos Hollywoodin, sadut myyvät hyvin ja tämä satu vieläpä erinomaisesti siitä huolimatta, että tekijöitä pitäisi rangaista lässytyksestä ja löysästä höpöhöpön levittämisestä.

Elokuvassa kaikki on hillittyä ja kohteliasta, mikä ärsyttää erityisesti suomalaiskatsojaa. Yksi elokuvan repliikki kuvaa hyvin myös tätä. Siinä Crawleyn sukuun kuuluva kuningattaren hovineiti ja Bronsonin uuden vaimon äiti, istuu Bronsonin ja Sybilin lapselle, Granthamin lapsenlapselle, lahjoitetun hulppean marmoripalatsin pihalla seuranaan kreivitär ja hänen lapsensa Downtonin perijä - kuin ilmetty isoäitinsä leskikreivitär – Mary, Bronsonin leikkiessä vedessä vastavihityn vaimonsa kanssa: "Aurinko alkaa unettaa. Taidan ottaa nokoset ennen päivällistä." Muuten dialogi ja replikointi ovat yhtä jäykkää, hengetöntä ja tarpeetonta kuin itse näyttelijät ja koko turhanpäiväinen elokuvakin, joka tuotti kuitenkin satoja miljoonia puntia.

Toinen esimerkki. Mary istuu kirjastossa kehumassa elokuvaohjaajalle ensimmäistä miestään, joka oli hänen mielestään: "Täydellinen. Komea kuin satuprinssi. Moraalinen, vahva ja täynnä unelmia." On vaikea uskoa, että hän sanoo niin. Mikään mitä hän sanoo ensimmäisestä miehestään ei ole kiinnostavaa, vaikka olisikin totta, mikä on tietenkin mitä epätodennäköisintä ja kiinnostamatonta, sillä tarinasta jää kertomatta se oleellinen; mikä on ajatusten ja tekojen välinen ristiriita ja miten hyvin sen kukin peittää ja mistä syystä? Kehnot vuorosanat paljastavat vain lisää tyhjänpäiväisestä typerästä elokuvasta ja motiivien puutteesta.

Mutta se mikä elokuvassa on erityisen irvokasta ja hyppii katsojien silmille on sen tapa yrittää pestä rahan takia naimisiin menneiden köyhien aatelisten motiiveja ja väittää lopulta rakkauden voittavan. MIKÄ RAKKAUS ja MILLAINEN? Sitä ei kerrota. Se on rakkaus rahaan ja toiselta puolen rakkaus komeaan aatelistitteliin. Rakkaus syttyy jossain vaiheessa, kuten Lady Grantham valehtelee yhtä valheelliselle miehelleen - mistään rakkaudestahan ei tässä naamanvääntelyssä ole kyse. Jaarli on yhtä jäykkä kuin edustamansa arvonimi ja aika eikä hän ole koskaan osannut rakastaa tätä anorektista rikasta amerikkalaisperijävaimoansa lämpimästi tunteella. Naisen tunteet kun ovat jotain kassakaapin ja Titanicin hylyn välimaastossa.

On elokuvassa hieman huumorinyrityksiäkin, positiivista elämänasennetta rohkaisevaa ja olet yksi meistä -tunnetta, vaikka muille jakaa. Silti se ei sytytä ja tunnu aidolta ja pistää enemminkin silmään kaiken muun elokuvaan "istutetun" teennäisen seassa. Kun aikoinaan kävin katsomassa edellisen elokuvan Dowton Abbey (2019) elokuvateatterissa, katsojista suurin osa (80 prosenttia) näytti olevan naisia, ja miehistä suurin osa kauppareissun ohessa mukaan (väkipakolla) mukaan (ehkä) raahattuja aviomiehiä ja poikaystäviä sekä muutama romantiikannälkäinen yksinäinen homopoika nyyhkimässä nenäliinaansa. 

Sarjassa ja elokuvissa tärkeintä on hieno suku, syntymästä saatu korkea asema, kohteliaat tavat, muiden jatkuva pokkurointi, oikea pukeutuminen sekä syöminen ja juominen. Koko ajan drinksutellaan ja seistään yhdessä rupattelemassa niitä näitä hymyilevä naamio kasvoillaan. Downton Abbey ei pitäisi olla mikään muuttumattoman yhden totuuden moraalinen linnake tai pelkästään englantilaisen turhan joukon – aatelisten ja vanhan Englannin ylistysveisu ennen pahojen työväenpuolueen poliitikkojen saapumista aseet tanassa uhkaamaan ja uhmaamaan vuosisataisen yltäkylläisyyden tyhmentämää ja paisunutta yläluokkaa, pulska Blenheimin Winston Churchill mukaan lukien, vaikka hyvyys on sokeroitua ja pahuus piiloteltua tarkalla silmällä katsottuna yläkulmasta tähdättynä.

Se voisi olla osaavissa käsissä dynamiittia koko yläluokan isoihin ahtereihin, jos se halusi olla. Mutta ei! Juuri sitä se ei ole – valitettavasti. Downtonin sisältämä "pahuus" on hiljaista ja piilossa ja sitä on vaikea erottaa mutta silloin tällöin se sieltä jostain aina irvistää- tosin vain hetken ja sukeltaa siis turhuuteen ja viihteen sekaan. Yksi pahuus on luonteeltaan teknistä ja silkkaa idean isän rahanahneutta eli sarjan huonot ja keskinkertaiset näyttelijät, jotka vaikuttavat muutamaa poikkeuksetta lukuun ottamatta nostetun esiin halvoista maaseututeatterista rahan säästämiseksi, ja vaivaannuttava tuloskin on sen mukainen ihan kuin katsoisi suomalaista kesäteatteria.

Kun sarjassa ei varsinaisesti tarvitse Crawleyn perhettä lukuun ottamatta näytellä, kaikki muu menee mimiikan, tai tässä tapauksessa, ylinäyttelemisen nimissä, liioiteltujen reaktioiden ja ällistyttävien naamanvääntöjen piikkiin. Meno on välillä sen mukaisesti kuin pahimmillaan Tapanilan työväennäyttämön salapoliisinäytelmissä silloin harvoin, kun joku muistaa oikein repliikkinsä, ja osaa vielä sijoittaa sen oikeaan tunteeseen – joskus jopa ihan melkein sinnepäin. "Toinen pahuus" on asioiden ja ihmisten aikeiden sokerointi tavalla, mikä nostaa hyvää esittävän parempaan ihmisryhmään omasta ja yhteiskunnan johtavan luokan mielestä, kuvaamalla hetket auringonpaisteisena johtamassa automaattisesti hyvään ja kauniiseen.

Mutta että aikuisten saduissa tapahtuu näin ja hyväksyvät bluffin. Esimerkiksi kun mennään naimisiin paistaa aurinko, hymyillään ja vitsaillaan. Ja kun hääparin auto lähtee viemään heitä pitkälle häämatkalla, odotettavissa on vain kivaa yhteiseltä tulevaisuudelta, vaikka juuri elämän oikea arvoituksellisuus vaanisi nurkan takana hääparin auton joutuessa kuolonkolariin. Ihmiskuvat ovat ärsyttävyyteen asti pinnallisen ohuita eikä henkilöihin juurikaan paneuduta. Heidän tarinansa ei kiinnosta tekijää sillä pelkkä profiili ja taustalla hengailu kuvaa hyvin sarjan onttoutta ja tyhjyyttä, jotta ymmärtäisimme ettei hyssyttely ole arvovaltaa vaan valtaa väärin käytettynä.

Verrataanpa huviksemme Downton Abbeytä Karl Owe Knausgaardin Taisteluni ensimmäinen kirja (LIKE 2016) satunnaisesti valittuun tekstiin (mikä on kuin mansikkaa lihapullissa): "Siinä samassa, kun elämä poistuu ruumiista, ruumis kuuluu kuolemalle. Lamput, matkalaukut, matot, ovenkahvat, ikkunat. Pellot, suot, purot, tunturit pilvet taivas. Mikään tästä ei ole meille vierasta. Olemme jatkuvasti kuolleen maailman esineiden ja ilmiöiden ympäröiminä." Ero on yhtä suuri kuin matka maasta kuuhun. Knausgaard kuvaa elämää eksistentiaalisena ongelmana, kun taas Downton Abbey maanpäällisenä paratiisina. Knausgaardille elämä on aidosti katsottuna traagista selviytymistä "jotenkuten" eläen ja sen vaikeutta miettien.

"Kolmas pahuus" on tavallisuuden häivyttäminen arjesta ja työstä. Downton Abbeyssa ei ole ristiriitaa tulen ja tuulen välillä, koska kummatkin on kesytetty palvelemaan sarjan antamaa siloteltua kuvaa elämän auvoisuudesta. Edes hiki ei koskaan valu työntekijöiden naamalta silloin kun tehdään jotain raskasta, sillä se ei mahdu tähän satuun. Jos verrataan Downton Abbeyta laadukkaaseen englantilaiseen yläluokan ja palvelijoiden elämää kuvanneeseen kahden kerroksen väkeen, huomaa miten ohut ja saippuamainen muussakin liukkaudessaan sarja on paitsi, kun se esittää olevansa muuta kuin on.

Mitä se sitten on? Se selviää itse kartanon merkityksestä koko tarinalle ja tälle Englannille. Downton Abbey elää idylliään keskellä kylää kylän omistajana ja päämajana. Se on samalla sekä symboli vanhasta ja jäykästä Englannista että siitä murroskohdasta, kun vanha kunnon Englanti alkoi muuttua koko kansan yhteiseksi Britanniaksi toden teolla. Kartanoa asuttava Crawleyn perhe uhraa kaikkensa talolle ja toiminnan jatkumiselle. Talo on kuva koko maasta ja sen vuotava katto uusista ongelmista ja talon ylellisen jouteliaat ja siksi kadehdittavat loiselätit vanhalle väistymässä olevalle yläluokalle.

Tai niin ja näin meidän annetaan ymmärtää, ettemme olisi turhaan kateellisia ja kapinoisi. Ja vielä imelyyttä korostamassa ne lehmämäiset "mukarakastuneet"-ilmeet kun jonkun rakas poistuu hetkeksi. Me katsomme silti kateellisina maailmaa, jota ei ole ollutkaan. Miksi? Eikä edes Clement Attleen johtama ja heti sodan jälkeen valtaan tullut työväenpuolue kovista yrityksistään huolimatta saanut karsittua kuin vain muutamia yläluokan aiemmin ehdoitta nauttimia etuja. Eikä maan perimmäinen ja vieläkin brittejä yleisesti vaivaava ongelma: vanhaan kuninkaanvaltaan perustuvaa hallintojärjestelmää onnistuttu juurikaan muuttamaan paremmaksi.

Vasta, kun uusthatcherilaisen vallanmielistelijän ja katolisen (mikä saisi Elisabeth I:sen aikaisen kiihkoprotestantti sir Francis Walsinghamin kääntymään haudassaan) Tony Blairin New Labourin ylähuoneen uudistuksella 90-luvun lopulla. Downton Abbey – uusi aika on myös Shakespearen Kesäyön unelman tavoin metateatterin keinoja hyväkseen käyttävä itse päätarinaa alleviivaava sepostus. Elokuvassa teatteriseurue korvautuu filmiryhmällä, joka tulee kuvaamaan kartanomiljööseen mykkäelokuvaa ja lähtee sieltä yllättäen äänielokuvan tehneenä. Filmiryhmän rahoilla vuotava kartanon katto saadaan korjattua ja lopulta palvelijatkin pääsevät mukaan elokuvaan. Lady Mary ihastuu elokuvaohjaajaan mutta ei mene pidemmälle.

Tässä kaikki. Elokuva on yhtä auringonpaistosta ja juhlaa koko ajan lasit kädessä. Samalla elokuvan moderni piilosanoma paljastuu. Se haluaa olla nykyaikaisen liberaali ja suvaita kaikkea - myös suvaitsevaisuutta; niin sen ajan homoja kuin antaa naisille vahva tahto ja rooli omien elämiensä suunnittelussa, toteutuksessa ja vastuussa samaan aikaan kun Englannin feministit taistelevat verissäpäin oikeuksistaan. Pieniä alamittaisia kömmähdyksiäkin elokuvaan mahtuu, kuten silloin kun entinen kartanon miespalvelija ja nykyinen opettaja, Mosley, joka edustaa elokuvassa itseoppinutta ja laajasti sivistynyttä uuden ajan henkeä, korjaa surkean elokuvan käsikirjoituksen Hollywoodin siirappisen melodraamakaavan mukaiseksi nyyhkytarinaksi. 


Ja on tarinassa jonkinlainen opetuskin. Se jääköön jokaisen oivallettavaksi, jos aikoo elokuvan katsoa, mutta pitää muistaa sen olevan suuren rahan maailmanviihdettä, ja siksi myös yhtä tyhjänpäiväistä ajanhukkaa, kuten usein viihdekin kaikkialla matalamielisyydessään on. Mutta elokuva kannattaa ehkä sittenkin katsoa sivusilmällä opetusmielessä. Toista kertaa en jaksaisi pitkästyä elokuvallisesti näin huonon elokuvan seurassa. Mutta jotain tässä viime vuosien suuressa kassamagneetissa kuitenkin on, kuten suuria tunteita. Mietin hieman itsekseni, miksi itkin vanhan ja ilkeän kreivittären kuoltua lopussa, varsinkin kun hän edusti elokuvassa ja sarjassa etuoikeutettujen vanhojen sääntöjen ja sen tiukkailmeisten edustajien maailmaa – ehkä siksi että hän oli ainoa järjissään oleva henkilö koko elokuvassa, edustaen yksin uudella ajallakin tarvittavaa reipasta common sensea.