Elämä on joka tapauksessa onnenpyörä ja arpajaiset

Teksti:

Harald Olausen

"Hyvyys ja laatu tulevat monista asioista. Ne tulevat siitä, että ihmisiä sairastaa ja kuolee vähemmän, ihmiset pääsevät terveydenhuollon palveluiden piiriin, ovat tyytyväisiä palveluun ja että palvelut on tuotettu kustannustehokkaasti. Kun otetaan nämä kaikki huomioon, Suomi pärjää parhaiten, kertoo Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) Neurokeskuksen toimialajohtaja Atte Meretoja. Meretoja kuuluu tutkimuksen tehneeseen Global Burden of Disease -tutkijaverkostoon."

Tätä kommenttia sopii ihmetellä. Hallinnon näkemys asiasta on kuin poliitikkojen puheet, uskoo ken uskoo. Miksi systeemin tarvitsee täysremontin juuri nyt? Jos oikein rumasti sanoisi, yllä olevat on valeuutinen. Mikä on lattiatason työntekijöiden näkemys terveyskeskuksista, entä asiakkaiden? Näin kirjoittaa Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen ja jatkaa lisäkysymyksellä, kuinka hyvä suomalainen terveydenhoitojärjestelmä on vai onko lainkaan uutuuskirjassaan "Hyvinvointivaltion hylkäämät - ikääntyneiden hoidon etiikka" (Bazar 2020):

"Järjestelmän edustajat tietysti kehut itseään - ei kannata uskoa. Järjestelmä on niin huono, että perusremontti tarvitaan juuri nyt. Ideana on vahvistaa hallintoa, jolloin hallinto hoitaa ihmisen hyvin ja halvalla. Suomi on kansainvälisessä vertailussa sijalle 31 tai sinne päin. Ranska on paras ja Italia toinen. Kreikka on sijalla 14. Italialaiset ja kreikkalaiset eivät tilastoista piittaa. Heille tilastointi ei ole kuvailua ja faktoja, vaan sen kertomista, miten he oikeastaan haluaisivat asioiden olevan. Muuta pohjoismaat ovat Suomea edellä, paitsi Tanska. Ei näihin tilastoihin kannata liikaa luottaa, mutta ei Suomen sijoittuminen ole mikään ylpeyden aihe. Kannatta myös katsoa terveydenhuollon kustannuksia, siinä Suomi on sijalla 1, ainakin arvovaltaisen The Lancet -lehden mukaan. Suomalaiset sanovat, että teemme halvalla erinomaista tulosta. Maallikko kysyy: Ovatko tulokset todella niin erinomaiset? Miksi sija 31? Miksi systeemi on suuren kokonaisremontin tarpeessa, vain siksikö, että kuolevan poliittinen puolue Kepu saisi maakuntansa ja uuden mallin avulla lisää valtaa maaseudulla? Miksi panna enemmän rahaa hallintoon? Ei kai hallinto ketään hoida? Miksi terveydenhuollon rahat ovat aina lopussa? Jos järjestelmä on halpa, siihen voi hyvin laittaa lisää rahaa? Ei kai halpuus ole rikkaassa maassa erityinen kehumisen aihe? Miksi vanhat, vammaiset, mielenterveyskuntoutujat ja muut hädänalaiset on uhrattu talouden Molokille? Me kaikki suomalaiset tiedämme systeemin olevan romu. Hoitoon ei pääse, ellei mene yksityiselle tai työterveyteen. Lääkärien diagnostiikkataidot ovat vitsi. Laajat ihmisryhmät vammaisista vanhoihin ovat heitteillä. Maaseudulla ei ole lääkäreitä. Hoitajat vaihtavat alaa. Yksityinen puoli on varakkaan tuki ja turva, muista kuka välittää? Kuten Veikko Vennamo sanoi: Kyllä kansa tietää. En ole kenenkään kuullut kehuvan, paitsi niiden, jotka ovat tiukassa tilanteessa saanee apua ja tukea hyviltä sairaanhoitajilta. Sellainen ei ole se helsinkiläinen, joka vastaisi yleiseen verenmyrkytykseen kuolevan vanhan, 96 vuotta, tyttären vihaiseen vaatimukseen kivunlievityksestä: Ei täällä ketään kuoliaaksi lääkitä, käänsi selkänsä ja käveli pois. Kun vuoro vaihtui yöllä, se kivunlievityskin onnistui. Siinä oli kyseessä klassinen hyvän ja pahan taistelu. Mummi kuoli, koska hänen tilansa ei ollut parannettavissa. Mutta turha näitä anekdootteja on kertoa; niitä jokaisella riittää omasta takaa, kertomuksia hyvästä ja pahasta. Pahasta saisi vain olla vähän vähemmän kerrottavaa."

Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen on ahkera kirjoittaja vielä eläkkeelläkin ja tahti vain kiihtyy. Keväällä ilmestyi paljon ylistäviä arvioita saanut "Jäähyväiset uskonnolle - henkisyyden ylistys" (Bazar 2020)-kirja ja syksyllä jo heti perään samalta kustantajalta "Hyvinvointivaltion hylkäämät - ikääntyneiden hoidon etiikka". Molemmat kirjat kuuluvat osana professori Airaksisen johtamaan kolmivuotiseen "Suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektiin", josta tulee vielä ensi keväänä Bazar-kustantamon kustantamana "Himon ilo - ajatuksia seksistä ja seksuaalisuudesta". On kai sattuman oikku tai vain eläkkeellä olevan onnenpotku näkökulmasta riippuen, että kaksi maamme johtavaa etiikan tutkijaa, professori Timo Airaksinen ja hänen dosentti-vaimonsa Heta Gylling ovat olleet ulkomailla juuri silloin kun Suomea ja muuta Eurooppaa on kohdannut nykyaikojen suurimmat vastukset ja vitsaukset. Muutama vuosi sitten he olivat Yhdysvalloissa juuri silloin kun Islannin tulivuori purkaantui ja lentoliikenne seisahti muutamaksi kuukaudeksi. Viime keväällä he olivat Australiassa samaan aikaan kun corona iski. Parhaillaan he ovat Hampurissa. Saas nähdä mikä vitsaus nyt iskee, sillä ei ole kahta ilman kolmatta, kuten vanha kansa sanoo. Toivottavasti taivas ei tällä kertaa putoa päähämme, se ainoa pelko mikä pelottomalla gallialaiskylällä Asterixin ja Obelixin maailmassa aikoinaan oli.

Yksiin ei käy onnen Airaksisen mukaan lahjat, sanotaan ja tarkoitetaan, että toisille sattuu pahoja asioita, toisille hyviä. Tunne onnekkaita ja tunsin onnen hylkäämiä, jotka yleensä ovat jo haudassa. Vanheneminen merkitsee juuri tätä: onnen puute on liian helposti kuolemaksi. Pelissä jää Musta Pekka käteen. Elämä on joka tapauksessa onnenpyörä ja arpajaiset, joissa joitakin onnistaa joitakin ei. Elä vanhaksi ja elät yhä kurjemmin, on hänestä outo vaatimuspari. Ihanteena on, terveenä hautaan, mutta vasta kun olet oikein vanha. Ennen saatettiin sanoa, olet vanha ja kuolet luonnollisen kuoleman, jota nykyään kukaan ei koe. Kirjoissa sanotaan ja televisiossa kerrotaan, ettei Afrikan savanneilla yksikään eläin, norsuja lukuun ottamassa, koe luonnollista kuolemaan. Heikentynyt yksilö menee vahvojen ravinnoksi, kuten luonnon kiertokulussa tarkoituksenmukaista on:

"Suomalaiset elävät pitkään, tuonne kahdeksankympin tienoille ja sitten kuolevat pois itsestään sen suurempaa numeroa tekemättä. Vanha on nöyrä ja tietää miten kuuluu olla, elää ja kuolla. Minulle tokaisi lastenpatologi joskus, kun ihmettelin niin ahdistavaa ammatinvalintaa: "Ihmisiä kuolee kaiken ikäisinä. Niin se tietysti on. Mutta kahdeksankymmentä on korkea luku ja jos se siitä vielä nousee, niin miten sitten käy, kun vanhat vaativat hoivaa, hoitoa ja kaikkinaista huolenpitoa. Miten Suomen talous sen kestää. Jos ihminen on töissä 65-vuotiaaksi ja kuolee 90-vuotiaana, jokainen osaa laskea mitä tämä tarkoittaa tuottavuuden kannalta. Ensin (muka) opiskeluja, sitten itsensä etsimistä, laiskottelua, matkustamista ja yleistä sekoilua nuoruuden villin vapauden nimissä tuonne 30-vuotiaaksi ja vähän päällekin, sitten tuottavaa työtä 50 ikävuoteen asti eli kaksikymmentä vuotta, sitten viisitoista vuotta hankaluuksia työssä, kun on jo liian vanha uudistumaan ja oppimaan muuttuvan työelämän muuttuvia oloja ja oppimaan uutta tietotekniikkaa. Eläkkeelle kun on 65 ja sitten vain odottelee kuolemaa kaksikymmentä viisi vuotta."

Tämän kaavan mukaan laskien suomalainen tekee Airaksisen mukaan oikeasti ja maksimaalisesti tuottavaa työtä kaksikymmentä vuotta ja odottaa kuolemaa kaksikymmentä viisi vuotta. Yhtälö on ilmeinen, eikä se silti kestä tarkastelua. Rahaa jää puuttumaan hyvinvointivaltion yhteisestä kassasta. Keneltä jää saamiset saamasta, kenen edut ovat kadoksissa, kuka unohtuu ja miksi? Vastaus on hänestä ilmeinen: he, jotka ovat yhteiskunnan kansainvälisen maineen lipunkantajia, vanhimmat vanhat. He istuvat kotona odottamassa kuolemaa:

"Silloin he muuttuvat tilastontekijän ylpeydenaiheeksi. Lehdistössä nuoret, kaikkitietävät, kaikkiosaavat toimittajat toistelevat, että ikääntyneet juovat aina liikaa. Miksi sanoa liikaa? Kuolee pian viinaan, miksi ei kuolisi viinaan? Siksi että tilastoihin tulee tahra. Kaatuilee kotona ja vieraissa. On sitten paikattavana sairaalassa. Kauheaa! Vanhana ei kuulu juoda, ja vaikeammaksi juominen käykin, kun keho ei enää jaksa kamppailla krapulan kanssa."

Airaksisen tarinointi on ihan omaa luokkaansa kuten huomaatte. Se on jatkuvaa kysymistä eikä milloinkaan tyytymistä helppoon selitykseen. Elämä ei ole Airaksiselle mikään täydellinen onnela vaan kaikkea muuta. Ehkä enemmänkin ne varjoisat kujat, jotka meitä koko ajan koko elämämme yhden ainoan hetken päässä vaaniva. Elämä ja kuolema on mysteeri mutta Airaksinen ei tee niistä itseään suurempia numeroita tai mystifioi maailman luonnollisinta mutta samalla täydellisenä mysteerinä pysytteleviä elämän alkuja ja loppuja. Siksi hänen kirjansa kiinnostavat. Ne ovat älyllisesti haastavia samalla kun ne vievät mennessään jouhevan ja joskus hymyt suupieleen nostavan tarinankerronnan siivittämänä. Airaksinen uskaltaa myös kysyä sen ikävän kysymyksen, jota muut eivät: Mitä tarkoitamme kuolemalla? Ihmisen elinkaari pitenee kummasti, kun kuoleman määritelmää muutetaan. Yksinkertaisesti näin se voisi kuulua: otetaanko ihminen pois letkuista aikaisin tai myöhään. Ihmistä pystyy pitämään letkuissa korkean teknologian sairaalassa, ja sitten sanotaan, että elossa on:

"Aivotoiminnan loppu merkitsee kuolemaa, tai sitten ei. Jos sydän vaan lyö, potilas elää, ja sydän kyllä lyö kauan aivotoiminnasta riippumatta, kehon ollessa oikeaan koneeseen kytkettynä. Pahassa dystopiassa voi kuvitella lääketietieteen eliitin lobanneen voimaan lain, jonka mukaan tietyn asteinen dementia merkitsee aivotoiminnan peruuttamatonta lakkaamista, tarkoittaen korkeimpia toimintoja, ja tämä on sama kuin kuolema. Ehkä dementoituja potilaita pidettäisiin hengissä, jos joku maksaa kulut, mutta potilas tilastoidaan joka tapauksessa kuolleeksi. Jos kulujen maksajaa ei ole, potilas saa eutanasian. Menestys ei ole keneltäkään pois, koska potilas ei ole enää se tietoinen persoona - tai mikään persona - joka hän joskus oli."

Airaksinen kertoo kiinnostavia ja koukuttavia tarinoita, joihin hän yhdistelee ikuisia ajatuksia ihmisen valinnan vaikeudesta elämien keskellä, jotka eivät suju ongelmitta päinvastaisista vakuutteluista, tai uskotteluista huolimatta - tai hän kehittelee yhtä suurta elämän teoriaa ja liittää siihen tarinoita, joita tällä matkallaan hän on kohdannut. Ja kun hän kerran on filosofi professoritakkinsa kaikkia kangasneliömetrejä myöten, hän filosofoi ammatikseen siinä missä muut hengittävät samaan tahtiin yhtä luonnollisesti ilman, että se tuntuisi kummalliselta. Kaikki mitä Airaksinen päästää ulos sisältään, sisältyy jokin filosofinen pohdinta ja näkökulma niin, että voi hyvin sanoa miehen olevan yhtä filosofiaa ja filosofian olevan täyttä Airaksista.

Otetaan vielä yksi esimerkki "Hyvinvointivaltion hylkäämät"-kirjasta. Alun näennäisesti helpon mutta salakavalasti meitä älyllisesti haastavan ja koko ajan lisää ongelmia ja kysymyksiä esittävän pohdiskelunsa jälkeen Airaksinen alkaa pohtia kysymystä vanhan onnen ehdoista, siis vanhan onnen arvosta ja haluttavuudesta. Vanhakin osaa olla onnellinen, mutta kuka haluaisi vanhuuden onnena, ellei ole vanha. En enää palaa pahaan onneen, se kun ei kuulu tämän kirjan pääteemoihin, hän kirjoittaa. Mutta onnen arvon punnista Airaksisen mielestä kuuluu ydinkysymyksiin, ja joskus hänestä tuntuu, että vanhuuden onnellisuus on huonoa onnellisuutta - kuka sitä haluasi kokea. Eräässä mielessä vanhakaan ei halua kokea vanhuuden onnea, ellei hän halua olla vanha. Tosin hänen on Airaksisen mielestä pakko kokea vanhuuden onnellisuus, jos hän ylipäänsä haluaa olla onnellinen. Hän on vanha, hänellä ei ole mahdollisuutta muuhun. Paha ihminen pystyy kokemaan vain pahaa onnellisuutta, vanha vain vanhan onnellisuutta, tässä on Airaksisen mielestä asian ydin.

Tässä on myös Airaksisen kirjoittamisen ovela salaisuus. Hänen tekstinsä addiktoivat lukijan. On monia lukijoita, jotka tarvitsevat vuosittaisen Airaksisensa nyt kun hän ei enää kierrä luennoimassa suurille saleille tai esiinny prime-timeen televisiossa, vaan kalastaa isoja kaloja, milloin Japanissa milloin Tyynen meren rannalla Kaliforniassa Yhdysvalloissa. Airaksinen on kirjoittanut parikymmentä kirjaa, joita ostellaan kirjakaupoista, olipa viime kesänä yksi hänen taskupokkarinsa Suomalaisen kirjakaupan bestseller-myyntilistalla, ja lainataan ahkerasti edelleenkin kirjastoista. Monet hänen kirjansa ovat kuin kaunokirjallisuutta ja siis oikeaa filosofiaa kun ne eivät ole vaikeatajuisia ja keskustelevat Bertrand Russellin tarkoittamalla tavalla arjen kielen ja merkitysten tasolla suoraan ihmisten kanssa ja kesken. Mutta mikä tärkeintä: niistä puuttuu tyhjä lätinä, krameilu ja pöhöttyneet minä-kierrokset. Airaksinen menee suoraan asioiden kuumiin ytimiin ja kysyy ennen kuin muut ehtivät ajatella edes kysyvänsä, filosofisen peruskysymykset: miksi? Pohdiskelevan älyllisyyden kuorta kannattelevat kauniit lauseet ja täsmälliset iskut, joita voisi kutsua suuren maailman tyyliin "esseistiseksi proosaksi".

Mutta ei. Ne ovat sittenkin täyttä filosofiaa. Ne ovat tarkkaan punnittuja puheita, sanoja ja ajatuksia, joista hänet myö maailmalla tunnetaan, sillä harva suomalainen tietää Airaksisen olevan tunnettu englanninkielisistä tutkimuksistaan nimeomaan anglosaksisessa maailmassa. Hänen tavaramerkkinsä on selkä kieli ja tiivis kerronta. Niissä on silti jotain outoa salaperäisyyttä ja viehättävää tunnetta ikään kuin niissä olisi piilossa takaikkuna kurkistaa meihin itseemme niin kuin taitaa ollakin, sillä Airaksinen näyttää meille mahdollisen maailman missä me olemme me emmekä he tai jotkut muut. Uutuuskirjan parasta antia ovat eettiset pohdinnat vanhuudesta ja kuolemasta. Tieteellis-teknologinen yhteiskuntamme on kehittänyt tästä teemasta Airaksisen mukaan oman muunnelmansa: kukaan ei kuole luonnollista kuolemaa, koska sellaista ei lääketieteen näkemyksen mukaan ole; kuolemalla on aina syynsä ja puuttumalla tuohon syyhyn lääketieteen keinoin ihminen voitaisiin pelastaa:

"Ihminen siis kuolee lääketieteen voimattomuuden ja kykenemättömyyden vuoksi. Jos lääketiede olisi kehittyneempää, hänen elämäänsä pystyisi jatkamaan. Yksi mahdollisuus on käyttää keinotekoisia osia, keinosydäntä, -maksaa ja -munuaisia. Tieteiskirjallisuuden keinoin on kuvattavissa maailma, jossa vaurioituneet aivotkin pystytään jotenkin korvaamaan. Kuoleva on aina potilas, siis lääketieteen piiriin kuuluva tapaus. Hän ei ole luonnollisesti kuoleva ihminen. Hän on tapaus ja potilas, noita sanoja kannattaa maistella suurelle huolella ja antaumukselle. Mitä ne kertovat ihmiselämän lopusta?"

Vanhuuden ongelma on yhteiskunnallinen, sillä jokaisen suomalaisen tehtävä on elää niin kauan kuin mahdollista. Juuri siksi vanhustenhoito kiinnostaa myös Airaksista. Siihen menee paljon yhteiskunnan rahoja ja se voi huonosti hoidettuna iskeä vallanpitäjien nilkkoihin ja kaataa jopa hallituksia, kuten viime keväältä näimme eduskuntavaaleissa. Miten kuolema? se on yhtä pelottava kuin yhteiskunnallinenkin, sillä myös jokainen kuolema on Airaksisen mielestä lääkärin käsissä ja lääketieteen varassa, eikä lääkäri niin vain hellitä. Hoitotahto on paras olla olemassa, jos haluaa vähentää kärsimystään lopun aikaan, ja sen tahdon on oltava seikkaperäinen:

"Hetan kirurgi-isän hoitotahto oli parin kyynärän mittainen luettelo siitä, mitä hänelle ei nimenomaan saa tehdä. Silti hoitava lääkäri kääntyi tyttären, ainoan lapsen, puoleen ja kysyi hoitotahdon noudattamisen perään. Ymmärrän kyllä yskän. Lääkäri tietää oikein hyvin, mitä tapahtuu, jos tytär onkin uudelleen syntynyt kristitty, jolle elämä on pyhä asia jumalan kädessä: minkä herra antaa, sen herra ottaa. Tai tytär rakastaa isäänsä neuroottisen pakkomielteisesti ihmettä toivoen: on aina mahdollista, että lääkäri erehtyy ja isä siitä vielä tokenee. Jos lääkäri noudattaa potilaan tahtoa, hän ottaa riskin, että jälkeläinen nostaa kovan metelin, ensin haukkuu ja syyttää ja menee sitten asianajan kanssa hakemaan oikeutta. Miksi ei hoidettu, vaan jätettiin kuolemaan? Joskus on paras vain kuolla, pääsee vähemmällä. Kyllä lääkäri tekee, kun vain saa tilaisuuden. Ja moni hoito on kuin hienostunutta kidutusta."

Professori Timo Airaksinen

"Hyvinvointivaltion hylkäämät - ikääntyneiden hoidon etiikka"

Bazar-kustantamo 2020.

270 sivua.