Arjen kuvaaja Vivian Maier Tallinnan Fotografiskassa!
Teksti Harald Olausen
Ylen Areenassa on tullut usein loistavia dokumentteja amerikkalaisista "melkein unohdetuista valokuvaajasuuruuksista", joista monesta on tullut vasta kuolemansa jälkeen suuren yleisön tuntemia. Samalla on herännyt kysymykset: Miksi pitäisi tulla suuren yleisön tietoisuuteen ja kuinka paljon vastaavanlaisia lahjakkuuksia jääkään vuosien saatossa pimentoon? Amerikkalainen unelma äkkirikastumisesta tarvitsee näitä tavallisia kaduntallaajien tähtitarinoita elääkseen. Yksi tällainen on Vivian Maier.
Syyskuun 18. pvä perjantaina aukeaa kello 20.00 Tallinnan Fotografiska museossa Vivian Maierin retrospektiivinen valokuvanäyttely. Maier syntyi vuonna 1926 ja vietti elämänsä New Yorkissa ja Chigagossa. Maierin valokuvat ovat eteviä, tunnelmallisia ja autenttisia. Hänen tapansa kuvata ja vangita kuviinsa ihmisten ohimenevä hämmennys sen sadasosasekunnin ajan, kun he huomaavat katsovansa kameraan, viehättää. Se haastaa kuvattavan mutta ei anna tälle mahdollisuutta vastata.
Varsinaista valokuvallista sadismia. Tuntuu kuin Maier ampuisi heitä surutta massamurhaajan tavoin kostoksi omasta erilaisuudestaan. Se onkin tämän jutun ydin. Maier oli totta tosiaan erilainen kuin silloinen ahdas keskiluokkainen ympäristönsä, missä hän joutui viettämään suurimman osan ajastaan lastenhoitajana ansaitakseen sillä sen pienen kaistaleen yksityisyyttä, joka ei muille kuulunut, ja jonka hän käytti yksin kameransa kanssa keskittyen vain kuvaamaan arjen keskellä ihmisiä.
Silti Vivian Maier ei kuvaa varsinaisesti mitään erityistä, ja on siksi kiinnostava. Hän on vain kävellyt kaikkialla kamera kädessään ja sulautunut ympäristöönsä häirtitsemättä sitä mikä tapahtuu hänen ympärillään. Hän on utelias ja työntää nokkansa kaikkialle. Maierista on eräs paljon puhuva omakuva, jossa hän katsoo tyhjällä ilmeellä kamera kädessään kameraan kuin valokuvataiteen Mona-Lisa yhtä salaperäisen arvoituksellisesti. Kuvaajana hän etsi ihanteellista sommitelmaa ja täydellistä kuvakulmaa.
Mutta toteutus on liian tavanomainen ja tylsä, että hänestä nousisi esiin se maaginen tavallisuuden kuvaaja, joka hän ilman ylisanoja todellisuudessa oli. Omakuva ei sano mitään. Ei ole tarkoituskaan. Se ei paljasta hänen tunteitaan eikä motiivejaan. Se vain on. Maier itse on se kummajainen, jonka katse halveksii. Näin hän siirtää osan itsestään kameransa linssiin, ja laukoo sarjan otoksia ympärilleen hämmentävissä kuvissaan, jotka paljastuvat vasta hänen kuolemansa jälkeen, ja nekin ihan sattumalta.
Kuvat eivät ole helppoja eivätkä turhia. Niissä on yhtä voimakas läsnäolon ja katoavaisen hetken tuntu. Sama kuin mikä on mahtanut olla Maierilla itselläänkin muilta salassa olleilla seikkailuillaan. Maierin kuvat ovat kuin sotaa tylsyyttä vastaan. Niissä on myös jotain uhkaavaa ja pelottavaa. Ne ovat kuin freskoja, kuten kuva, jossa musta nuorukainen ratsastaa hevosella New Yorkin kaduilla. Mutta ehkä sittenkin on kiinnostavinta henkilö, joka kätkeytyy kuvien taakse, eli itse ja meille tuntematon Vivian Maier.
Maier elätti itsensä lastenhoitajana, vaikka ilmiselvästi inhosi työtään ja erityisesti lapsia. Tämä näkökulma tuntui ainakin Maierista kertovassa tv-dokumentissa kiinnostavan amerikkalaisia enemmän, kuin hänen tavallisuuden sattumanvaraisia hetkiä ylistäneet arjen valokuvansa. Maieria voisikin yhtä hyvin kutsua arjen kuvaajaksi, sillä hän tunnusti tunteneensa itsensä vakoojaksi varastellessaan sieltä täältä kamerallaan ihmisiltä heidän ainoita hetkiään, kun he sulautuivat osaksi suurta ihmismassaa.
Maier huomaa salaisuuksia suurkaupungin vilinässä, ja kuvaa niitä kuin vahingossa vailla teennäisiä ilmeitä valehtelemassa olevansa sitä sun tätä, vaikka olivat kaikkea muuta mitä luulivat. Maier on uhmakas ja nenäkäs omassakuvassaan ja näyttää sen, ettei välitä mitä hänestä puhutaan ja ajatellaan. Hän vain on. Omassakuvassaan hän on ilman teeskentelyä omapäinen kapinallinen vailla keskiluokkaisten kahleiden typeryyttä, mikä hänen kuvissaan hänen ympärillään huutaa vapautumistaan.
Maierilla ei ole mitään ja siksi kaikki. Hän voi vain olla. Sulautua ympäristöönsä ja olla oma itsensä. Kukaan häiritse häntä liiallisella tuttavuudella. Mutta mikä tärkeintä: hän ei puhu liikoja, sillä hän tietää siitä kyllikseen saaneena kaiken maailman hölynpölyn viljelemisen järkipuheena vievän meidät harhaan todella tärkeissä kysymyksissä, kuten siinä mitä voi ehkä ajatella ja tehdä.
Maierin valokuvat tuntuvat kysyvän ajan takaa meiltä: osaammeko erottaa traagisuuden koomillisuudesta? Osaatko Sinä? Hän ei odota vastausta. Sehän olisi yhtä väärä vastaus, kuin väite onnen saavuttamisesta, mikä edellyttäisi kykyä löytää ihanteellisia ratkaisuja. Maier ei tee niin. Kohde muuttaa muotoaan koko ajan. Tässä myös Maierin viehätys piileekin. Hän ei yritä olla mitään.
Hän on vain tavallinen unelmoitsija, joka halusi nähdä tähdet, mutta joka näki vain eteisin vaatekaapin. Eivätkä hänen kuvansa ole mitään muuta, kuin mitä ne ovat ja niissä olevat ihmiset, esineet, ilmeet, ja kaikki se mikä kuuluu, ja ei kuulu inhimilliseen elämäämme, kuten aavistus. Miksi hänen tapaansa ja kuvakieltään voisi kutsua? Yksi nimi voisi olla "hänen hiljaisuutensa".
Toinen voisi olla "tavallisuuden todistaminen". Ei hän itsekään ollut kiinnostunut ulkopuolisten kommenteista siihen, mitä teki ja miten teki. Siinä se tarina ilman turhia mystifiointeja. Hän oli lihaa ja luuta siinä missä muutkin, pää pilvissä, kunnes ankara elämä opetti, miten piti olla hiljaa, ettei häiritse muita. Kun hän vimmaisesti kuvasi, hän hukutti pahvilaatikoihin sullottuna tuhansia kuvia.
Kuvat ovat pysähtymisen arvoisia. Ne ovat "pysähdyksiä", voisi olla kolmas nimi, ne kun olivat siitä tuntemattomasta elämästä, joista jokainen olisi voinut olla hänen omansa. Miksi hän teki kaiken niin kuin teki? Ihan kuin olisi tuskaisesti vielä lopuksi parahtanut: "jokaisella on oma juttunsa", neljäs nimi. Tämä oli "se"hänen juttunsa. Intiimit tunnustukset ilman paljastuksia.