Vinokino 30-vuotta juhlanäytös

Teksti Harald Olausen

Tänään päättyvä Helsingin Vinokino täytti tänä syksynä 30-vuotta ja onnistui viime vuodesta poiketen näyttämään homoelokuvia Helsingissä myös suurelle yleisölle elokuvateattereissa. Vinokino on ollut koko historiansa korkeatasoinen HLBTQ-elokuvafestivaali, joka on nähnyt historiansa aikana nousuja ja laskuja. Vinokino on myös aina odotettu ja toivottu LQBTQ-kulttuuritapahtuma Helsingissä. Olen seurannut alusta lähtien Vinokinoa ja muistan hyvin ne hienot alkuvuodet, kun festivaalin nähdäkseen piti mennä Turkuun. Tässä esimerkki. Tein kolmansista Vinokino-elokuvafestivaaleista jutun otsikolla Homoelokuvia nähtiin Turussa - pervokansa juhli filmifestivaalissa Uutispäivä-Demariin 9.11.1994.

Nuo festivaalit olivat ikimuistoisen hyvät sekä laadukkaan ohjelmistonsa että kiinnostavien oheistapahtumien ansiosta. On hyvä että festivaali on olemassa ja näyttää LGBTQ-kansalle sen omia elokuvia. Juhlavuoden elokuvatarjonta ei kuitenkaan osunut tällä kertaa ihan nappiin. Jotain muutakin olisi kaivannut lisäksi. Toivottavasti ensi vuonna festari saa itselleen koko viikonlopuksi Orion-elokuvateatterin. Oli paljon hyvää mutta myös huonoa yleisarvosanan jäädessä täpärästi hieman alle kahdeksikon, mikä sekin on hyvä. Itse katsoin vain netistä elokuvat Beyto ja Firebird ja pari muuta, josta en ehtinyt ajan puutteen takia kirjoittamaan ja siksi en niitä edes viitsi mainita.

On heti sanottava aluksi, että tämänvuotisia Vinokinon homoelokuvia vaivasi pahalla tavalla vääristynyt käsitys, se ulkoinen ja lapsellinen, kauneudesta. Jollain tavalla homoelokuvat alkavat tulla tämän saman disneymäisen kauneuspakkosapluunansa osalta tiensä päähän. Jotain uutta kaivattaisiin nähtäväksi ja pian. Maailma ei ole mikään kauniisti hymyilevä onnela, ja ihmiset siinä kuin ikuisessa Sangrilassa eläviä Cupidon lävistämiä himon kohteita, vaan päinvastoin Schopenhauerin tavoin kysyen itseltään: Voinko haluta mitä haluan? Ja ymmärtää tahdon olevan isännän ja järjen rengin: Pää ei päästä sisään mitään sydämen vastaista (vasta Kantista lähtien on pohdittu sitä, voiko ihminen käsittää objektiivista "todellisuutta" asianmukaisesti. Kant etsi ihmismielestä lakeja ja sääntöjä).

Olen aiemmin kirjoittanut, että kyseessä homoelokuvien huumorin ymmärtämisen kohdalla on sellainen puhdas sokraattinen epävarmuus, mikä on usein niin nokkela pila verrattuna absurdiuden vakavuuteen, ettei sitä tavallinen katsoja edes huomaa, koska se on se ei-heteroita miellyttävä homovyoeristinen himon katse, mistä Platon puhuu Pidoissa, ja mitä Thomas Mann jalostaa kuolema Venetsia-kirjansa pääosan esittäjän pohdinnoilla viattomuus/puhtaus-ajatusparilla oman piilohomoelämänsä epäonnistumisten valjetessa hänelle yhdessä pikaisesti luodussa katseessa kauniiseen puolalaisylimyspoika Tadzioon. Mutta onko aika ajanut sadassa vuodessa jo sen ohitse? Olisiko nyt näyttää sille jatko-osa? Entä millainen se olisi? Kirjoitin tästä samasta ongelmasta digivallilaan

-https://www.digivallila.com/l/napparaa-romanttista-naprailya-ei-paljon-muuta2/

God´s Own kertoo Englannin Yorkshiren ylänummien tuulisenkosteista takamaista ja erään syrjäisellä maaseudulla, vai pitäisikö sanoa suoraan - lohduttomassa perslävessä - asuvan homon kehitystarina kasvamisesta vastuuttomasta runkkarista vastuulliseksi toiset huomioon ottavaksi mieheksi, joka ymmärtää rakkauden olevan muutakin kuin ähkimistä pimeissä vessoissa sekä välittämisen ja rakkauden suuresta voimasta jumalan hylkäämissä epäinhimillisissä rotankoloissa. Siis hyvin tyypillinen homoelokuvan kehys, josta olemme saaneet nauttia Suomessa, missä ensimmäinen homonäytelmä esitettiin 1982, kun Martin Shermanin koskettava natsi-Saksan keskitysleireillä olleita homoja kuvannut Vaaleanpunainen kolmio- niminen näytelmä sai ensi-iltansa Willensaunassa. Kansallisteatterin Angels in America vuodelta 1994 on jo toisen asteen homonäytelmä, missä huolimatta homojen keskuudessa leviävästä AIDS-rutosta näemme vahvan gay-identiteetin omaavia liberaaleja newyorkilaisia älykköjä ja oman elämänsä sankarihomoja (elokuvaversio on edelleenkin lyömätön). Esitys oli koko vuosikymmenen teatteriteko ja upea taiteellinen voitto tekijöilleen. Näytelmä kuvaa psykologisella tarkkuudella mitäänsanomattomien heteroyhteiskuntakiusaajien hampaissa jauhautuvien hyvien homojen hämmästyttävää selviytymiskykyä ystävyyden ja rakkauden voimalla surujen ja Aidsin runteleman todellisuuden keskellä muiden sen ajan ja vielä pitkään senkin jälkeen muiden homotekstien jäädessä enemmän tai vähemmän irrallisiksi odottamaan tulevaisuuden historiaa.

Piilohomouden pakosta olen kirjoittanut aikaisemmin digivallila.comiin. Elokuva kuvaakin enemminkin kokonaista homofoobista aikaa ja kulttuuria Isossa-Britanniassa ennen kuin homous poistettiin rikosnimikkeistä samaan tapaan, kuin viime vuonna nähty hätkähdyttävä Skandaali perienglantilaiseen tapaan, kuin pelkästään pääosanesittäjän henkilökohtaista uhkaa. Molemmat ohjelmat näyttävät raadollisesti viktoriaanisen kaksinaismoralismin jälkeisen ajan hiljaiseksi vaietun piilohomoseksuaalityypin piinaa kiristyksen pelossa. Miehet ovat yläluokkaisia hyvin menestyneitä homoja yhteiskunnan huipuilta, sellaisen, joilla on kaikki menetettävänä aikana, jolloin homous oli samaa luokkaa lain edessä kuin väkivaltainen ryöstö. Molempia yhdistää myös manifestoiva suorapuheisuus kiristyksen uhreiksi joutuvien miesten ahdingon syiden poistamisesta vastaan näennäisliberaali sovinnaisuuskäsitys draamallisena mottonaan Henrik Ibsenin sanat: "Missä teokseni nostattavat tunteita, siellä kulkevat isänmaani rajat". Uhattu on pelottava ikkuna siihen pelon ja kiristyksen maailmaan, minkä silloin laittomaksi julistetut homot kokivat kaikkialla maailmassa. Briteissä se tuntui omituiselta jo siksikin, että homous, ja sen erilaiset muunnelmat, ovat kuuluneet aina oleellisena, joskin vaiettuna osana brittiläisten kulttuuria.

-https://www.digivallila.com/l/kertomus-ajasta-jolloin-homolakeja-kutsuttiin-lahjoiksi-kiristajille/

Valistuksen aikana käsityksiimme kauneuden ja moraalin yhteydestä vaikutti keskeisesti sveitsiläinen pastori Johann Kaspar Lavater, jonka teos: Physiognomical Fragments for the Promotion of the Knowledge and Love of Man saavutti välittömästi keskeisen aseman. Kirjan keskeisin sanoma oli: Kauneus ja rumuus omaavat suoran yhteyden ihmisen moraalin perustaan. Mitä komeampi hän on, sitä moraalisempi hän, mitä rumempi hän on, sitä pahempi hän on moraalisesti (sit. Wegenstein 2012, 8), suom E.S.

Modernista näkökulmastamme tämä kuulostaa kylmäävältä, vaikka tiedämme maailman olevan epäreilu paikka, ja silti haluamme uskoa, että ihmiset eivät tuomitsisi toisiaan ulkonäön perusteella. Kauneus on moraalia koskevan kysymyksen lisäksi myös poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys. Millainen se on homoelokuvissa, jotka näyttävät vain kauniiden ja nuorten poikien maailman, johon voivat samaistua vain pedofiilit, raiskaajat ja pikasekistä kiinnostuneet maaseututaajamien ainaisessa puutteessa elävät piilohomot?

Aika kamala ja kylmä. Suorsan kirjoitus löytyy digivallila.comista sekä ensi vuonna ilmestyvästä yhteisesti kirjoittamastamme kirjasta Kauneuden kirous ja liian paljon nuorena sekä muista filosofiskulttuurisia esseitä (Kulttuuriklubi 2022) ja on luettavissa etukäteen jo osoitteessa:- https://kulttuuriklubi.com/wp-content/uploads/Kauneuden-kirous/index.html#PDF/1. Suorsa tutkii kauneutta filosofisesti eikä ole mikään akateemisesti linnoittanut tiukkapipo aiheensa taustalla, vaan huomauttaa, ettei yritä väittää olevan olemassa mitään luonnollista kauneutta, saati esittää kliseitä "itsetyytyväisyydestä". Pikemminkin hän pyrkii huomauttamaan ja kiinnittämään huomion yhteiskunnassamme vallitsevaan syvään arvottomuuden tunteeseen. Kauneus herättää meissä ristiriitoja, mutta siihen liittyvä valta ja arvottaminen ovat keskeisiä kysymyksiä. Se on hänestä tärkeintä.

Miestä esineellistäviä elokuvia on ollut kyllä olemassa ja vieläpä pilvin pimein aikaisemmin ihan kyllästymiseen asti mm. End of the Century -elokuva. Pier Paolo Pasolini toi Saden kuvaston valkokankaalle elokuvassaan Sodoman 120 päivää vuonna 1975. Lucifer Morningstar on yksi harvoja television bi-hahmoja. Foxin suositun Lucifer-sarjan roolissa Tom Ellis, joka usein näytetään vähissä vaatteissa. Pedro Almodovar on näyttänyt miesvartaloa koko ihanuudessaan pitkän uransa ajan. Tässä Mitä olen ansainnut tehdäkseni tämän 1984. Kohteena Luis Hostalot, katsojana Carmen Maura. Se alistava ja seksistinen homokatse on ollut vain hiljaa ja piilossa heteroilta. Vasta 2000-luvulla se on saanut julkisuudessa riehaantua ja näyttää hurjat puolensa. Homoelokuvissa ongelmaa on valotettu tarkalla silmällä mm. toissa vuonna Vinokinossa nähdystä I Am Jonas, 2018-elokuvassa, josta kirjoitin aikoinaan jo QX:ään.

Elokuvan yksi avain on ymmärtää, miten rikkinäinen ja häilyväinen olento ihminen on tunteissaan ja ajatuksissaan niin nuorena kuin vanhankin. siksi se muistuttaa heti aluksi meitä siitä, että kaikella sillä mitä koemme, on merkityksensä elämässämme, sillä mikään ei täydellisesti unohdu vaan pysyy piilossa odottaen aikaa, milloin se tulee esille jossain muussa muodossa. Elokuvan kaltoinkohdeltu kerubimainen poika ei ole vain poika-  vaan myös vanhojen ja rumien setien hahmossa langennut ja lannistettu enkeli, joiden surkeat elämät vilahtavat silmiemme edessä, kuten myös kaikki ne pojat - me itse mukaan lukien, joiden surkeat elämät ovat vilahtaneet ja tulevat vilahtamaan välinpitämättömien silmien edessä niin kauan, kun oman himomme nimissä ummistamme silmämme siltä rikolliselta hyväksikäytöltä ja väkivallalta, mikä tekee meistä ja heistä kuolevia enkeleitä toisten samanlaisten hyväksikäyttäjien kynsissä pahan kierteen jatkuessa hamaan loppuun. Tämä kuvaus sopisi hyvin moniin muihinkin kuin I AM JONAS - elokuvaan.

BEYTO (2021 ohjaus Gitta Gsell, German-Switzerland)

++++

Mistä Beyto oikein kertoo? Panemisen ihanuudesta? Nuoruudesta vai molemmista? Onko tarina ympärillä vain se ikävä ja pakollinen, jotta voi näyttää hyvää maksua vastaan melko jännittävää ja melkein kiellettyä nyt-kamaa? Heti ensimmäinen netistä katsomani elokuvat vetää ällöttävät ylimakeuspisteet huippunsa. Beyto on lapsille tarkoitettua hyvän mielen softhomoelokuvaa alusta loppuun pitkästyttävällä tavalla. Aihe on jo itsessään kliseinen ja kuvattava kohde kuin satumaailman valkeahampainen unelmaprinssi. Turkkilaissyntyinen komea uimaripoika rakastuu tarinassa vihanneskauppiaana toimivaan valmentajaansa. Ensimmäiseksi näytetään kuva uima-altaalta. Onpa komeata katseltavaa. Silmä lepää puhtaan untuvikon klassisen täydellisessä marmorikropassa. Kaikki on vielä hyvin ja rakkaus sekä lupaus erotiikasta leijuu makean marihuonapilven tavoin nuorten katsojien sieraimista sisään levittäen hyvän olon tunnetta koko rahalla aivojen dopamiinikeskukseen.

On komea aitoarjalainen hortwessell-pakkaus, joka muistuttaa olemukseltaan ja ilmeiltään hieman vanhempaa englantilaista Rob James-Collieria, joka esitti supersuositussa ja melko tyhjänpäiväisessä pällistely- ja patsastelupukudraama Downton Abbeyssä neuroottista ja synkkää homoa, sinisine silmineen ja turkkilaisen pikaruokalan poika, valmentaja ja uimari. Samanikäiset. Pojat flirttailevat lupaavasti toisilleen tyttöjen jäädessä jo alkumetreillä toiselle sijalle. Luvassa on teinihomorakkautta pitkän elokuvan verran, mutta elokuvan värit ja ohjaus viittaavat siihen, että kotoinen Salattujen elinten käsikirjoittajaguru Aleksi Bardy ja hänen opettajansa TTK:ssa, Turha-Törhösenä tunnettu kokoomuslainen kamera-asiantuntija ovat, elleivät kirjoittaneet ja ohjanneet elokuvaa, ainakin konsultoineet sitä yhdessä markkinaosaston kanssa vetäväksi ja maailman homoelokuvafestivaaleille myytäväksi tarkoitetuksi nuorten homojen ensihomoelokuvaksi.

On tarinassa hieman jännitteitä ja juonenkäänteitä näön vuoksi ja ehkä vähän enemmänkin, kun Beyton perhe matkustaa kotiin pieneen kylään, jossa he pakottavat vastantahtoisen homopoikansa naimaan vanhaan malliin etukäteen sovitun kumppanin. Vanha maailma törmää uuteen. On törmännyt jo aiemmin, kun Beyton sukulaiset näkevät tämän paikallisella Gay-Pridellä uimarivalmentajan halailtavana. Juttu on jo niin moneen kertaan kaluttu, että teema tuntuu vanhan toistolta. Poikien Pesulassa (My Beatiful Laundrette. Iso-Birtannia 1987 ohjaus Stephen Frears) teema näytetään yhteiskunnallista tulehduspesäkettä, maahanmuuttoa vastustavaa kadun raakaa fasismia, vastaan ikään kuin Sound Of Musicin englantilaisena punkhomoversiona aitoon 80-lukulaiseen Thatcheria vastustavaan yhteiskunnallisesti rajuun tapaan. Silti elokuva koskettaa syvältä kaikkia homokatsojia, sillä se kuvaa niitä vastenmielisiä pakkoja, joihin törmäämme joskus kuolettavasti, kuin hyönteiset hämähäkinverkossa.

Beyto on toista maata, mutta ei silti ole huono lajissaan. Päinvastoin se on kaunis, tunnelmallinen, ehyt, nautinnollinen ja kiihottava muta myös koskettavan riipaise melodraama. Siinä sen ongelma onkin. Se on liian seesteinen ja täydellinen ollakseen totta tai muuta kuin kiimaisen ja keskiluokkaisen teinihomopojan märkä päiväuni. Mutta on elokuva tottakin. Sen esittämä kuva islamilaisen maailman homojen kammottavasta kohtalosta joutua pakolla perheen kunnian ja perinteiden takia naimisiin homona naisen kanssa on kuvottavaa. Alussa on haikeutta ilmassa, kun elokuvaa katsoo pidemmälle ja näkee turkkilaisen pojan itku silmissä selailevan kuvia Saksaan jääneestä poikaystävästään. Keskinäinen flirttailu saa komean aloituksensa, kun turkkilainen poika nuolaisee valmentajansa hikeä tämän poskelta. Kolmetoista minuuttia menee, ennen kuin päästään vauhtiin ja peli on sillä selvä: pojathan ovat umpirakastuneita ja valmiita räjähtämään yhdessä pieniksi spermapalloiksi leijailemaan yhteisen onnen päälle pienestä vihjeestä. Mutta tätä ei näytetäkään onneksemme.

Silti elokuvassa on harmillisen paljon ilmaa ja tekstillistä hapuilua. Kohtauksia ei tarvitse tehdä, jos niissä ei tapahdu mitään eivätkä ne vie tarinaa eteenpäin tai sisennä teemaa. Hääkohtaus sitä seuraavine kohtauksineen on tarinan kannalta täysin turha ja väsyttää katsojan ja jo siitä huomaa, miten pihalla itse elokuva on elokuvan tarjoamista mahdollisuuksista taikoa esiin tunnelmia ja kohtauksia, joita Turha-Törhösen Aleksi Bardy-kaverinsa kanssa takoma Salatut Elämät-konsepti ei valitettavasti mielikuvituksettomuuttaan kykene tarjoamaan. ja se ettei turkkilaispoika saa yhteyttä (muka) kännykällään maailman äärilaidalta, missä kännykät toimivat paremmin kuin Pariisin metrossa, antaa katsojalle vihjeen rajusta lopusta. On siis edessä luvassa epätoivoa, pakkoa, himoa ja kaipuuta. Horstwessel-poika kaappaa turkkilaispojan tämän vanhempien vastuksesta huolimatta heidän kebab-baaristaan ja ajas hurauttaa skootterillaan.

Sitten alkavat riidat ja jokaisen homokatsojan piina. kaikki me, ja luulen että nimenomaan kaikki, homot, jotka olemme menettäneet vähintään 1-3 kertaa sen kaikkein rakkaimman, alamme vääntelehtiä tuolilla kuin äkillinen kipu olisi iskenyt meihin ja terävä viilto halkaissut meidät kahtia. Loppu on kuin kaunista satua oikean rakkauden ja ymmärtämisen manifestina. Valitettavasti se ei ihan noin enää käy aikuisena. Elokuva onkin suunnattu selvästi oman seksuaalisuutensa kanssa kipuileville monikulttuurisille ihmisryhmille. Miksi ohjaaja löytää runollisen rytmin ja lähikuvat vasta elokuvan lopussa? Miksi hän on niitä säästellyt? Jos elokuva olisi ollut tätä alusta loppuun, olisi se voinut hillitä elokuvaa tylsistyttänyttä itsestäänselvyyksien jauhantaa ja lässytysvaihdetta. ja koska näin ei käynyt, elokuva ei itsessään ole juuri minkään arvoinen. Mutta koska se on koskettava homosatuelokuva, sillä on arvoa, jos ei muiden silmissä, niin ainakin homojen. Siksihän filmi on tehty ja siksi myös sen sopiva esityspaikka on Vinokino.

Firebird (Viro ja Iso-Britannia 2021; ohjaus Peeter Rebane)

++++

"Firebird shares the true story of forbidden love, set in the Soviet Air Force at the height of the Cold War. This film is a journey of following love at all costs, of growing up, and of courage even in the most impossible of situations. Firebird shares the true story of forbidden love, set in the Soviet Air Force at the height of the Cold War. This film is a journey of following love at all costs, of growing up, and of courage even in the most impossible of situations. Peeter was first approached at the Berlin Film Festival in 2011, with Sergey Fetisov's original memoir 'A Tale about Roman'. He took the book and read it at home that weekend, and was so moved by the story he decided to turn it into his first feature film. He then began to write his first film script. After a couple of years of work, he thought that the screenplay was ready and started to look for actors to cast for the film."

Tässä on sitten yksi kaikkien aikojen itkuhomoleffa myönteisessä mielessä. NENÄLIINAT ESIIN! Istukaa paikoillenne Firebird-lennon aluksi ja antakaa kyynelkavanne roiskuttaa kyyneleensä tämän uskomattoman mutta tositapahtumiin perustuvan tarinan parissa. Se on kuin se Tuntematon HOMOsotilas, josta kukaan ei halua eikä puhua, koska se oli homo, niin kuin monet sotilaista ovat, vaikka asiasta ei julkisesti saa puhua tai voi puhua. Firebird on riipaiseva romanttinen sodan draamaelokuva, joka perustuu Sergei Fetisovin muistelmaan The Story of Roman. Eestin ensimmäisessä homoelokuvassa on jännitystä ja jytkettä heti ensi kuvista lähtien kuin James Bondin ainoassa hyvässä ja hyvin tehdyssä sekä moraalisesti mielekkäässä elokuvassa Skyfall, jonka lopuksi kyyninen M teloitetaan eräässä skottilaisessa talossa niin tyylikkäästi, että siihen oli varmasti lainattu myös paljon Tanrantinolta.

Firebirdin alkukuva on postarkovskimainen (Ei paluuta) - ja sille on draamallisen kaaren mukaan oma hirviömäinen loppunsa, kuin kranaatinsirpaleet sydämessä. Elokuva on täynnä kylläisiä kuvia ja tunnelmia ja tuntuu kysyvän, kenen on vastuu siitä, kun tunteet eivät vastaa ympärillä olevaa moraalikoodistoa? Firebird alkaa siitä, kun kaksi nuorta poikaa sukeltavat yöllä veteen ja nousevat ylös nuorukaisina. Siinä välissä mukaan on liittynyt nuori tyttö, joka vikittelee toista poikaa, joten jo ensi kuvista saamme vihiä, jonkinlaisesta kolmiodraamasta Margarete Yourcernarin Baltiasta kertovan pienoisromaanin Armonlaukaus henkeen.

Mutta ei, se on vain alkukuva ei sen kummempaa, vai onko? Loppu kehrää kokoon kolmen erilaisen ja silti hyvinkin toisissaan kiinni olevan ihmiskohtalon kurjat loput. Firebirdissä on nähty erityisesti vaivaa tarinankerronnassa ja elokuvan kuvissa. Ympäristö on aidontuntuista, koska se on aito. Osa elokuva on kuvattu Virossa, ja se on ollut helppoa, sillä koko maa on vieläkin osittain vanhojen neuvostoaikojen ulkoilmamuseo, kuten aikaisemmin kielletty Paldinskin sukellusvenetukikohta Hankoa vastapäätä. Elokuva kertoo homouden salaamisesta machomiesten pahimmista pahimmissa kidutuskammioissa hieman Eversti Redlin maailman lähettyviltä eräänlaisena venäläisenä rulettina ja kohtalon kanssa kisaillen.

Elokuva kertoo kuitenkin myös jostain ihan muusta. Se on sekä tavallinen tarina rakastamisen vaikeudesta suljetussa ja autoritaarisessa maassa, jossa yksi totuus määrittää muiden totuuden ja kaventaa inhimillisen olemisen äärilaitoja yhteen nippuun väkivalloin aiheuttaen paljon pahaa ja kärsimystä niissä, jotka eivät suostu astumaan valmiiksi määrättyyn muotiin, että myös yhden ihmisen, Sergein, epätoivon kuvaus toivottomuuden lähteillä; Sergeillä kun ei ole itsellään suojaa homoleimaa vastaan tulevan ammattinsa feminiinisyyden takia. Ei perehttä eikä ystäviä. Siinä hän kuin suuri osa suurkaupunkien homomieheistä vailla sosiaalista turvaverkkoa.

Firebirdiä voisi kutsua myös Viron omaksi Brokeback Mountainiksi. Mutta miksi saimme odottaa näin kauan ennen kuin ensimmäinen eestiläinen homoelokuva saatiin markkinoille? Emil Tolan (pseudonyymi oikea nimi on Tony Önnepalu) Enkeltensiemenestäkin, Viron ensimmäisestä homoromaanista, on jo lähes kolmekymmentä vuotta. Elokuvan kylmänkosteaa lähes nihkeää ympäristöä kuvaa hyvin sininen yleisväri ja sen harmaat sävyt, kuvaaman sitä ankeutta, vaihtoehdottomuutta mutta myös pelottavuutta, mitä aika suurvaltajännitteineen kylmän sodan keskellä lentotukikohdassa Neuvostoliiton läntistä rajaa valvomassa keskellä pahinta ohjuskriisiselkkausta sitten Kuuban vuoden 1962 tapahtumien. Peter Rebane osaa herkutella tarinalla, joka olisi voinut tapahtua missä tahansa kasarmilla minkä tahansa armeijan vaatteissa. Näistä ei vain kerrota eikä muistella jälkeenpäin. Siinä mielessä Firebird on tärkeä ja uudenlainen avaus sekä eestiläisessä elokuvassa että myös sotaelokuvien genressä ja hatunnoston arvoinen.

Nuori sotilaspoika on haaveilleet taidekoulusta Moskovassa, mutta tietää ettei koskaan pääsisi kouluun sisään. Kasarmille tulee komea lentoupseeri, joka ihastuu nuoreen sotilaaseen, joka on hieman kotoisen hurmurimme Lauri Tilkasen näköinen, ja vie tämän katsomaan Igor Stavinskin balettia Tulilintu, joka on kovin epäsovinnainen salattujen intohimojen kudelma ja herättää nuoressa sotilaassa seksuaalisen vapauden kaipuun. He rakastuvat ja rakastelevat, mutta KGB valvoo silmä tarkkana homouden kieltävän artikla 121 mukaan. Jos jää kiinni miehen kanssa makaamisesta, tuomio on viisi vuotta ankara vankilaa. Tästä alkaa varsinainen jännitysnäytelmä ja ajojahti samaan aikaan kun nuori sotilas valmistuu taidekoulun pääsykokeisiin Moskovassa. Elokuvan rakkaus- ja rakastelukohtaukset ovat kauniita ja rauhassa tehtyjä. Kertaakaan elokuva ei sorru "sorjosmaisiin" läähätysmauottomuuksiin, vaan kuvaa kahden miehen välisen seksin nautinnollisena kliimaksina kauniille ystävyydelle ja toveruudelle.

Elokuvan jännitys menee ihon alle esimerkiksi kohtauksessa, jossa homofoobinen neuvostopunaniska tulee tarkastamaan inhoamansa luutnantin huonetta sen jälkeen, kun miehet ovat juuri hetkeä aiemmin rakastelleet. Läheltä piti. KGB-kyylä uhkailee luutnanttia saatuaan nimettömän ilmiannon luutnantista. Epäonnekseen luutnantilla roikkuu pimiössä kehittämänsä kuva kolmikosta, jossa on mukana pelin heikoin lenkki, hänen Moskovaan taidekouluun pyrkivä rakastettunsa. Tästä lähin elokuva on sekä piinaavaa jännitystä pääosanesittäjille että myös katsojille. Lentäjä kieltää sotilasta olemasta missään yhteydessä häneen pelätessään paljastuvansa. Kun asevelvollisuusaika on ohitse, sotilas pyrkii ja pääsee Moskovaan opiskelemaan taidekouluun teatteria pois hänet hylänneen rakkaansa lähettyviltä. On elokuvassa huonotkin kohtansa. Tarina ei ole aivan ehyt. Sergein paras ystävä katoaa taustalle ilmestyäkseen koston enkelinä vasta loppupuolella takaisin.

Se toinen Sergein paras lapsuudenystävä, alun kuvatun kolmikon tyttö, menee naimisiin lentäjän kanssa ja kutsuu Sergein häihinsä, joissa draama tiivistyy. Sergei ei kestä nähdä menetettyä rakastaan valheellisesti naimisissa vaan murtuu ja menee ulos (sateeseen) haukkaamaan raitista ilmaa kootakseen sekavat tunteensa. Luutnantti tulee paikalle. Välienselvittelyjen jälkeen he suutelevat, Paikalle on hiipinyt myös häissä (jostain kumman syystä sinne kutsuttu) KGB-kyylä nähdessään molempien "epäiltyjen" häipyneen juhlasalista. Peli on pelattu luutnantin suhteen. Tai niin voisi luulla. KGB-kyylä astuu huoneeseen. rakastavaiset säpsähtävät, KGB-kyylä arvaa mitä siellä on ollut menoillaan ja sanoo vain tuijotellen ensin hämmentyneenä: "Vaimosi etsii sinua." Kohtaus on mestarillinen. Se on piste iin päälle KGB-kyylän epäilyissä ja kuin toisinto, nyt selvä todiste ja syyllinen mukana samassa huoneessa, aiemmasta kohtauksesta, missä KGB-kyylä uhkaili luutnanttia artikla 121:lla. Kohtaus päättyy siihen, kun Sergei seisoo kaatosateessa läpimärkänä ihan kuin toivoen itselleen Tsaikovskin kohtaloa kylmettyä ja kuolla.

Sergei opetteli hakiessaan Moskovaan opiskelemaan teatteria Hamletia. Hamletin monologeja miehestä, joka toimii omantunnon mukaan tai ei kunnattomasti, hän toistaa itselleen kerätessään vihaa lentäjää kohtaan ja saadakseen edes osan kadonneesta itsekunnioituksestaan takaisin. Lopulta näytelmää esitetään Sergei Hamlettina. Lentäjä ottaa vapaata ja lähtee katsomaan näytelmää. Näytelmän jälkeen lentäjä pyytää tapaamista. Sergei tulee, mutta ei suostu olemaan enää luutnantin leikkikalu, vaikka luutnantti kutsuu hänet mukaansa lomalle. Kohtaus keskeytyy, kun Sergeihin rakastanut Romeolta näyttävä opiskelutoveri avaa oven. Sergei on koko ajan vihassaan luutnanttia kohtaan kieltänyt itseltään rakkauden mahdollisuuden eikä ole huomannut lihaa ja verta olevan rakkauden lähettyvillä häneen rakastuneessa Romeon näköisessä opiskelutoverissaan.

Sergei nukkuu yön yli ja kuitenkin vastaa luutnantin kutsuun: seuraa kauniita kohtauksia aurinkoisista hetkistä uimarannalla jossain päin Neuvostoliittoa. Ne vain enteilevät jo lopun alkuna mahdottomuuksia, jota todistaa itselaukeavan kameran ottama rantakuva, missä Sergei suutelee hellästi luutnantin poskea. Uimakohtauksen jälkeen Sergein tilitys oman elämänsä avoimista haavoista ja kipukohdista nousee elokuvan keskiöön satuttavaksi sanoiksi yksinäisen ja turvattoman homoihmiselämän kurjuudesta samalla, kun elokuvassa on koko ajan pelottava alavire, että kohta tapahtuu lisää jotain ikävää ja dramaattista.

Luutnantti muuttaa Moskovaan ja jättää perheensä sekä työnsä lentäjänä. Hän vuokraa itselleen ja Sergeille asunnon, jossa pidetään venäläiseen tapaan railakkaat tupaantuliaiset. Sergein parhain ystävä lapsuudesta ja armeijakaveri näkee Sergein suutelevan luutnanttia ja lyö tätä. Paljastuu, että hän on juuri se, joka teki luutnantista armeija-aikana salaisen ilmiannon KGB-kyylälle. Syykin on selvä. Sergein paras ystävä on ollut rakastanut seurueen kolmanteen jäseneen, tyttöön, jonka luutnantti nai ja jonka elämän nyt Sergei oli hänen mielestään pilannut. Sergei yrittää sano kaverilleen, että he rakastavat toisiaan, mutta kaveri pysyy jyrkkänä. Hänen mielestään kyse ei ole rakkaudesta. Hänestä se on vain iljettävää. Loppu on kaikille homoille yhtä järkyttävää ja valitettavan totta - on sitä edelleenkin, vaikka aika on muuttunut. Usein meitä kutsutaan ylidramaattisiksi itkupilleiksi. Vollotamme tällaissten romanttisten draamojen äärellä kuin pienet elokat. Mutta kun ne tuntuvat niin tosilta. Me olemme eläneet jossain vaiheessa elämäämme tällaisen vaiheen, useimmat meistä ns. draamaqueenit vieläpä monta kertaa ja koko ajan.

Traagisintä elokuvassa on se, että pienistä onnenhetkistä huolimatta homokatsoja tietää, ettei luutnantti ja Sergei voi koskaan saada toisiaan. Loppu on silkkaa Brokebak Mountania. Luutnantin perhe tulee Moskovaan ja Sergei joutuu teeskentelemään olevansa asunnossaan vain kylässä. Sergei karkaa. Hän saa kirjeen luutnantilta ja kuulee myöfemmin luutnantin kaatuneen Afganistanissa. Hyvin surullista! Lopun sovintokohtaus kyyneleet silmissä on yhtä koskettava kuin koko elämä. kaikki tapahtuu, tahdoimmepa sitä tai emme. Olisiko sittenkin ymmärrys siitä, että satuttaisimme toisiamme mahdollisimman vähän liikaa pyydetty. Luutnantin lapsi kysyy lopuksi Miksi? Äiti vastaa, koska on pakko? Luutnantti valitsi sen ainoan paikan missä hän saattoi olla vapaana eli taivaan. Sergei jättää luutnantin hänelle jättämän leikkikoneen luutnantin lapselle. Hän ja nainen eivät enää tavanneet sen jälkeen. Viimeisessä kirjeessään Sergeille luutnantti sanoo, ei väliä missä olet, olen aina siellä kanssasi. Loppukuvassa ikääntynyt Sergei istuu permannolla katsomassa Stravinskyn Tulilinnun loppunäytöstä kyyneleet silmistä valuen.

Artikla 121 kumottiin vuonna 1993. Vuonna 2013 Venäjällä tuli voimaan homoseksualistisen propagandan kieltävä laki, joka käytännössä on sama kuin vuonna 1993 kumottu artikla 121. Puhutaanpa vielä kauneuden kirouksesta. Kirja perustuu tositapahtumiin. Kun katsotte kirjoittajan kuvia ja vertaatte sitä pääosanesittäjän naamatauluun, ymmärrätte miksi elokuva oli ehkä liiankin sokeroitua ja kauneudella läträilyä. Dramaattisista ja romanttisista homoelokuvista siitä tuskin päästään koskaan kokonaan ereoon. Kenelle elokuva oli siis tarkoitettu? Nuorille ja kiimaisille homoille mitä ilmeisemmin. Elokuvan jälkeen tuli mieleen kysyä, miten voimme tunnistaa ja valita viisaat asenteet puhdistaaksemme ajatuksemme epäterveistä myyteistä ja elämäämme haittavasta taikauskosta? Mikä intellektuaalinen asenne pitäisi omaksua tulevaisuuteen nähden? Miten voimme erottaa tulevaisuuden merkittävät puolet ilman uskoa irrationaalisiin asioihin? Mikä kyky meillä on muuttaa ideoitamme mahdollisista tulevaisuuksista ja unohtaa menneet, varsinkin jos ne perustuvat valheille? EI MIKÄÄN, KOSKA IHMINEN EI MUUTU KOSKAAN!